Rutiinit.

Opin kantapään kautta, että rutiinit on hyvä pitää, vaikka mitä tapahtuisi. Tai oikeastaan minä vasta muistin sen, asian voi sanoa oppineensa vasta sitten myöhemmin kun huomaa, että tekee sen automaattisesti. Minulle kirjoittaminen oli mukava rutiini, jota ei tarvinnut enää ajatella sen suuremmin. Kirjoitin blogiin. Kirjoitin kalenteriin. Kirjoitin muistikirjaan. Kirjoitin vuosikirjaan. Kirjoitin listoja, ajatuksia, päivän tapahtumia ja suunnitelmia. Se oli niin automaattista, ettei sitä tarvinnut enää edes miettiä. Selvästi rutiini.

Sitten tuli etäsuhde. Ja koska etäisyys on vielä toistaiseksi niin valtava, meillä ei ole ollut muuta kuin puhuminen. Tästä on seurannut pitkät puhelut ja asioiden jakaminen. Ääneen ajattelu. Ei ollut enää aikaa millekään muulle, tai energiaa. Ja jos kirjoittamisrutiini jotain vaatii, niin aikaa ja energiaa. Joten se jäi.

Nyt muutaman kuukauden jälkeen huomaan, että olen lipsunut muistakin asioista. Olen aika varma, että se johtuu kirjoittamattomuudesta. En tapaa enää ihmisiä, mikä oli muutenkin minulle haaste. En käy missään, koska en ole ehtinyt tutustua ihmisiin ja yksin mihin tahansa meneminen on vielä suurempi haaste. Niistä kahdesta kaverista, joihin täällä onnistuin tutustumaan, toinen on jo lähdössä takaisin Suomeen ja toinen... No, asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Ja nyt huomaan, että elämässäni ei ole ketään muita, kuin se mielikuvitusystävältä vaikuttava etäpoikakaveri siellä jossain kaukana internetin toisessa päässä. Sitä paitsi huomasin, että syön huonommin. Juon alkoholia enemmän. Olen ahdistunut useammin. Kaikki tämä, koska yksi pieni rutiini jäi elämästä pois.

Olen monta kertaa pahoitellut sitä, etten ole päivittänyt blogia. Aivan kuin sen tärkeys olisi siinä mitä muut tästä irti saavat. (Yleisesti ottaen olen ihmetellyt sitä aina - mitä muut ihmiset tästä oikeasti voivat saada?) Mutta ihan selvästi pitää nyt vain nöyrtyä peilin edessä. Siellä on se tyyppi, jolle tällä oikeasti on merkitystä. 

Mielikuvituspoikaystävä tulee tänne taas ensi viikolla, mielestäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Mietin, että onko meillä enää mitään sanottavaa, kun on puhuttu niin paljon joka päivä. Ehkä pitää vain olla hiljaa. Hyödyntää se ihotuntuma taas koko kuukauden edestä. Mutta aion myös kirjoittaa. Palata rutiineihin. Sillä jos en pysty tekemään sitä poikaystävän läsnäollessa, voi ihan hyvin sanoa hyvästit koko mahdolliselle yhteiselle loppuelämälle. Kirjoittamisesta en nimittäin enää luovu.

Kihlajaiset.

Minulla on musta sormus, jonka ihana poikaystäväni toi minulle käydessään Irlannissa. Pidän siitä paljon, vaikkei sillä sen suurempaa merkitystä ole, se ihan vain muistuttaa tyypin olemassaolosta. Sitten minulla on toinen sormus, sellainen fiiliksen mukaan väriä vaihtava. Vieressäni istuva Anza siitä aina tarkkailee ahdistukseni tasoa. Fiilikseni menevät yleensä indigonsinisestä turkoosinvihreään. Anza on aina musta. 

Irlannissa myydään hyväntuoksuista käsirasvaa pinkissä tuubissa. Vaikka se on selkeästi suunattu pikkuprinsessoille, minäkin sitä käytän, koska se tekee käsistä ihanan pehmeät. Eilen rasvasin kädet, kun oli hiljainen päivä. Otin tietysti sormukset pois ja asetin ne näytön viereen korokkeelle. Ne näyttivät jotenkin hienoilta, kaksi mustaa sormusta siinä sulassa sovussa, joten päätin ottaa päivän kuvan blogiini. (Siihen toiseen, corkandbeyond.blogspot.com.) Se meni samalla Instragramiin. Sitten lähdin lounaalle.

