Minun piti tehdä suuri päätös. Sellainen elämää mullistava. Päättäminen ei edelleenkään ole vahvuuksiani, joten kun maanantaina sain puhelun ja minulta kysyttiin mitä mieltä olen, en osannut vastata. Minun piti ihan yhtäkkiä tietää haluanko muuttaa toiseen maahan, parin viikon kuluttua. Päätös oli aika suuri. Niin suuri, että sain vielä vuorokauden lisäaikaa miettimiseen. Olin siitä kiitollinen, koska halusin olla varma. Luulen, että kaikki osapuolet halusivat minun olevan varma. En ollut.
Ajatukset oli vähintäänkin sekavia. Joten jotain oli tehtävä. Luin neuvoja minua viisaammilta ja kirjoitin vastauksia kysymyksiin. Kaveri vinkkasi artikkelista (20 kysymystä, jotka pitää kysyä itseltä ennen kuin muuttaa työn perässä) ja itse vielä lisäsin bonuskysymyksen: Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos kaikki menee pieleen? Sitten listasin hyvät ja huono puolet kaikesta. Lähtemisen puolesta liputtava lista oli huomattavasti pidempi. Lopulta otin omat ohjeeni käyttöön. Menin ajattelenkille.
Tekniikkani toimii aina. Ajattelenkkivi kouraan ja menoksi. Ensin mietin reitin mielessäni, muutan ongelman kysymykseksi (joka tässä tapauksessa kuului: Mitä minä oikeasti haluan tehdä elämälläni?) ja lähden kävelemään kiveä puristaen. Ja kuten tavallista, kotiovelle päästyäni tiesin täsmälleen mitä halusin. Se selkeä ajatus vain tuli kuin salama kirkkaan puun takaa.
Minä haluan monikulttuurisen pinkin kahvilan, sellaisen kodikkaan ja kauniin, jossa on vihreä seinä. Paikan, jossa voin myydä tekeleitäni ja jossa on erilaisia tapahtumia, ja jossa voin tehdä hyväntekeväisyyttä. Unelma oli niin selkeä, että olin itsekin hämmentynyt. Ajattelenkkivi ei ole koskaan toiminut noin tehokkaasti.
Joten ynnäsin kaiken ja vastasin: Kiitos, mutta ei kiitos.
Minun kuuluu nyt jäädä Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti