Vappu.

Eilen eräs sitkeä pappa täytti 110 vuotta. Siitä oli uutisissa. Aika vanha mies, itse asiassa Italian vanhin. Pitkän iän salaisuudeksi hän mainitsi muun muassa hyvän viinin. Kannattaa kuunnella vanhoja ihmisiä, he kyllä tietävät.

Tänään on Tiimarin mukaan vappu. Itse olen sitä mieltä, että vappu on huomenna ja tänään on vasta se aatto, mutta Tiimarin ikkunassa kuitenkin lukee  isoilla värikkäillä kirjaimilla: "Vappu 30.4." Meinasin mennä huomauttaman asiasta myyjille, mutta sitten iski häpeäkammo, enkä mennyt. Ensinnäkin, heillähän saattaisi olla joku kompa hihassa ja nolaisin itseni täysin (= häpeä). Tai sitten minä nolaisin heidät totaalisesti ja he vain laskisivat kuinka monta päivää ovat tehneet itsestään pellen (= myötähäpeä), mikä tietysti saattaisi olla se kompa, näin vapun kynnyksellä. Veikkaan, että ovat olleet punaiset pallonenät päässä koko viikon. Joten häpeänpelko voitti taas ja pidin suuni kiinni.

Söin tänään aamupalaksi tippaleipää. Se oli ihan yhtä mautonta kuin joka vuosi, ja jätti ällöttävän rasvakelmun kitalakeen, mutta tietenkin sellainen oli ostettava, koska on vappu. Tänä vuonna en laittanut yhtään palloa tai serpentiiniä mihinkään. Alpo on Tanskassa ja minä kipeä, että se niistä kemuista. Mutta olen varma että koko Suomi juhlii minunkin edestä. Joten taidankin tästä siirtyä sivuvasemmalle, poksautan auki vappujuoman, ja vietän omanlaisen upean vapun virkaten.

 

I l o i s t a   v a p p u a   k a i k i l l e !

     

Soppa.

Kun käy kuumeisena ruokakaupassa, saattaa kotona huomata, että ostokset ei olekaan aivan sitä mitä toivoi tai piti olla. Minä selvisin vähällä, sillä ainoastaan tomaatit olivat huonoja. Tai kai ne ihan hyviä ovat, mutta minä syön tomaatit vain kovina ja nuorina, pehmeät tomaatit ovat jotenkin etovia. En voi syödä niitä. Joten nämä tomaatit olivat aivan liian pehmeitä. Pahus.

Minusta on kamala heittää ruokaa hukkaan, joten mietin että mitä voin tehdä liian kypsillä tomaateilla. Muistin nörttiystäväni neuvon, joka sopii lähes kaikkiin tilanteisiin: KVG. Niinpä menin ja googletin tomaatin. Netti kertoi minulle heti älyttömän monta ohjetta tomaattikeittoihin, mutta kaikkii niihin tarvitsi myös pailjon muita aineita, kuin tomaatteja. Aineita, joita minulla ei ollut. Pahus.

Olon salliessa vääntäydyin kaupungille ja ostin asioita, jotka olin nähnyt erinäisissä tomaattikeitto-ohjeissa. Basilika. Chili. Tomaattimurska. Olin rohkea. Ja sitten tulin kotiin toteamaan, ettei minulla edelleenkään ollut kaikkia niitä aineita, joita juuri siihen valitsemaani ohjeeseen vaadittiin. Mutta sen sijaan muistin toisen mahdollisesti hyvän ohjeen, jonka sain kokkaavalta ystävältä: Sovella ja kokeile! Totesin hyvin pian, että tämän ohjeen noudattaminen on huomattavasti vaikeampaa, kuin sen ensimmäisen. Mutta siitäkin huolimatta vaihtelin aineita, testasin mausteita ja olin hyvin luova.

Soppa oli punaista, sen näki vaikka silmät itkivät sipulinkäryä. Jotain meni oikein. Kun maistoin keittoa, suustani tuli aidosti ihmetelevä Wow! Keitto oli erittäin hyvää! Ja tulista, joten sipulista toipuneet silmäni itkivät sitten sitä. Huomasin, että tuollainen keitto täyttää ihmeen hyvin, kaksi isoa lautasta aiheutti mahan ratkeamisen. Ja mietin myös miksi tein sitä niin suuren kattilallisen. Saan syödä samaa soppaa nyt viikon. Soppa oli ehdottomasti parasta tomaattikeittoa, jonka minä olen koskaan tehnyt. Tosin en ole koskaan ennen tehnyt mitään sellaista, mutta silti - nyt minä osaan tehdä tomaattikeittoa! Riemu.

