Muusikko.

Hämmentävä päivä. Niin hämmentävä, että en edes mene yksityiskohtiin. Juuri tällä hetkellä en tiedä mistään mitään. Paitsi sen, että muutosta on ilmassa. Suunnan kanssa ollaan taas vähän hakoteillä. Mutta suunnan voi aina etsiä uudestaan. Sehän voi olla ihan mukavaakin. Ja on sentään perjantai. Sen ainakin tiedän.

Juttelin pitkästä aikaa Muusikon kanssa. Olen tainnut ennenkin hehkuttaa kaverin lauluääntä, varsinkin silloin, kun sain nauttia niistä ihan omista yksityiskonserteista alakerrasta. Talon seinät ovat lähinnä näköesteenä, joten se kuului hyvin läpi. Tulppien korviin tunkemisen sijasta tässä talossa vain jokainen sammutti oman musiikkinsa, että kuulisi kämppiksen paremmin. Se oli vaan niin hienoa. Sitä on ollut ihan ikävä, uusi kämppis kun ei juuri laula.

Sain tänään linkin. Ajoituskin oli lähes täydellinen, sillä sain ihan kurjimpaan olooni mahtavan vastalääkkeen. Kuuntele tämä. Biisi löytyy myös single versiona Spotifysta. Voisin melkein sanoa, että ystävälläni on aika hyvä ääni. Sovitaanko, että Muusikosta kuullaan vielä. Ja paljon. (Ensimmäinen lempinimi jonka paljastan oikealla nimellä, mutta luvan kanssa.) Olen ehkä vähän rakastunut tuon pojan ääneen.

Huomenna pitäisi mennä maailman suurimman norjalaisen kanssa tuonne jonnekin meren rannalle. Se olisi ihanaa, ellei olisi marraskuu ja aivan jäätävän kylmä. Mutta hei, tänne on tultu. Ja täällä nyt ollaan. Joten onhan tätä nyt sitten myös koettava.
   

I'm back.

Olen selkä. Siltä ainakin tuntuu, sillä koko elämä pyörii nyt tuon yhden kehon osan ympärillä. Tai oikeastaan nimenomaan ei pyöri, eikä liiku, sillä kongi on melkoinen. Tänään sitten maailman suurin norjalainen avusti minua selän korjaamisessa. Tyyppi nosti minut ilmaan ja retuutti niin, että varmasti aivan jokainen selkänikama rusahti. Tuska oli melkoinen. Hetkellisesti olin varma, että tältä tuntuu kivulias kuolema. Mutta jäin henkiin. Jalat oli pettää, kun viimein koskivat lattiaa. Huutoni oli kuulunut melko kauas. Jonka jälkeen kyllä selkäkin alkoi taas liikkua. Jumit oli korjattu. Mutta sain silti oksettavan olon koko päiväksi. Onneksi luita ei kuitenkaan murtunut, niin kuin kävi edelliselle, jota kaveri leikkisästi vähän nosteli. Ainakin tuntuu kaikki osat vielä ehjiltä. Se on siis todella iso kaveri, ja vahva.

Sain tänään aivan oikean kirjeen. Paperisen. Ja se ei ollut mikään tyhmä lasku tai mainos, vaan oikea kynällä kirjoitettu pitkä kirje! Voi miten upeaa tuollainen. Miksi ihmiset ikinä lopettivat paperikirjeiden kirjoittamisen? En ymmärrä. Minä haluaisin, että kirjeiden kirjoittelu alkaa uudestaan. 

Ja juuri nyt muistin jotain ihmeellistä. Jotain niin uskomatonta, että iho meni ihan kananlihalle. Yleensä minä aina aamun hämärinä tunteina kirjoitan ne niin sanotut aamusivut. Toisinaan (aika harvoin, mutta kuitenkin) pyydän Universumilta jotain. Se liittyy siihen Salaisuuteen eli kirjaan, josta olen kovin innostunut. Olin jo vähän ehkä unohtanut sen, mutta nyt muistin taas. Pitää vain pyytää, että saa. Halusin taas testata teoriaa, koska en oikein vieläkään usko tuota millään. Olen sillä tavalla itsepäinen. Vaikka onhan noita todisteita jo tullut. Joten juuri tänään minä pyysin jotain. "Rakas Universumi, haluan saada tänään ihanan yllätyksen ihmiseltä, joka pitää minusta. Kiitos!" 

