Väkivaltaa ja aikuisviihdettä.

Minä vihdoin muutin. Pääsin remontin keskeltä karkuun uuteen suurempaan asuntoon. Kahteen huoneeseen mahtuu vieraatkin paremmin. Nyt minulla on kaiken lisäksi aivan oikea keittiö. Edellinen oli sellainen outo oranssi kuja, jossa minun sielu ei levännyt. Eikä kokannut. Kaiken lisäksi nyt on niin uusi kaasuliesi, että se kipinöi. Ei siis tarvitse leikkiä tikuilla ja taistella tahmaisten ja jäykkien kaasuvipujen kanssa. Usko tai älä, mutta tämä seikka on saanut minut melkein innostumaan ruoanlaitosta. (Oikeastaan se oli rahatilanteeni joka minut ajoi näin alas, mutta kyllä se toimiva liesi myös auttoi asiaan. Tuntuu melkein aikuiselta.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki kalat selvisivät hengissä muutosta. Tällä kertaa tankkivahvuuteen kuuluu Creepy Hugo, Jorge, Picu (uusi hahmo, sai nimensä pomon pomon pomon mukaan, koska molemmat ovat kokoansa suurempia) sekä Christian II. Hämmentävää sinänsä, että akvaarion kahdesta kasvista vain toinen selvisi hengissä uuteen kotiin. Tappajakykyni toimii siis edelleen.

Muutto ei mennyt aivan ongelmitta. Ensimmäisen erän vein iranilaissyntyisen tanskalaisen entisen työkaverin ja hänen romanialaisen vaimon avustuksella. Koska olin nähnyt asunnon vain kerran, en varsinaisesti tiennyt minne olimme menossa. Saimme osoitteen viestillä, joka sitten luottavaisin mielin naputeltiin navigaattoriin. Kohteeseen päästiin ja usean puhelun jälkeen kävi ilmi, että olimme erittäin väärässä paikassa. Kirosanat raikasivat usealla kielellä. Asunto löytyi viimein, mutta siinä vaiheessa huomasin, että olin jättänyt oman laukkuni sinne vanhaan kotiin. Siis sen, jossa on rahat ja puhelin ja metrolippu. Avaimet onneksi löytyi takin taskusta. Sain kuitenkin lainattua metrolipun verran rahaa, joten pääsin reissusta viimein kotiinkin.

Toisella kertaa minut ja kuormani kuljetti romanialaissyntyinen turkkilainen työkaveri. Virheistä oppineena vältin vastaavat kömmähdykset, laukku oli mukana ja osoitekin etukäteen selvillä. Mutta ajoitus ei tällä kertaa osunut ihan kohdilleen. Olimme tunnin verran jumissa ruuhkassa. Lähelle oikeaa kohdetta tehdään aliylijavälimenokaistoja, että ruuhkat helpottuisivat. Toki tämän remontin ajan ruuhkat ovat moninkertaiset, kun on vain muutama kaista käytössä. Se luonnollisesti kiristää hermoja. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal."

Ja sitten eräästä autosta edessämme nousi lippispäinen kaveri raivon vallassa ja käveli savu korvista puhkuen kohti takanaan olevaa autoa. Mies riuhtaisi oven auki niin voimalla, että arvelin sen irtoavan. Mietin hetken, että pääsen todistamaan kuinka nämä tuliset itäblokin miehet huutavat toisilleen. Opin välittömästi, että itäblokin mies ei huutele. Täällä kommunikoidaan erilailla. Täysin sanattomasti kaveri iski kuskia nyrkillä päähän. Ja uudestaan ja uudestaan, koko kehon voimalla. En voinut uskoa silmiäni! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Pahoinpitely loppui vasta, kun muista autoista alkoi ovet avautua ja kuului kehoituksia parempaan käytökseen. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal." Tilanne oli niin jännittynyt, että minunkin huulesta alkoi vuotaa verta, sen verran raivolla itseäni purin. Olin ihmeissäni ja sanoin, etten ole kuuna päivänä nähnyt vastaavaa Suomessa. "Ilona, there is no traffic in Finland."

True that.