Lähtölaskenta.

Luulin, että minuun iski koti-ikävä. Olin rauhaton ja sinkoilin sinne tänne. Tunsin ahdistusta. Ja kun kova koti-ikävä iskee, on vain yksi asia, jonka voi tehdä. Kyllä, ostaa menolippu. Ja niin minä sitten tein. (Ostin kyllä myös paluulipun.) Perhosjuhlien vuosipäivänä 13.5. minä palaan takaisin ihanaan Trevisoon ja Venetsiaan! Se on myös 13. päivä ja perjantai, eli onnenpäiväni. Ihmeellisesti helpotti kaikki ahdistus ihan pelkästään siitä tiedosta, että pian pääsen nauttimaan Italian auringosta. Pääsen taas elämään unelmaani.

Menin sitten kuitenkin vielä googlettamaan mitä tehdä, jos koti-ikävä iskee. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka olin aika varma, että oma systeemini toimii. Tulin siihen tulokseen, että ei minulla kyllä ollutkaan koti-ikävä. Sen verran surkeita tarinoita ja valituksia on netti täynnä. Ei minun elämä ole ikinä niin säälittävää. Yritän aina ajatella sen niin, että jos on uudessa paikassa, niin siitä kuuluu nauttia. Katsella ja tutustua. Silloin ei itketä, että halutaan takaisin Suomeen. Jos kiristää ja/tai itkettää, niin katsotaan lempileffaa ja juodaan punaviiniä tai jutellaan mukavia ystävän kanssa. Musiikki auttaa siihen myös. Mietin, että ehkä minulle nousikin vain lomakuume. Alkoi nämä arkihaasteet tympiä ja tarvitsin jotain pientä muutosta. Rauhaton sielu ei kestä pitkään paikallaan. Levottomat jalat menomonoissa tuo haastetta. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska parasta mitä tiedän on koti, hiljaisuus ja oma rauha.

Viikko sitten laskin, että olen ollut Romaniassa 111 päivää. Se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Ja sitten toisaalta, lyhyemmältäkin. En ole tehnyt tai nähnyt oikein mitään, ihan alussa vasta. Aika kuluu, vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään. Surullinen elämän tosiasia. Olen nähnyt paljon metroasemia, bisneskeskittymän ja kaksi asuinaluetta. Ja IKEAn, sitä ei sovi unohtaa. 

Vaikka ostin liput Italiaan ja aion todellakin nauttia lomastani, jotenkin se ei riitä. Olen nämä viimeiset 15 vuotta vinkunut, että haluan takaisin Italiaan. Kokonaan. Aina vain... Jokin siinä maassa minua kiehtoo. Ja kielessä. Romanialainen kollegani Alex sanoi tänään, että Romanian ongelma on, ettei se ole Italia. (Hyvin sanottu.) Ja että Italiassa kaikki kuulostaa paremmalta. Kieli on kuin runoutta. Vaikka olisi minkälainen jättömaa, niin siitä tulee kaunis paikka, kun sen sanoo ääneen. Ja siitä se ajatus sitten lähti... Päätin askarrella uuden Perhoskalenterin. Se toimi niin hyvin silloin ensimmäisellä kerralla. Annan itselleni ja Bukarestille 333 päivää. Sitten riittää. Sen on kuitenkin kamalan pitkä aika. Siinä ajassa ehtii oppia kaupungista ja maasta ja kielestä ihan riittävästi. 

Ja lisätään tähän nyt vielä se, että tässä paikassa ei ole mitään vikaa. Täällä on edelleen hyvä olla. Varsinkin nyt kun on jo kesä. Aurinko paistaa ja T-paidassa tarkenee. Mutta niin kuin Alex sen niin hyvin muotoili: Romania is not Italy.

Väkivaltaa ja aikuisviihdettä.

Minä vihdoin muutin. Pääsin remontin keskeltä karkuun uuteen suurempaan asuntoon. Kahteen huoneeseen mahtuu vieraatkin paremmin. Nyt minulla on kaiken lisäksi aivan oikea keittiö. Edellinen oli sellainen outo oranssi kuja, jossa minun sielu ei levännyt. Eikä kokannut. Kaiken lisäksi nyt on niin uusi kaasuliesi, että se kipinöi. Ei siis tarvitse leikkiä tikuilla ja taistella tahmaisten ja jäykkien kaasuvipujen kanssa. Usko tai älä, mutta tämä seikka on saanut minut melkein innostumaan ruoanlaitosta. (Oikeastaan se oli rahatilanteeni joka minut ajoi näin alas, mutta kyllä se toimiva liesi myös auttoi asiaan. Tuntuu melkein aikuiselta.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki kalat selvisivät hengissä muutosta. Tällä kertaa tankkivahvuuteen kuuluu Creepy Hugo, Jorge, Picu (uusi hahmo, sai nimensä pomon pomon pomon mukaan, koska molemmat ovat kokoansa suurempia) sekä Christian II. Hämmentävää sinänsä, että akvaarion kahdesta kasvista vain toinen selvisi hengissä uuteen kotiin. Tappajakykyni toimii siis edelleen.