Iltapäivällä avasin puhelimen. Se oli täynnä onnitteluja. W-what...? Kävi ilmi, että olin mennyt kihloihin. Kauhu lisääntyi ymmärryksen mukana. Mitä minä menin tekemään?! Nolona laitoin viestin poikaystävälle. Tuota. Älä suutu... Mutta aika moni luulee nyt, että me on menty kihloihin. Se oli ihan vahinko, pahoittelen. Että näin. EI NÄIN. Minun pitää todellakin harjoitella sosiaalisen median käyttöä, ja ehkä kerrata valokuvauksen säännöt. 

Tämä oli kyllä hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Ja että minun kannattaa vähän miettiä mitä sinne internettiin laittaa.

Epäkihlat.

P.S. Poikaystävä vain repesi. Muistin taas, että olen löytänyt aarteen.

Rakkautta.

Pahoittelen jälleen hiljaiseloa. Olen ollut kaapissa. Enkä nyt tarkoita tätä komeron kokoista kotiani, vaan ihan kuvainnollisesti, olen salaillut asioita. Typeryyttäni tein sen kunnoiotuksesta ulkopuolista kohtaan, mutta nyt huomaan sen olleen turhaa, joten on aika tulla valoon.

Minä olen rakastunut. Enkä pelkästään ihastuneesti tunteista seonnut, vaan olen löytänyt sen ainoan ja oikean. He is my soulmate. Tunnen niin suurta tuttuutta, lämpöä ja hyvää oloa, ettei ole epäilystäkään, etteikö tämä olisi oikein. Tämä on niiiiiin oikein.

Bukarestissa kirjoitin erään kouluttajan opastuksia noudattaen mieslistan. Sen piti olla sellainen hyvin tarkka ja yksitoiskohtainen luettelo asioista, joita haluan elämääni miehen muodossa. Olin tyytymätön tilanteeseeni, joten otin kaikki konstit ilolla käyttöön. Listasin 26 asiaa, jotka haluan miehessäni olevan. Sitten unohdin koko jutun.

Viime vuosi on ollut vähintäänkin haastava. Ei löytynyt omaa paikkaa, ei omia ihmisiä, saati sitten omaa miestä. Niinpä Corkiin muuttaessa odotukset kaiken sellaisen suheen olivat kovin alhaiset. Vaikka kaupunki mukavalta vaikuttikin, en sentään ihmeitä odottanut.

Mutta ihme tapahtui.

Ystäväni Läppä laittoi minulle viestin tuossa pari kuukautta sitten. Hän on se tyyppi, jonka kanssa voi aina puhua mistä vain, eikä koskaan tule riitaa, vaikka oltais kovin eri mieltä asioista. Se on valitettavan harvinainen piirre ihmisissä. Yleensä me nähdään ehkä kerran vuodessa, koska minä en ole Suomessa juuri enempää, mutta aina Läppä löytää aikaa minua tavata. Meillä on sellainen 27 vuoden mittainen historia, sillä olin korvia myöten ihastunut poikaan jo yläasteella, kun ensimmäisen kerran tavattiin. En vain koskaan uskaltanut sanoa mitään, koska minä olin ujo ja Läppä oli outo. Harmikseni tyyppi sotkeutui omituiseen kirkkoon, ja tästä johtuen meni naimisiin heti, kun se oli laillista. Minua vitutti, sekä kirkko että häät. Mutta koska kyseessä on ihminen, jota arvostin valtavasti, osasin mennä itsekkyyden yläpuolelle ja jollain lailla laitoin ystäväni hyvinvoinnin omani edelle. Tiputin pojan vastahakoisesti siihen "Menetetty mies" lokeroon, enkä asiaa enää sen jälkeen miettinyt, koska tiesin, että lahkojen edustajat eivät eroa. Pääasia, että voitiin olla edes ystäviä. 

Niin, se ihme.

Läppä laittoi viestin, että eroaa. On muuttamassa pois, ja että avioero on allekirjoitusta vaille valmis. En voinut uskoa, en sitten millään. Tässä oli niin monta asiaa ihan päälaellaan. Alkoi pitkä keskustelu, joka kesti noin kaksi kuukautta. Kävi ilmi, että en ollut ainoa, joka oli silloin 27 vuotta sitten ollut ihastunut, Läppä tunsi samoin. Hän oli jopa pitänyt antamani lempinimen kaikki nämä vuodet. Hämmennyksen aalto oli lamaannuttava (mistä johtuen en ole oikein osannut kirjoittaa mitään pitkään aikaan). Koitin kaikin tavoin luikerrella tästä ulos, mutta Läppä ei enää antanut periksi. Hän ei suostunut säikähtämään, vaan oli päättänyt, että nämä kortit on nyt katsottava loppuun. Joten tyyppi otti ja lensi tänne minun luokse lomailemaan.

