Sitoutuminen.

Hyvää päivää! Tänään meillä olisi aiheena sitoutuminen.
Otsikko saattoikin antaa siitä jo vihjeen.

Sen verran vieras aihe, etten ihan heti keksi mitään sanottavaa. Sitoutuminen on hirmu pelottavaa. Sanasta tulee mieleen köysi. Sitominen. Vankeus. Kaikki sellainen ikävä. (Eli siis ei mitään pervoa.) Vaikka oikeasti se kertoo omasta haluasta olla jossain kiinni, ei niinkään pakosta. Lupauksista ja niiden pitämisistä.

Tosi monet ystävistäni ovat nyt saaneet vauvoja. Se on ykkösenä minun listalla, jos kysytään että mihin juttuun pitää sitoutua eniten. Se on myös ykkösenä minun listalla, jos kysytään asioita mihin en itse halua sitoutua. Muutama ystävistäni on sitoutunut menemällä naimisiin. Se ei ole ihan niin suurta sitoutumista, Suomessahan suurin osa avioliitoista päättyy eroon. (En tiedä tilastoja, mutta sellainen tunne minulla on. Korjaa jos tiedät paremmin.) Erota voi ilman avioliittoakin, kuten myös sitoutua. Se sormus ei ole se suurin juttu. Mutta toisaalta, jos sen valinnan tekee, että naimisiin menee, niin minusta sitä sormusta pitäisi kyllä sitten käyttää. Jos ei kertoakseen muille siviilisäädystään, niin sitten edes kunnioituksesta sitä toista kohtaan. Kaikki eivät tätäkään näe tällä tavalla ja jokaisella on tietysti oikeus omaan mielipiteeseen, mutta jos itse menisin naimisiin, en ottaisi sormusta pois koskaan (sen avioliiton aikana). Joskus nuorena olin sitä mieltä, että haluan olla naimisissa kahdeksan vuotta. Avioliittosopimukseen olisi pitänyt siis tehdä sellainen pykälä, että tällä liitolla on aikaraja. Siinä taustalla oli kai jotain naivia ajatusta siitä, että antaa toiselle vapauden, ja että jos silti vielä haluaa yhdessä olla, niin sehän on ihan mahdollista ilman sitä avioliittoakin. Onneksi järki on pitänyt minut kaidalla, avioliitottomalla tiellä.

Minun pitäisi nyt sitoutua. Sellaiseen asiaan, mikä veisi minulta paljon aikaa, vaatisi paljon vaivaa ja mikä muuttaisi tätä helppoa elämänrytmiä, mihin olen jo tottunut. Sosiaalinen elämä tulee jäämään sen varjoon, ainakin puoleksi vuodeksi. Olen aika varma että tähän hommaan sitoudun, sillä olin jo muutenkin ihan valmis koteloitumaan talveksi sisätiloihin. Mutta silti, tätä täytyy miettiä. En halua luvata mitään sellaista, mitä en voi pitää.

Olen melko varma, että tämän voin kuitenkin pitää.
Viikon päästä pitää olla ihan satavarma.
  

Hyvä aamu.

Nollaus on nyt virallisesti tehty. Ja uusi elämä on virallisesti alkanut. Vielä ei tunnu kovin eriltä, mutta annetaan sille aikaa. Istun täällä jo kädet ojossa odottamassa, että olen sitten täysin valmiina, kun muutos tulee.

Jäin miettimään, että tämähän menee nyt ihan ristiriitaisesti. Kun se muutos, mitä niin kovin odotan, on itse asiassa paluu entiseen. Siihen hyvään entiseen, mistä harhaannuin keväällä. Tajusin, että minulla on ikävä niitä ihan tavallisia aamuja, kun heräsin aikaisin kirjoittamaan, join aamukahvia ja kuuntelin kirjoitusmusaa kupit korvilla. En ole tehnyt niin koko töissäoloaikana. Huolestuttavaa. Mutta myös osittain aika rohkaisevaa, koska nyt kun aloitan uudestaan alusta, se onkin jo ihan tuttua ja näin ollen paljon helpompaa. Eikä sitäpaitsi tarvitse ihan kokonaan alusta asti aloittaa, kirjahan on melkein jo valmis. (Näköjään palasin myös niihin aikoihin, kun blogipäivityksissä ei ollut sisältöä.)