Enempää ei olisi voinut toiveeni toteutua. Tähän taitaa joutua kohta jo uskomaan.

    

25252.

Nauru on kyllä aivan ehdottomasti minun suosikkivatsalihasharjoitus. Nyt on muuten treenailtu paljon. Pääsin varmaankin pahimman pelon yli, kun aloin oppia asioita, ja se auttoi. Ja ehkä siksi vietin eilen sellaisen hyvin nauravaisen päivän. Kaikki asiakkaat olivat mukavia ja varsinkin yhden kanssa nauroin niin, että vedet tuli silmistä. Työ on tosi mukavaa, nyt kun sitä jo vähän osaa. Tänäänkin, vaikka oli tiistai. (Tiistai on viikon kurjin päivä.)

Viikon hienoin ajatus tuli ehdottomasti ruotsalaisen kämppiksen suusta, kun hehkutin miten tykkään työstäni. Olemme samalla työmaalla, tosin eri tiimeissä, mutta jaamme suurimman osan työpaikan kummallisuuksista. Tämä kiteyttää kyllä täydellisesti koko kaiken. "And you are learning so much every day. You don't know what it is you are learning, but you know how to do it!"

Minä olen alkanut myös ymmärtää mitä teen. Inhoan sitä tunnetta, että pitää tehdä jotain mistä ei tiedä mitään. Koittaa vain muistaa mistä pitää painaa, ymmärtämättä miksi siitä painetaan. Joten olen opiskellut omin päin, käyttänyt kahvitauot ja kaiken vapaan ajan muistiinpanojen läpikäymiseen ja uusien tekemiseen. Minulla on sellainen hyvä systeemi. Kirjoitan vihkoon kaikkea uutta, ja sitten etsin selityksen ja yhteyden. Siinä vaiheessa kirjoitan sen koneelle ohjelistaan samalla, kun yliviivaan muistiinpanon vihkosta. Muutama viikko sitten, kun vielä istuin tiukasti Suharin vierihoidossa, toisella puolellani oleva hyvin hiljainen Abraham katsoi puuhaani ja kysy, että mitä minä teen. Muistiinpanoja, minä vastasin. "Mutta sinähän suttaat. Ei silloin jää mitään muistiin."

Repesin.

   

Hippi.

Aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa.
Viime aikoina se ei ole oikein toiminut.

Lainaus kirjasta 'Kerralla valmista'. Luen sitä taas. Kolmas kerta toden sanoo. Postin mukana tuli paketti Suomesta saakka, tämä oli yksi sen sisällöstä. Ihana kirja. Aion saada taas elämäni ruotuun sen avulla. Niinpä rakensin keskeneräisten asioiden keräyspisteen, päivitin kalenterin, luin keskittyneesti ohjeita, tein listoja, järjestelin ja siivosin.

Mitä enemmän mielessä on asioita, sitä vähemmän saa aikaiseksi.

Olen elävä todiste siitä. Minun mieli on aina hyvin täynnä. Moni asia on kesken. Mutta silloin kun kirjoitan kirjaani, kun todella keskityn ja uppoudun tarinaani, silloin syntyy hemmetin hienoa tekstiä. Hukkaan kaiken ympärilläni. On vain minä, Mac ja Italia. Ja muutama ajatus matkaan liittyen. Se tunne on upea. Ja ilmeisesti sen tunteen voi saada mitä tahansa tehdessä. 

Aion ainakin yrittää. Tämä elämä on muutenkin jo niin ihmeellistä, joten miksi se ei toimisi? Olen ylittänyt itseni jo nyt niin suunnattomasti, että en masennu kenenkään kritiikistä, tuli se kuinka tärkeältä ihmiseltä tahansa. Minä olen löytänyt sen jonkin, mikä oli pitkään hukassa. Ja löysin sen ihan itse. Termiä en kuitenkaan sille keksi... Ehkä se on suunta. Juu, suunta on hyvä termi sille. Enkä tarkoita tätä matkaani.

