Tiedä mitä haluat.

Haluaisin sanoa, että tässä oli nyt muutama päivä vähän vaikeaa. Mutta todellisuudessa mikään ei ole ollut helppoa viimeiseen puoleen vuoteen. En tiedä miksi. On tullut läjäpäin harmia niskaan. Olin toiveikas ja arvelin, että tämä uusi vuosi olisi jo helpompi. Ei ainakaan vielä ole viitteitä sellaisesta. Mutta niin kuin me kaikki tiedämme, asennekysymys. Olen nyt vahvasti asennoitunut niin, että kaikki tämä paska on tarkoitettu minulle juuri nyt, koska vain sukeltamalla tässä viemäriputkessa minusta voi kasvaa sellainen ihminen, joka minusta pitää kasvaa, että saan sen mitä haluan. Kysy vaikka miltä tahansa itsensäkehittämisoppaalta. Sitä paitsi, olen jo nyt vahvempi kuin viime viikolla, minähän kirjoitan taas.

Kaikki kirjat ja kurssit tyssäävät aina samaan kohtaan, sillä se sama kohta on aina niissä kaikissa kirjoissa. Tiedä mitä haluat. Olen kiduttanut itseäni vuosia tällä kysymyksellä, joka ei kylläkään nyt tullut kysymyksen muodossa. (Ja tämä blogi on kivulias paketti todistusaineistoa juuri tästä.) Minä en ole oikein ikinä tiennyt mitä haluan. Innostun helposti. Haluan randomisti erilaisia asioita, tuntemuksia ja olemista. Mutta en ole koskaan oikein tiennyt mitä haluan tehdä elämälläni. Paitsi kirjoittaa, mutta se ei koskaan tuntunut riittävän suurelta asialta näihin listoihin.

Katsoin eilen elokuvan The Bucket list. Se oli omituinen sattuma, koska sen jälkeen luin kirjaa, jossa kehotettiin tekemään lista asioista, jotka haluat vielä tehdä tässä elämässäsi. Eli juurikin se kuuluisa lusikkalista. Otin tämän jo merkkinä, koska viime viikolla eri kirja vihjaili samaa. Joten aloitin listani. Mitä haluan vielä tehdä?

Listan sijasta tein sellaisen perustavaa laatua olevan oivalluksen, että minä en oikein halua tehdä mitään. Ensin kauhistuin, koska sehän tarkoittaa, etten ikinä saavuta asioita elämässäni. Tai mikä vielä kamalampaa - en ikinä pääse mitään kirjaa loppuun tai kurssia läpi kunnialla. Asioiden kesken jääminen syö sielua. Sen lisäksi, etten keksinyt oikein mitään tekemistä, huomasin, että listani kuitenkin täyttyi asioista, joita haluan. En tehdä, vaan omistaa ja tuntea. 

Koti. Puutarha. Pieni koira ja suuri kissa. Puuhapaja. Sellainen tavattoman tylsä ja tavallinen arki. Siinä suurimmat unelmani. Mikään näistä ei kuitenkaan millään tavoin ole tekemistä. Vai onko? Ehkä olen vain katsonut tätä koko asiaa väärin. Kaikkien ei tarvitse hypätä laskuvarjolla tai kiivetä vuorille tai matkustaa maapallon ympäri. Toiset voivat olla hyvinkin onnellisia kitkemällä rikkaruohoja minitomaatien juurilta tai kirjoittamalla ajatuksiaan olohuoneen nurkassa. Tai tiskaamalla astioita joita rakastaa. Kuuntelemalla tuulikelloja puutarhakeinussa suuri kissa sylissä. Heittämällä jaloissa pyörivälle pikkukoiralle keppiä meren rantahiekalla. Ripustamalla puhtaita pyykkejä kuivumaan puutarhan läpi menevälle narulle. Siinä on jo monta asiaa, joita haluan tehdä. Asioita, joita olen aina halunnut. 

Ilmeisesti olen koko ajan tiennyt mitä haluan tehdä. 

En vain tiennyt, että tiedän.

Muistoja.

Testasin tänään uuden kotini upouutta uunia. Tuntuisi toimivan. Parasta siinä on tikittävä kello, joka muistuttaa millon eväät on otettava ulos. Lisää huomattavasti onnistumisen mahdollisuuksia. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun käytän uunia Maltalla. (Todellinen keittiöhengetär tässä terve.) Jonkinlainen saavutus kai tämäkin. Uunissa lämmittelee joka tapauksessa kukkakaaligratiini, yksi suosikkini, jota söin ensimmäisen kerran Italiassa. 