Olen oppinut uusia suomenkielen sanoja. Tai ainakin ne ovat sanoja, en sitten tiedä kuinka virallisia. Joka tapauksessa, meillä töissä aina joku tussuttaa. Meni pitkään ennen kuin tajusin mitä se tarkoittaa, enkä kyllä vieläkään ole ihan täysin varma. (Se ei tarkoita sitä rivoa asiaa, mikä siitä saattaisi ensimmäisenä tulla mieleen, jos on pervo.) Minulle tuo on aika vieras termi, sillä olen sitä toisenlaista sorttia. Olen antitussuttaja. Jos jotain tehdään, niin se sitten kanssa tehdään kerralla kunnolla ja mielellään ripeästi. Ei siis tussuteta.

Sitten se toinen erittäin tärkeä sana kuvaa tunnetilaa. (Toinen? Ei tuo ensimmäinen kyllä kovin tärkeä ollut.) Jos ärsyttää toisen käytös, mutta asia on niin turhanpäiväinen, että olisi tyhmää siitä suuttua, voi vain vähän nokkaantua. Loistava sana! Se on tarpeeksi lievä, mutta erittäin kuvaava.

Sain siis eilen kirjalleni Managerin. Tai itselleni, ihan miten vain. Olen asiasta erittäin tyytyväinen. Oikolukija pitää huolen siitä, että kirjassa on huomattavasti vähemmän kirjoitusvirheitä, kuin esimerkiksi tässä blogissa. Lukihäiriöni pitää huolen siitä, että hänellä on paljon töitä. Manageri hoitaa hyvän sopimuksen kustantamoon. Taittaja taittaa. Ystäväni kannustavat ja pitävät minut kiinni kirjoittamisessa. (Tästä eteenpäin, heillä on selvästi ote vähän lipsunut tässä kesän aikana.) Meillä näyttäisi olevan jo aikamoinen työryhmä kasassa. Kuulostaa tosi aikuiselta. Minun vastuulleni jää siis vain kirjan kirjoittaminen. Olenko oikeasti onnistunut järjestämään asiani niin, että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin sitä mitä eniten rakastan? Ei paha.

Laitan tähän loppuun vielä mukaan vähän silmäniloa. On meri, on vatsa- ja muita mieslihaksia, on muinaisia kiviä, hämmentävä afrorytmiosuus ja maailman kaunein nainen. Tuo pätkä on varmaankin tehty ihan minua varten.

Lamppuja.

Tajusin, että uutta ei voi aloittaa ennen kuin lopettaa entisen. Aivan kuin oivalluslamppu olisi syttynyt pääni päällä. Kaiken typerän tapahtuneen innoittamana keräsin kaikki viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet ja laitoin ne pakkaseen odottamaan tulevaa viikkoa. Nyt muuten nollataan. Sitten tilasin naapurista tilapäistä hoiva-apua rakkaudenpuutostilaani. Että piti sitten ihan syvimmän montun kautta ottaa tämä lähtö uuteen nousuun. Mutta hei nyt ollaan taas oikealla uralla!

Minulla on aivan kamala ikävä kirjoittamista. En tarkoita tätä turhanpäiväistä jauhamista blogissa, vaan sitä ihan oikean kirjan kirjoittamista. En vain ole ehtinyt. Se homma vaatii tietynlaisen fiiliksen ja kun se sellainen päälle puskee, olisi liian tuskallista lopettaa esimerkiksi siksi, että pitää mennä töihin. Joten olen odottanut vapaa-päivää. Jostain syystä kaikki minun vapaat ovat kuitenkin tuhraantuneet nukkumiseen, flunssaan, siivoamiseen ja rästihommiin. Siihenkin on tulossa muutos. Kun lokakuu koittaa... Hetkinen. Se koitti tänään. Jopas. Se on tänään, kun alkoi uusi elämä!

Muutokseen auttaa suuresti myös se, että sain eilen uuden lampun. Se on juuri sellainen ruma vihreä lasilamppu, mikä on aina kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa kirjastojen pöydillä. Aito kirjailijalamppu! Nyt minulla on aivan kaikki mitä tarvitsen. Lampun lisäksi minulla on oikolukija, oikonumerolukija ja tämän illan jälkeen nyt myös manageri. Ja heppu, joka osaa Facebookin. En oikein tiedä miten se tähän kuvaa menee, mutta pyysin häntä tekemään minusta kuuluisan. Kaveri on kuitenkin ihan vasta valmistunut ja kaikkea. Oikeastaan haluaisin vain kirjastani kuuluisan, sillä itse en hanskaa noita juttuja ollenkaan. Huomio ahdistaa. Mutta ehkä se ei ole vielä tämän päivän ongelma. Katsotaan nyt ensin mitä ihmiset saavat aikaan, kun heille antaa siihen mahdollisuuden.
 