   

i niin kuin iloja.

Tänään minä olen erityisen iloinen. Huomasin sen jo heti herätessä. Se johtuu varmasti siitä, että olen taas lukenut uutta suosikkikirjaani Salaisuus, ja siitä innostuneena illalla nukkumaan mennessä ajattelin hyviä ajatuksia. Vaikkakin kävi ilmi, että ne kaikista urpoimmat JYP-juntit asuvat juuri tässä minun talossa. Puoli tuntia kestänyt karjunta (joka etäisesti saattoi muistuttaa jonkinlaista laulamista) todisti sen kyllä koko lähiölle. Ja jos joku oli vielä ilman tätä informaatiota, niin nyt me kaikki kyllä tiedämme kuka on suomenmestari. Mutta minä vain hymyilin ja iloitsin siitä, että pojilla oli mukavaa. Ja vähän myös siitä tiedosta, että a) kohta tuo porukka siirtyy kohti keskustaa ja b) kenenkään ääni ei kestä huutaa tuolla tavalla kovin pitkään. Olen iloinen myös siitä, että huolimatta koko kaupunginkokoisesta riemujuhlasta, minulla ei ole vähääkään minkäänlaista alkoholista johtuvaa huonovointisuutta. Tätä flunssaa lukuun ottamatta voin mainiosti, ja se jos mikä lohduttaa, kun en itse päässyt juhlimaan.

Etsin koneelta jotain ihan muuta, mutta löysin tämän tipusen. Jättimäinen lokki, joka tuli nauttimaan aamiaistaan viereeni, kun istuin tuon kanaalin reunalla nauttimassa omaa aamiaistani (pizzaa) Venetsiassa. Tuo lintu oli ehkä metrin päässä minusta ja hieman hirvitti, sillä se oli valtavan suuri. Sellaisen ison, lihavan kissan kokoinen. Ja se ei silti ollut niitä suuria lintuja. Meren rannalla kaikki on niin erilaista.

Virkkasin pussukan. Olen tainnut erikoistua pussukoihin. Se on sopiva tekele, sillä se ei ole liian suuritöinen, joten kiinnostus tekemiseen säilyy. Pussukka on helppo tehdä, sillä siitä voi ja saakin syntyä ihan minkälainen tahansa. Pussukoilla ei ole mitään rajoituksia. Tämän pussukan idea syntyi laukun jämistä. Tein jo avainnauhan laukun vetoketjusta ja hihnasta, nyt sitten sisätasku sai virkatun ulkoasun. Siinä on hyvä kaikkien kynieni köllötellä kotona tai matkoilla. Tosin ensin pitää kursia se kasaan. Ja päätellä langat. Ihanaa, kun näin monen sairastelupäivän jälkeen saa jotain aikaan!

Toisaalta, nyt kun "on ollut aikaa", olen saanut tehtyä paljon rästihommia. Niitä sellaisia ei kiireellinen - ei tärkeä osastolle kuuluvia juttuja, jotka kuitenkin pitää jossain vaiheessa hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Asioita, jotka ovat liian pieni ollakseen tärkeitä, mutta tarpeeksi isoja vaivatakseen mieltä. Tehtävälista on lyhentynyt, joten siitäkin voin olla iloinen.
   

Tavoitteista.

Yhä hengissä. Tunnen sen nyt erityisen vahvasti, sen verran olen kipeillyt. Kipuhan on paras merkki siitä, että on yhä elossa. Kaikki on siis hyvin. Joona ja Sani tulivat takaisin Suomeen reissustaan, ihana Emma käytti minua kaupassa ja postissa autollaan, ja uusi Hanna voidaan lisätä tukevien ystävieni joukkoon, sen verran olen kannustusta saanut. Aloitin myös uuden projektin, sellaisen mullistavan. Tämä on vain osa sitä suurta kuvaa siellä taustalla, vaikkakin hyvin pieni osa. Tällä kunnolla ei voi tehdä ihmeitä.

Ellet voi tehdä suuria tekoja, tee pienet teot suurella tavalla.