Tänään on taas ollut sellainen italiaikävöintipäivä. Katsoin jopa Toscanan auringon alla. Samalla löysin vahingossa linkin, jossa oli linkki, jossa oli linkki, josta viimein pääsin Interview-lehden sivustolle. Sellaisenkin luin ensimmäisen kerran Italiassa. Muista sen päivän niin tarkkaan. Makasin pinkkivihreässä huoneessani futonilla ja palelin. Join teetä ja vain nuuhkin keväistä ilmaa, joka talon kunnosta johtuen tuli myös sisälle huoneisiin. Mietin silloin, että haluan tilata tuon lehden itselleni, jos joskus muutan takaisin Suomeen. Siinä oli niin hienoja kirjoituksia. En tilannut. Minulla oli sininen ruutuvihko (niitä pieniä ruutuja) jossa oli sinisen mansikan kuva. Kirjoitin siihen listoja ja haaveita tulevasta elämästäni sitten, kun Suomeen palaan. Listasin tavaroitani ja sitä mitä vielä puuttuu. Nyt kaikki tuo tuntuu aika hassulta. Mutta silloin se oli mukavaa. 

Joka tapauksessa, voit uskoa, että taas fiilistelin. Ja kun sen aloittaa, niin vaikea on lopettaa. Punaviini auttoi. Ja kun nyt alkuun pääsin, niin pitihän se vielä katsoa Enkelit ja Demonit, ettei vain tuo naapurimaan maisema unohtuisi. Viikon italia-annos on taas nautittu.

Juttelin kaverin kanssa muutaman viestin verran ja jotenkin oli sellainen pysäyttävä lopetus. Rinta rottingille Ilona! Kaikki kääntyy hyvin. Sun pitää vaan tietää tismalleen mitä haluat. Tsemppiä! Huh huh, aikamoinen kommentti. 

Minulta kysyttiin eilen minkälainen olisi unelma-ammattini. Tuntui, etten osannut vastata mitään järkevää, on niin monta asiaa mitä haluan vielä tehdä. Niin monta projektia on kesken. Enkä todellakaan tiedä "tismalleen" mitä haluan. Se on pelottavaa. Tietääkö muut? Mistä muut sen tietävät? Olen varma, että minulla on vain väärä systeemi. Käännyin taas googlen puoleen, ja kysyin: How do you know what you want? Jo ensimmäinen linkki tuntui tietävän vastauksen, joten tartuin heti syöttiin. Thank God for Oprah! Jos joku toinenkin siellä mietti samaa, niin tästä voi olla apua.

Ja vielä lisäksi: Paljon synttärionnea Mimmulle! 

Reipastuminen.

Nyt oli Astrokalenterilla hyviä uutisia!

Elämä voi joskus sujua ilman suurempaa pingotusta niin että asiat vain loksahtelevat kohdalleen ja sinulle koittaa nyt tällainen aika. Pelkän sujuvuuden lisäksi sinulle avautuu kokonaan uusia mahdollisuuksia toteuttaa henkistä luovuuttasi milloin milläkin alueella. On täysin sinun harkinnassasi käytätkö mahdollisuudet hyväksesi vai tyydytkö pitämään asiat entisellä mallilla. Joka tapauksessa tämä on yksi parhaita aikoja viedä elämääsi vauhdilla eteenpäin, koska kehitystäsi estäviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Riskien ottaminen vain sillä perusteella, että jokin asia tuntuu sinusta hyvältä kruunaa tämän jakson eduksesi.

Tuosta ei enää uutiset parane. Viisastuin noista sanoista nyt sen verran, että aion rohkeasti vain mennä ja toimia! Lähden kaikkeen mukaan. Vähän niin kuin siinä yhdessä elokuvassa, kun se mies sanoi kaikelle kyllä. Loistava idea! Minulla on sellainen paha tapa, että jätän joskus hienoja juttuja väliin jos ei huvita tai jos väsyttää tai laiskottaa. Jos en ole saanut suunnitella jotain juttua etukäteen, niin saatan sanoa ei ihan ilman, että edes mietin haluanko tehdä sitä vai en. Varsinkin nyt kun olen ollut niin väsynyt etten jaksa innostua mistään, en oikein edes niistä mukavista jutuista.

Lauantaina saan uutta piristettä ja siitä se sitten alkaa, parantuminen. Jospa sitten jaksaisin taas innostua. Aloitan ainekokeilun. Ihan laillisen, mutta minulla on aika kovat odotukset tämän suhteen, kuten aina. Energiaboosti tulossa! Eniten silti odotan, että saan mahani kuntoon. Olen välttänyt fyysisten vaivojen vatvomista blogissa, mutta tosielämässä minun maha kyllä aiheuttaa tosi paljon ongelmia. Viimeisen viiden vuoden ajan en ole oikein voinut syödä mitään. Ja kun kuitenkin olen syönyt, koska välillä on pakko, niin olo on sitten jälkikäteen melko tukala. Lähes päivittäin. Mutta! Ihana mutta. Nyt siihen on tulossa muutos. En malta odottaa!