Uhoa.

Eilinen ilta meni kokolailla just niin kuin ei pitänyt. Jos jossain vaiheessa olikin sellainen tunne, että ehkä ei kannata mennä mihinkään tänään, niin jätin sen täysin huomiotta. (Virhe.) Minkäänlaiset universumin varoitusmerkit eivät tulleet perille. Taisi olla jo lähtiessä sellainen vähän huono fiilis, joten vedin kiukkukännit. (Virhe.) Pukeuduin jopa ihan tyttöjen vaatteisiin. (Virhe.) Arvelin, että varmasti jotain mukavaa siitä seuraisi. Ei seurannut. Päinvastoin. Synkkä pilvi seurasi matkassani kyllä ihan loppuun saakka. Eräs portsari yritti piristää minua sanoen:

"Ajattele positiivisesti, tästä ei ole kuin yksi suunta."

Sain selville myös sen, että supersuloinen Suosikkikuskini on naimisissa. Se tosin ei selvinnyt vieläkään, että miksi naimisissa oleva mies käy baarissa ilman sormusta. (Vai käykö? Entä jos muistan väärin? Ja Työlaurakin muistaa väärin?) Mutta kukin tietysti toimii tyylillään, minä en tuomitse. Korkeintaan ihan vähän kiroilen mielessäni.

Illan saldo: Kaksi uutta tuttavuutta. Yksi poistettu tuttavuus. Unettomuutta. Mustelmia epämääräisissä paikoissa. Henkisiä kolhuja. Kaaostunut koti. Ehdottoman vakuuttunut olo siitä, että voin ihan hyvin taas koteloitua talveksi, enkä menetä yhtään mitään. Nähdään sitte keväällä.

Uusi alku.

Arvaa hei hämmennyinkö, kun avasin Facebookin ja huomasin mainoksen omasta blogistani? Siis eräs lukijani suositteli minua. Ensin iski paniikki, mutta sitten huomasin, että kyseessä oli nuo ohjeet taksin soittamiseen. Joten kaiken kaikkiaan tämä olikin pelkästään positiivinen yllätys. Mitä useampi ihminen sen lukee, sitä parempi. Uskon vahvasti, että ne ohjeet ovat ihan yleispätevät kaupungista riippumatta. Eli kyllä sitä saa ihan ehdottomasti suositella! Ohjeita noudattavat ihmiset helpottaa työtäni. En uskaltanut mennä sitä linkkiä kommentoimaan, mutta joskun luet tätä niin: Kiitos! 

Makasin aamulla lattialla, pää kaapissa. Tuli aivan järkyttävä ikävä Italiaan. Siis maahan, ei niinkään italiaanoni kainaloon. Toimintaani on ihan järkevä selitys - maalasin kaapin sisäkattoa ja se oli helpompaa tuossa asennossa. Harmikseni muistin pitää suuni kiinni. Italiassa ollessani en muistanut. Maalasin talon sisäkattoa ja totesin maalin maistuvan pahalle. Ei siihen paljon tarvitse, että ajatukset vievät mukanaan ja olen taas siellä, auringossa ja rakkaudessa ja ihanassa elämässä. Saisipa vielä mukaan tuon aurinko-rakkaus-ihanuus-osuuden tähän päivään, eikä vain sitä ikävöivää osuutta. Siihen ei oikeastaan auta yhtään, että vieläkin vähintään kerran viikossa meseikkunaan hyppää "Ciao kulta!" ja muita pehmentäviä sanoja muistuttamaan maailman parhaasta kesäromanssista.

Muutama päivä sitten sain Munapastamieheltä ehkä parhaan elämänohjeen pitkään aikaan. Kysyin neuvoa toisenlaiseen juttuun - ihan hypoteettisesti - mutta kaveri näki lävitseni ja tuskastui typeryyteeni.

"Tee itsellesi, mitä haluat muiden tekevän itsellesi."