En tiedä olenko koskaan ennen ollut niin jännittynyt. Tai hämmentynyt. Kädet tärisi, kun odotin Läppää aseman sivussa. Mutta kun tuo tuttu hymy ilmestyi kulman takaa, kaikki epävarmuus katosi. Minun ystävänihän se vain oli, mutta sitten samalla se olikin jotain enemmän. Paljon enemmän. Pari päivää meni ihmetellessä, loput toisiimme tutustuessa. Se yhteys mikä meillä on aina ollut, oli niin tuttua. Läheisyys tuntui oikealta, juuri näin sen pitikin mennä. Jotkut asiat vain tietää, vaikkei niitä pysty selittämään. Tuntui heti siltä, kuin olisimme olleet yhdessä jo vuosia. Meidän samanlaisuus, toisen lauseen jatkaminen, täydellinen ihotuntuma... Se epärealistinen mielikuva, mikä minulla on täydellisestä suhteesta, tuli toteen. Tarkistin Bukarestin mieslistan ja totesin, että kyllä - kaikki nuo 26 kohtaa löytyy Läpästä. On käsittämätöntä, että se unelmien mies, jota olen etsinyt kaikki nämä vuodet, löytyi ihan siitä silmien edestä, enkä koskaan sitä tajunnut.

Meillä on pitkä tie edessä, sillä ero ei ole koskaan kivaa, eikä varsinkaan, jos toinen osapuoli tekee siitä likaista. Onneksi edes omatuntoni on puhdas, sillä minä en liity tähän eroon millään lailla. Kuulin koko asiasta vasta jälkikäteen. Mutta silti, sääli katsoa vierestä, kun rakasta ihmistä kohtaan hyökätään niin tunteettomasti ja mustamaalataan valheilla. Tosin haluan uskoa, että sekin on vain jonkinlainen reaktio omaan pahaan oloon. On niin paljon helpompi syyttää ulkopuolisia, kuin katsoa peiliin ja huomata, että syyllinen löytyykin sieltä. Melkein pakko lainata erään ystäväni viisaita sanoja vastaavassa tilanteessa, kun hänen entinen tyttöystävänsä teki erosta vaikeaa: "Pitäis vissiin lopettaa, kun noin kärsii".

Ihanaa ja rakkauden täyteistä päivää kaikille! 

Pieniä kuulumisia.

Hieman on ollut haipakkaa täällä Corkin päässä. Erinäiset henkilökohtaiset tapahtumat, superflunssa ja stressaava koulutus ovat vieneet kaiken ajan, joten on jäänyt tämä päivittelykin vähemmälle. Mutta tässä pieni kooste viimeajan tapahtumista.

Nyt on viisi viikkoa kuluttavaa koulutusta takana. Opittavaa on ollut kamalan paljon, mutta ehkä eniten mieltä on kuitenkin kuluttanut se koulutuksen kuivuus, jota luokallinen nuokkuvia kollegoita koittaa seurata tuupertumista vastaan taistellen. Vielä viikko ja sitten päästään tositoimiin. Oletettavasti unohdan kaiken "opitun" heti maanantaina, tosin kaikki jo osaavat tulevat kollegat sanovat, että oppiminen alkaa vasta ensimmäisestä työpäivästä. Sitä odotellessa.

Minulla on ihania uusia ihmisiä. Meitä on koulutuksessa Suomesta, Venäjältä, Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta. Muutaman tunnen vain morjestusasteella, mutta sitten toiset ovat päässeet jo lähemmäksi. Pariin paikalliseenkin olen tutustunut. Taisin jo mainitakin, että kotona odottaa kaksi ihanaa nuorta ranskalaisneitoa. Toinen on taiteilija, joka maalaa ja taiteilee ihania kuvia kodin täyteen. Toinen on nörtti, joka leipoo ihania herkkuja joka viikko. Kotikin on osoittautunut aivan mahtavaksi. Oman kylppärin lisäksi minulla on kokonainen katto, jossa voi hengailla kauniina päivinä. (Kyllä niitäkin täällä joskus on.) Se on itse asiassa kaikkien käytössä, mutta ei siellä koskaan ole kukaan tullut vastaan.

Muutaman kerran ehdin baarissakin käydä. Niitä on täällä useita. En ole ehtinyt vielä kaikkiin. En taida ehtiä koko aikana, mutta ainakin olen löytänyt jo muutaman mahdollisen suosikin. 

