Projekti.

"Miksi kotikaupunkisi on sinusta tylsä?"

Pysäyttävä kysymys, jonka sain edellisen postauksen perään. Niin, miksi? Viime viikolla minä päätin jäädä Suomeen, tein sen täysin vapaaehtoisesti, vaikka tyrkyllä oli toisenlainenkin vaihtoehto. Jäin tänne koska halusin. Valitsin niin, ihan itse.

Minun täytyy vastata tuohon kysymykseen. Useiden tuntien pohdinnan jälkeen vastaukseni on todella selkeä: En todellakaan tiedä. Saanko perua lausuntoni? Koska kävi ilmi, että kotikaupungissani ei ole mitään vikaa. Minä itse olen tylsä. Minun elämä on tylsä. Minä itse en osaa ottaa iloa irti siitä kaikesta mitä tämä kaupunki voi tarjota. Ja sehän ei millään muotoa ole kaupungin vika. Se on minun vika. Erittäin ärsyttävä huomio.

Pahoittelen ajattelematonta kommenttiani. Pyydän anteeksi kaupungilta ja kaikilta asianosaisilta. Ja annan tarkasti harkitun uusintalausunnon: Minulla ei ole vielä tarpeeksi tietoa, jotta voisin muodostaa objektiivisen mielipiteen tästä kaupungista. Mutta lupaan tässä ja nyt, että otan siitä selvää. Viimeistään vuoden kuluttua tiedän miksi kotikaupunkini ei ole vähääkään tylsä. (Tai jos on, niin tiedän miksi.)

Stay tuned.  

Outoja merkkejä.

Tänään oli erikoinen päivä. (Haluaisin sanoa mullistava, mutta menneestä oppineena tiedän, ettei tällaiset päivät oikeasti mitään mullista. Saavat vain hetkellisesti sekoilemaan ja tekemään hyviä suunnitelmia. Mutta mennään nyt vielä tuolla positiivisella sävyllä.) Sain sähköpostiin linkin johonkin Wayne Dyerin videoon. Kuuntelin sitä samalla, kun jo puuhasin jotain muuta. Ajattelin mielessäni, että en nyt jaksa noin korkealentoista juttua tänään. Vähän ajan päästä luin toisen sähköpostin, jossa kerrottiin taas jostain Wayne Dyeriin liittyvistä merkeistä. Siinä vaiheessa oli pakko pysähtyä ja googlettaa. Kyllä vain. Tuo mies oli kuollut. Elokuussa. 

Tunsin välittömästi huonoa omatuntoa äskeisistä ajatuksistani. Miksi en vain voinut keskittyä kuunetelemaan sitä videota? Se kesti nippa nappa kymmenen minuuttia. Pyysin anteeksi tympeitä ajatuksiani. Jos Wayne on kuollut, hän on nyt osa sitä suurta jotain ja tietää kyllä, että täällä Suomessa on yksi turhautunut nainen narisemassa mitättömyyksistä. Minut valtasi niin kurja olo, että oli pakko lähteä ulos.

Oli jo todella pimeää. Täysikuu oli lumoava. Niin suuri pyöreä pallo, että oli pakko pysähtyä vain katsomaan tuota taivaallista ihmettä. Aivan käsittämättömän vaikuttava näky. Harsopilviä leijaili kuun edessä, ja kaikki näytti kauhuelokuvalta. Minua ei silti pelottanut vähääkään, varmaankin koska olen nykyään melkein aikuinen. Tunsin jonkinlaisen yhteyden maailmankaikkeuteen. Tuntui, että yhtäkkiä ymmärsin Waynen sanat kuolemattomuudesta ja universumista ja kaiken kaikkeudesta. Olin niin lumoutunut, että juoksin epähuomiossa vanhoilla vihreillä tien yli, täysin mustiin pukeutuneena, ja olin vähällä jäädä auton alle. Ei se ollut kyllä lähellekään läheltä piti tilanne, koska kuski oli selvästi minua tarkkaavaisempi. Mutta koska vasta pikkuhiljaa minulle avautuva kuolemattomuuteni ei kuitenkaan ollut vielä yleisessä tiedossa, sain vain vihaisen tuuttauksen, jonka toki ansaitsinkin huonolla käytökselläni. 

Se hetki kyllä herätti. En ehkä pukeudu värikkäämmin syksyisin, mutta jotakin se muutti. Se koko kaikki. En usko sattumaan, vaan siihen, että kaikki asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Minun piti saada nuo kaikki viestit juuri nyt, ja sitten heti perään herätä täällä tylsässä kotikaupungissani. Ymmärtää asioiden arvo. 

Elämä on älyttömän lyhyt. Mitä jos ottaisin siitä kaiken irti? 

Ja hankkisin heijastimen.

Selkeys.

Minun piti tehdä suuri päätös. Sellainen elämää mullistava. Päättäminen ei edelleenkään ole vahvuuksiani, joten kun maanantaina sain puhelun ja minulta kysyttiin mitä mieltä olen, en osannut vastata. Minun piti ihan yhtäkkiä tietää haluanko muuttaa toiseen maahan, parin viikon kuluttua. Päätös oli aika suuri. Niin suuri, että sain vielä vuorokauden lisäaikaa miettimiseen. Olin siitä kiitollinen, koska halusin olla varma. Luulen, että kaikki osapuolet halusivat minun olevan varma. En ollut.

Ajatukset oli vähintäänkin sekavia. Joten jotain oli tehtävä. Luin neuvoja minua viisaammilta ja kirjoitin vastauksia kysymyksiin. Kaveri vinkkasi artikkelista (20 kysymystä, jotka pitää kysyä itseltä ennen kuin muuttaa työn perässä) ja itse vielä lisäsin bonuskysymyksen: Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos kaikki menee pieleen? Sitten listasin hyvät ja huono puolet kaikesta. Lähtemisen puolesta liputtava lista oli huomattavasti pidempi. Lopulta otin omat ohjeeni käyttöön. Menin ajattelenkille.

Tekniikkani toimii aina. Ajattelenkkivi kouraan ja menoksi. Ensin mietin reitin mielessäni, muutan ongelman kysymykseksi (joka tässä tapauksessa kuului: Mitä minä oikeasti haluan tehdä elämälläni?) ja lähden kävelemään kiveä puristaen. Ja kuten tavallista, kotiovelle päästyäni tiesin täsmälleen mitä halusin. Se selkeä ajatus vain tuli kuin salama kirkkaan puun takaa.

Minä haluan monikulttuurisen pinkin kahvilan, sellaisen kodikkaan ja kauniin, jossa on vihreä seinä. Paikan, jossa voin myydä tekeleitäni ja jossa on erilaisia tapahtumia, ja jossa voin tehdä hyväntekeväisyyttä. Unelma oli niin selkeä, että olin itsekin hämmentynyt. Ajattelenkkivi ei ole koskaan toiminut noin tehokkaasti.  

Joten ynnäsin kaiken ja vastasin: Kiitos, mutta ei kiitos.
Minun kuuluu nyt jäädä Suomeen.