Tilanteesta johtuen luulin ensin sen olevan vi***ilua, sillä tyyppi ei juuri sanojaan säästele ilmoittaessaan mielipiteensä. Mutta sitten mietin asiaa eri yhteydessä ja se alkoikin tuntua aika viisaalta. Jos joku ystävistäni roikkuisi etäsuhteessa varatun miehen kanssa, en ehkä tuomitsisi, mutta ottaisin kyllä takista kiinni ja ravistaisin järkeä päähän. Jos ystäväni tapailisi miestä, joka kohtelee huonosti ja on välinpitämätön, kehottaisin vahvasti lähtemään siitä niin sanotusta suhteesta viimeistään eilen. Jos ystäväni antaisi aina kaiken huonon kohtelun anteeksi perustellen sen sanoilla "ei se sitä oikeasti tarkoittanut" niin... En edes tiedä mitä tekisin, kun ottaisi tuo ystäväni tyhmyys niin paljon päähän.

Tee itsellesi, mitä haluat muiden tekevän itsellesi. Voisin nyt vaikka ensimmäisenä kasvattaa selkärangan. Sitten voisin tehdä vuositarkastuksen tuttavapiiriini ja poistaa taas ne ihmiset, joista ei ole kuin haittaa, jotta minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa niille, jotka sen ansaitsevat. Voisin puhdistaa tilaa uudelle. Ja opetella arvostamaan sitä ihmettä, mikä minä itse olen. Uusi alku.

  

Unenpuutteesta johtuvaa ajatusten hallitsemattomuutta.

Menin eilen ajoissa nukkumaan, että jaksan sitten herätä aamuvuoroon. Pitää jotenkin erityisen paljon satsata noihin aikaisiin aamuihin, kun se herääminen voi joskus olla vähän hunajaa. (Siis siinä tahmeassa merkityksessä, ei siinä ihanassa.) Reippaus palkittiin eritavalla. Heräsin klo 3. Eli ihan väärään aikaan. Uni ei tullut, pyörin lakanoissa. Mietin mitä kaikkea sitä viikossa on tapahtunut ja sitten annoin periksi. Kahvinkeittoon klo 4, mars!

Töissä ei ole hyvä olla liian vähillä unilla, eikä liian... liialla valvomisella. Vastasin aamulla puhelimeen neljä kertaa "***** hyvää iltaa!" (Neljä!!) Ensimmäinen asiakas oli hetken hiljaa, kunnes korjasin sanani muotoon huomenta. Äänestä kuului helpotus, hän oli sittenkin menossa ihan oikeaan aikaan töihin. Päivän oppina voisin kertoa, että enemmän unta on parempi, kuin vähemmän unta. Aion tänään siis nukkua varalle, sillä huomenna olisi taas menoa ja meininkiä. 

Omituinen olo. Kaikki juorut olivat levinneet työympäristössä kulovalkean lailla. Meillä on sellainen ohjelma, millä voi laittaa viestejä firman kuskeille. Ja siksi luulin, että sillä voi laittaa viestejä firman kuskeille. Ja sitten vielä tein niin. Minusta se oli loistava idea, sillä kuskin pitää vastata siihen kyllä/ei. Jompikumpi on siis pakollinen. Minusta se olisi hyvä ohjelma mihin tahansa parisuhteeseen monestakin syystä. 

a) Nainen oppii esittämään selkeitä kysymyksiä.

b) Miehen on pakko vastata.

c) Naiselle ei jää mitään epäselvyyksiä. (Kuten "Mitähän se tuolla nyt sitte tarkoitti...?" Kyllä tarkoittaa kyllää ja ei tarkoittaa eitä.)

Ilmeisesti kukaan ei ollut tätä oivaltanut minua ennen. Ohjelmaa ei ole käytetty omiin sosiaalisiin juttuihin. No, voin vain luvata, että en tee niin enää. (En tietenkään lupaa, mutta se on se ainoa asia, mitä voin nyt luvata.) 

Olisi tosi hienoa, jos olisin rohkea. Sellainen, joka vain tarttuisi härkää sarvista. Voisin laittaa viestejä tyyliin: Oletko naimisissa? Haluatko puhelinnumeroni? Lähdetkö kanssani Madagascarille katsomaan Baobab puita? Mutta minä en ole sellainen. Olen se tyyppi, joka änkyttää ja saa paniikkipakokauhuahdistusta jo pelkästä ajatuksesta, että saisin ehkä mahdollisuuden tutustua Suosikkikuskiini. Työkaveriani Pumpulia lainatakseni: "Ilona, sinä olet toivoton."

Viisi asiaa, joita toivoton minä haluaa nyt:

Pyjama.

Leffa.

Lämmin aikuinen mies.

Leffan katsomista pyjamassa lämpimän aikuisen miehen kainalossa.

Se oli vasta neljä. Selvästikään en osaa laskea.