Yleisesti ottaen pidän tästä kaupungista aivan älyttömän paljon ja viihdyn todella hyvin. Ihmettelen päivittäin erinäisiä asioita ja mietin, että mitähän minulle tapahtuu. Olen ilman suunnitelmaa, ja olen koittanut vain siirtää siitä johtuvaa epämääräisyyden tunnetta pois. Nauttia kaikesta huolimatta. Ja mielestäni olen onnistunut siinä ihan kiitettävästi. (Mutta haluan silti sen suunnitelman, nopeasti!)

Kämppiksen taidetta.

Oma katto.

Yksi monista baareista.

Suosikkipaikka.

Kun matkustin Italiassa 101 päivää, löysin Venetsiasta suosikkipaikan. Se oli aivan Canal Granden varrella, erään rakennuksen ikkunalla. Siinä sitten istua kökötin päivittäin ja kirjoitin ajatuksia, samalla kuin katselin turisteja ja kanaalin liikennettä. Se oli hyvä paikka. Suosikkipaikka on tärkeä, sen ansiosta muistan unelmamatkani yksityiskohdat edelleen niin selkeästi.

Löysin ihanan pienen kahvilan ihan tuosta kodin läheltä. Se on kirpputori, joka tarjoilee myös kahvia ja herkkuja. Kesti hetken ymmärtää, että kyseessä tosiaankin on oikea kahvila, sillä olin niin hämmentynyt kaikesta ihanasta ympärilläni. Tila on suuri, jossa on monta erillistä lokeroa, jokainen täynnä, jos vaikka minkälaista ihanaa vanhaa tavaraa. Levysoittimessa pyöri jazz ja blues LP-levyjä. Kaikkialla oli ihanan sekavaa ja värikästä. Ilmeisesti paikan yläkerrassa on taide studio ja jonkinlainen tanssisali. Aivan ihana paikka siis, tunsin oloni kotoisaksi. Oikeastaan koko tämä kaupunki saa olon kotoisaksi.

Uusi kaikki.

Selvisin hengissä ensimmäisestä viikosta. Joskus tapahtuu niin paljon, että ei vain voi kirjoittaa. Osittain, koska ei ehdi, mutta pääasiassa, koska ei pysty. Ei löydy sanoja. Matkustin Corkiin sunnuntaiaamuna, tosin perillä olin vasta iltapäivällä. Sen jälkeen kaikki on ollut lähes uskomatonta. Hotelli on upea. En sovi tänne ollenkaan. Tunnen itseni viiden tähden hahmoksi, mutta sitten hämmennyn, koska en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut suunnattoman onnekas, kaiken suhteen.

Muistatko kun sanoin, että Belfastissa järjestelmällisesti kaikki meni päin persettä? No, Corkissa kaikki on mennyt järjestelmällisesti juuri päinvastoin. Itkua väänsin, kun piti Belfastista lähteä, mutta nyt en millään keksi minkä takia, koska täällä on vain niin ihanaa. Koko kaikki on aivan mahtavaa.

Olen ottanut kuvia joka päivä. Voit halutessasi katsoa niitä TÄSTÄ linkistä. Tapasin jo tulevat kämppikseni. Molemmat ovat uskomattoman kauniita, nuoria ja mukavia ranskalaisneitoja. Asunto on upea. Vähän kallis, mutta täysin homeeton ja minulla on oma kylpyhuone. Tuntuu, että tämä on se elämänmuutos, jota Universumilta pyysin. En voi käsittää miten voikin tuntua niin täydellisen erilaiselta kuin kuukausi sitten.

Cork on upea kaupunki. Pieni keskusta on tavallaan saarella, joen keskellä. Se tuntuu pieneltä, viihtyisältä kylältä, mutta täältä kuitenkin saa aivan kaiken, mitä suurkaupungeistakin. Tämä kaupunki hämmentää minua. Tunnen vain päivittäin kiitollisuutta, että olen täällä. Että minulla on mukava työ, jota saan opetella monta viikkoa, ja ihana uusi koti, johon pääsen muuttamaan jo huomenna. Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että mitä ihmettä minä tein ansaitakseni tämän kaiken... Sitten muistin, että kaikki ansaitsevat hyvää. Aivan kaikki, riippumatta yhtään mistään. Joten miksi en minäkin?

Tuo pinkki täplä oli kyllä omena tai pommi,

mutta päätin tulkita sen rakastavana sydämenä.