Jep, lappu. Lähdettä ei ollut taaskaan, mutta tuo ajatus muistui mieleeni nyt, sillä siitä tässä juuri on kyse. Tein pienen asian, mutta se on suuri askel. Äänimies sanoi tuossa vähän aikaa sitten, että mikä tahansa projekti on kuin jääkiekko. Ensin kauden alussa reenataan ja kerätään pelaajat. (Oikeat ihmiset ovat tärkeä verkosto.) Sitten tehdään töitä koko pitkä kausi. Välillä tulee voittoja, välillä tappioita. (Välitavoitteet.) Kaikilla voitoilla on merkitystä, mutta mikään tappio ei kaada koko projektia. Jos kaikki menee hyvin, päästään niihin playoffpeleihin. (Suurempi välitavoite.) Ja kun yhä pakerretaan sitkeästi, saavutetaan se mihin on pyritty koko kauden ajan, saamaan Kanada-malja. (Päätavoite.) Sitten levätään ja aloitetaan alusta. (Uusi projekti.) Minusta tuo on tosi hieno tulkinta ja se pätee kyllä ihan kaikkeen.

Tietääkö joku miten täältä bloggerista voi poistaa blogin? Olen tutkinut tätä uuttakin versiota jo hyvin monta kertaa, mutta en millään löydä sellaista kohtaa, joka antaisi minun poistaa blogini. Tosi erikoista. Jos joku keksii kuinka se tapahtuu, niin ihan heti voi minulle siitä kertoa. Suunnaton apu.

Niin paljon on kuume ja muu päänsisäinen töhnä vaikuttanut mielenlaatuun, että ajattelin hankkia auton. Ehkä jotain tällaista. Kuva on oudosti vinksallaan, mutta se oli melko jyrkässä paikassa parkissa. Tarvitsen tuollaisen pienehkön auton, sillä aion elää kaupungissa, jossa on juuri tuollaisia kapeita kivisiä katuja. Tämä katu on Arezzossa, Italiassa.

Sitä ennen tarvitsen myös ajotunteja. Se onkin sitten aivan oma projektinsa, mutta jos en aloita nyt, niin milloin sitten? Tämä on nyt sitä, kun minä teen rohkeasti itselleni uuden tavoitteen.

Tänään minä haluan oppia ajamaan autoa. (Mutta sen ei silti tarvitse tapahtua tänään.)
 

Liskot.

Kipeänä sängyn pohjalla makaaminen on tylsää, mutta onneksi edes läppärin voi ottaa mukaan sänkyyn. Katselin vanhoja matkakuvia. Mehuttelin muistoilla, mikä oli tietysti virhe, sillä iski aivan kamala koti-ikävä ja tämä mikälie-virus muuttui matkakuumeeksi. Löysin koneelta paljon kuvia, mutta pidän tästä ihan erityisesti.

Se on lisko. Minä pidän liskoista. Sisiliskot tuovat Italiassa hyvää onnea, ja koska niitä on siellä aivan joka paikassa, sitä kyllä tuntee olonsa tosi onnelliseksi. Näin sisiliskon myös Ranskassa. Lisko tuli minua tervehtimään, kun istuin rappusilla juomassa kahvia tai punaviiniä. Samalla tavalla Villorbassa lisko mennä vipelti jalkojeni alta, kun istuin rappusilla aamukahvilla. Kuvan lisko asuu kuitenkin Bibionessa. Onnenpoika. Saa köllötellä meren rannalla koko elämänsä.

Tämä toinen taas on pienin lisko, jonka olen koskaan nähnyt. Tietenkin tämäkin kuva on Italiasta. Kuva on vähän epätarkka, sillä se oli tosi nopea, mutta lisko on noin 5 cm pitkä. Minilisko. Se asuu Cortonassa. Onnenpoika. Saa kiivetä vaikka joka päivä tuolle näköalapaikalle, josta näkee koko Toscanan. Ottaa aurinkoa tai köllötellä varjossa. Kateeksi käy.

En tiedä miksi täällä Suomessa liskot mielletään enemmänkin huonoksi jutuksi. Jopa pahimmassa krapulassa meillä on liskojen yö. Minusta liskot ovat ihania, ja italialaisella logiikalla liskojen yöhän tarkoittaa siis vain paljon hyvää onnea. Ehkä mikä tahansa on hyvä tai huono asia, riippuen miten siihen suhtautuu. Minulle liskot tuovat vain hyvää onnea missä tahansa. Entä jos hankkisin liskon lemmikiksi? Olen aivan varma, että siitä huolehtiminen tekisi hyvää minulle. Mutta tämä koti on väliaikainen. Liskolla pitää olla pysyvä koti. Lemmikin pitäminen on muutenkin haastavaa, tämä näin levoton sielu ei ainakaan auta asiaa. Ehkä tässä elämäntilanteessa ihan vain pidättäydyn ihailemaan liskoja aina, kun ne vastaan tulevat. Jätetään se omistaminen luontoäidille. 

Toivottavasti kuvistani siirtyy hippu onnea teille kaikille, jotka nämä liskot nyt näkevät.

 

Possu.

Kävin pankissa tuossa yksi päivä. Siellä oli tiskillä possuja. Sellaisia ihan perinteisiä säästöpossun näkoisiä possuja. Ne olivat sinisiä. Tänään minä heräsin ja mielessä oli vain nuo siniset possut. Ja että minä haluaisin sellaisen, mutta että sen pitäisi olla valkoinen. Sitten voisin tuunata sitä, liimata helmiä ja muuta koristetta. Sellainen hipihtävä itämaistyppinen säästöpossu. Sellaisen minä haluan. Täytyy ensi viikolla käydä siellä pankissa. Jos niillä vaikka olisikin sellaisia valkoisia possuja.

Olen maannut punkan pohjalla kaksi päivää. Se ehkä selittää nuo edelliset ajatukset. Välillä tympi tavattomasti, mutta sitten taas nukahdin. Meneehän se aika nukkuenkin. Ei jaksa katsoa edes leffoja, saati lukea. Mutta ajatella jaksoin. Muutakin kuin possua.

Ajattelin muun muassa Alpoa. Minun ihana soturi, joka joutui lähtemään Tanskaan. En tiedä tuleeko se takaisin. En tiedä miten meidän suhteelle käy. Toisaalta olen vähän huolissani, sillä ehkä tämä tällainen ero on liikaa näin nuorelle suhteelle. Toisaalta en ole huolissani vähääkään, sillä meidän välinen yhteys on niin vahva. Mutta sitten taas toisaalta, se selvänäkijä sanoi, ettei minun elämään tule miestä kolmeen vuoteen, ja siitä on mennyt vasta melkein kaksi vuotta. Olisi se kyllä tosi kurja, jos jotain niin hyvää menisi hukkaan ihan vain maantieteellisistä syistä. Mutta toisaalta, minä uskon, että Universumissa asiat menevät niin kuin pitääkin. Alpon piti lähteä pois vähäksi aikaa, jotta minä sain kirjoitettua kirjani loppuun. Ja niinhän minä teinkin. Jos Alpon pitää jäädä sinne, minulle on selvästi tulossa jotain muuta tosi tärkeää. 

Pätkä sanoi, että ihmiset perustelevat aina ihan liikaa kaikea huonoa sillä, että niin oli tarkoitettu. Että tuntisivat olonsa paremmaksi. Se on varmasti ihan totta. Mutta mikäs siinä, jos sellainen ajattelu auttaa eteenpäin. Sehän on jokaisen ihan oma valinta miten suhtautuu asioihin. Mutta minusta sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä Universumin voimien kanssa. Asiat tapahtuvat universaalien lakien mukaan, toisin sanoen niin kuin on tarkoitettu, ajatteli ihminen siitä mitä tahansa. Positiivisuus luo ympärilleen lisää positiivisuutta, joten miksi ei perustelisi kurjia juttuja jollain suuremmalla asialla? Jos siitä saa hyvän mielen, ja sitä kautta lisää hyvää energiaa. Ei se ole ollenkaan väärin. Vetovoiman laki tuo silloin elämään lisää asioita, joista tulee hyvä mieli.

Worry about nothing, pray about everything.

Tuokin lause löytyi lapusta, tietenkin. Mutta minusta se on hienosti sanottu. Ajattelin kirjoittaa sen mediointinurkan seinälle. Ellen sitten löydä jotain parempaa. Joku lappu jostain varmasti taas jalkoihin lennähtää, sitten kun on sen aika.

Kiva kyllä kun kevät tulee, mutta hitto noita kärpäsiä. Siis niitä hirmu pieniä, jotka asuvat täällä minun kotona sisällä. Täällä ei ole haisevia roskiksia tai muuta sellaista, mikä niitä houkuttelisi, mutta silti niitä vain joka päivä saan muutaman nitistää. Tiesitkö, että niistäkin lähtee ääni? Sen kuulee silloin, kun on ihan hiljaista ja yrittää nukkua, mutta ei voi, koska sellainen minisurina kuuluu korvan vieressä. Pieni mutta kiusallinen vaiva. Ja ne asuvat minun kukkaruukuissa! Ärsyttävää. Yritän saada vähän eloa tähän kellariin kasvattamalla kukkasia, ja sitten saan palkkioksi hyönteisiä. No eläviähän nekin ovat, että sikäli kai meni ihan oikein.

Voi ei. Kiitos näiden ajatusten, nyt minulla soi päässä tämä biisi. Jee.