   

Bunkkeri.

Taas lennähti joku lappu lattialle heti aamusta. Haluaisin sanoa, että ei minun kellari oikeasti ole niin kaaoksessa, että lappuja vain lentelee tuon tuosta. Mutta kyllä se on, ainakin toisinaan. Minulla on aina tarkoitus saada kaikki se kaaos hallituksi, ja melko hyvin saankin, aika usein. Mutta heti jos ote lipsuu, kaaos valloittaa joka paikan. Minä hyvin harvoin heitän asioita roskiin pohtimatta ensin niiden merkitystä tai mahdollista tulevaa käyttöä ja tarvetta. Ja se tarkoittaa, että oikeasti vain siirrän kaaosta paikasta toiseen. Siksi lappujakin lentelee pinkkoja siirrellessä. Ja siksi monessa paikassa on monia asioita.

Vaikka haluaminen voikin olla vaikeaa, eniten kärsivät ne, jotka eivät tiedä mitä haluavat.

Tuo lattialle lentänyt päivän viisaus tulee jostain TV-sarjasta. Minun on aina ollut kamalan vaikea sanoa yksi tietty asia, jonka haluaa. Osittain koska en osaa päättää, mutta ehkä myös siksi, että mieli muuttuu usein. Ja se haluamattomuus on tehnyt elämästä aika ajoin vaikeaa. Kyse ei ole siitä, että olisin niin tyytyväinen siihen mitä on, ettei tarvitse haluta lisää. Se olisikin helppoa. Ei, kyse on siitä, etten ole tunnistanut sitä ahdistuksen aiheuttajaa. Haluan aivan hirvittävästi jotain. Sen jonkin määrittäminen vain on ollut vaikeaa. Yksi haluamisen kestosuosikki on kuitenkin aina ollut koti. Ei niinkään mikään tietty paikka, mutta se sellainen turvallinen kotoisan kodikas tunne. Tunsin sen Venetsiassa. Ja tunnen sen täällä kellarissani.

Tämä kellari on kyllä ihmeellinen paikka, ihan jo siis rakenteellisesti. Melkein kaikilla tuntemillani ihmisillä on paljon kaappeja ja varasto. Minulla on yksi vaatekaappiseinä. Sinne kyllä mahtuu yllättävän paljon kaikenlaista, mutta se täyttyi jo pelkästään niistä vaatteista. Kaikki mitä tänne on tuotu, on tuotu tänne. Auttamattomasti esille, sillä minkäänlaista vinttikomeroa minulla ei ole. Aluksi se oli ongelma. Olen pienestä asti ollut melkoinen hamsteri, joten ensin tänne muuttaminen oli sekä pelottavaa että työlästä. Onnistuin kuitenkin tyhjentämään kaiken ylimääräisen tavaran, tai ainakin järjestämään asiat niin, ettei esillä olevat tavarat ahdista niin paljon. Sitten mummo kuoli ja asunto täyttyi taas kaikesta mahdollisesta. Ja kesästä asti olen jälleen kerran käynyt läpi laatikoita ja tavaroita, miettinyt mihin ne laitan, mitä niille teen, vai teenkö. Olen onneksi jo voiton puolella.

Ahtaanpaikankammoiset eivät kellarissani pärjää. Jenkkifutiksenpelaaja on sellainen, eikä uskaltanut käydä täällä sisällä kuin kerran. Sai traumoja panssarilasi-ikkunoista ja jumiutuneesta ovesta. Se nauratti kyllä melkoisesti. Hän nimitti tätä kotiani bunkkeriksi (mutta kodikkaasti sisustetuksi sellaiseksi). Ehkä tuo nimitys ei olekaan niin väärä, kuin ensin ajattelin. Bunkkeri on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle ja se on kiinteä puolustusrakennelma, jota käytetään sodassa. Tämä maanalainen luolani on toiminut hienosti suojapaikkanani elämän taisteluissa. Enkä keksi mitään toista paikkaa, jossa voisi näin upealla tavalla yhdistää työn, asumisen, puuhastelun, urheilun ja taiteen. Nyt kun mietin asiaa - tämä kellari on kyllä pelastukseni. 

Mutta takaisin siihen haluamiseen. Jos jotain ei osaa, sitä pitää opetella. Ajattelin nyt harjoitella haluamista. Aion haluta joka päivä jotain selkeää ja helpostin määriteltävää. Ihan sama saanko sen vai en, mutta minun on päätettävä joku konkreettinen asia, jonka haluan. Harjoittelen siis samalla päättämistä.

Tänään minä haluan valon uuteen lamppuuni.