Muutto ei mennyt aivan ongelmitta. Ensimmäisen erän vein iranilaissyntyisen tanskalaisen entisen työkaverin ja hänen romanialaisen vaimon avustuksella. Koska olin nähnyt asunnon vain kerran, en varsinaisesti tiennyt minne olimme menossa. Saimme osoitteen viestillä, joka sitten luottavaisin mielin naputeltiin navigaattoriin. Kohteeseen päästiin ja usean puhelun jälkeen kävi ilmi, että olimme erittäin väärässä paikassa. Kirosanat raikasivat usealla kielellä. Asunto löytyi viimein, mutta siinä vaiheessa huomasin, että olin jättänyt oman laukkuni sinne vanhaan kotiin. Siis sen, jossa on rahat ja puhelin ja metrolippu. Avaimet onneksi löytyi takin taskusta. Sain kuitenkin lainattua metrolipun verran rahaa, joten pääsin reissusta viimein kotiinkin.

Toisella kertaa minut ja kuormani kuljetti romanialaissyntyinen turkkilainen työkaveri. Virheistä oppineena vältin vastaavat kömmähdykset, laukku oli mukana ja osoitekin etukäteen selvillä. Mutta ajoitus ei tällä kertaa osunut ihan kohdilleen. Olimme tunnin verran jumissa ruuhkassa. Lähelle oikeaa kohdetta tehdään aliylijavälimenokaistoja, että ruuhkat helpottuisivat. Toki tämän remontin ajan ruuhkat ovat moninkertaiset, kun on vain muutama kaista käytössä. Se luonnollisesti kiristää hermoja. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal."

Ja sitten eräästä autosta edessämme nousi lippispäinen kaveri raivon vallassa ja käveli savu korvista puhkuen kohti takanaan olevaa autoa. Mies riuhtaisi oven auki niin voimalla, että arvelin sen irtoavan. Mietin hetken, että pääsen todistamaan kuinka nämä tuliset itäblokin miehet huutavat toisilleen. Opin välittömästi, että itäblokin mies ei huutele. Täällä kommunikoidaan erilailla. Täysin sanattomasti kaveri iski kuskia nyrkillä päähän. Ja uudestaan ja uudestaan, koko kehon voimalla. En voinut uskoa silmiäni! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Pahoinpitely loppui vasta, kun muista autoista alkoi ovet avautua ja kuului kehoituksia parempaan käytökseen. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal." Tilanne oli niin jännittynyt, että minunkin huulesta alkoi vuotaa verta, sen verran raivolla itseäni purin. Olin ihmeissäni ja sanoin, etten ole kuuna päivänä nähnyt vastaavaa Suomessa. "Ilona, there is no traffic in Finland."

True that.

Koolla on väliä.

Kävin joku aika sitten tutustumassa erääseen valtavaan ostoskeskukseen. Älyttömästi erilaisia kauppoja ja yksi Villi Länsi lapsille. Ostin ruokakaupasta banaanin, koska tuli ihan nälkä siinä kesken shoppailujen. Otin tietysti sen suurimman, niin kuin ahneen tapoihin kuuluu. Istahdin sisäsuihkulähteen reunalle ja huomasin, että jotain outoa hedelmässäni nyt oli. Ja kun sen takkia aloin purkamaan, jättibanskun sisältä paljastuikin kaksoset - ällistyttävää! Se oli hirmu huvittavaa, kunnes yritin syödä mokomaa. Totesin välittömästi, että koolla todellakin on väliä. Kamalan vaikea projekti.

Minun tuurilla siihen viereeni sattui tietysti tulemaan ne ilmeisesti Romanian ainoat hyvännäköiset miehet... Evästauossani ei ollu siihen mennessä ollut lähes mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta koska molemmat miehet kirjaimellisesti pysähtyivät tuijottamaan minua, kun tungin tuplabanaania suuhuni, myös blondi ymmärsi, että tämä tosiaan saattoi kaksimielisiin silmiin näyttää vähintäänkin irstaalta.

Joo moro ei mulla muuta.