Löysin viimein ne Keijukortit. Nimi on kyllä minusta ihan harhaanjohtava, koska keiju viittaa sellaiseen pieneen siivekkääseen satuolentoon. Tämä on kyllä erikoista. En ole koskaan ollut minkäänlaisten fantasiajuttujen ystävä (vaikkakin fantasion Toyboystani tuon tuosta). The Faeries' Oracle on jotain aika paljon enemmän. Se on kyky nähdä ja tuntea ja tietää enemmän, sellaisella leikkisällä ja iloisella tavalla. Hippien höpinöitä voisi joku sanoa, ja varmaankin olisi ihan oikeassa. Mutta se on silti osa minun oikeaa suuntaa. Koska minähän olen hippi.
   

Puhelin.

Arvatenkin siitä viimeviikkoisesta salittomuudesta johtuen sain ihan kostoksi kiputiloja. Selkä muistutti tärkeydestään menemällä kongiin, joten tänään en sitten kovin suuriin urotekoihin kyennyt. Aika lailla paikallaan saa silloin olla. Tosin yllättävän ketterästi singahtelin tänään vähän niin kuin hätätilanteessa. Juu, selitän.

Juttelin Toyboyn kanssa taas. Siellä se vain istui ihanan meren rannalla nauttimassa ihanasta auringosta ja raikkaista juomista. En ole yhtään kateellinen. Jos joku muuta väittää, niin jäin heti valheesta kiinni. Täällä Irlannissa sitä vastoin sataa vettä. On satanut melkein koko päivän. Meidän piti mennä Peten ja ruotsalaisen kämppiksen kanssa katsomaan norppia, mutta se peruuntui. Autossa ei ole hyvä istua jos selkä on tässä kunnossa, eikä ne norpat siellä kuitenkaan sateella olisi olleet. Tämä jäi nyt toiseen päivään.

Juttelin mukavia Toyboyn kanssa Skypellä, kun kuulin puhelimen tärisevän. Koska sänkyni on aina täynnä kaikenlaista oheistavaraa, en löytänyt puhelinta heti. Arvelin, että se on jossain peiton alla. Kiskaisin peittoa rivakasti ilmaan. Harmikseni puhelin olikin siinä jossain peiton päällä piilossa peiton poimussa, ja nyt siis lennähti hienossa kaaressa sängyn ja patterin väliin. Syöksyin puhelimen perään, mutta käsi ei mahtunut niin pienestä kolosta. Pomppasin toiselle puolelle kiskomaan sänkyä irti seinästä ja syöksyin uudestaan sängylle puhelimen perään. Puhelin löytyi, mutta vastatessani siihen ei enää sanoja tullut, nauroin vain hysteerisesti. Jostain syystä Pete ei edes yllättynyt moisesta, vaan keskusteli minulle hyvin normaalisti. Ehkä hän on seurannut toimintaani töissä?

Toyboy sen sijaan katsoi ihmeissään koneelta, sillä kamera oli tietysti yhä päällä. Mitä hemmettiä se puuhaa siellä? Saattoihan se näyttää hullulta, kun sinkoilin äänettömän puhelimen perässä. Ilmeisesti olin myös huudahdellut äänimerkkejä. Juu, olen vähän tohelo. Kysyin onko Toyboy ihan varma, että haluaa minut sinne Thaimaahan, kun olen tällainen... "Joo. Mutta älä vastaa mun puhelimeen."

Yhtä juhlaa.

Viikko oli vähintäänkin hämmentävä. Humputeltiin, joten salille en ehtinyt lainkaan. Töissä oli mieletön kiire, varsinkin yhtenä päivänä, kun iski joku globaali jättiongelma. Puheluita tuli parissa tunnissa reilusti yli sata. Pientä haipakkaa. Olin niin poikki koko viikon, etten voinut edes blogia päivittää. Mutta vaikka mietinkin ihan vähän aikaa sitten, että ilmeisesti silloin tietää tulleensa vanhaksi, kun alkaa rakastaa hiljaisuutta, niin se mitääntekemättömyys on silti pahinta. Joten nautin viikosta kaikesta huolimatta suunnattomasti.

Raskas työ, raskaat huvit. Mietin aina ennen, että tämä oli joku äijämiesten selitys silmittömälle ryyppäämiselle ja junttikäytökselle. Mutta täällä on alkanut tuntua, että minäkin tarvitsen välillä silmitöntä irrottelua. Senkin vuoksi oli hyvä viettää tällainen viikko. Ja nyt sitten levätä viikonloppu hiljaisuudessa sen päälle.

Päätettiin käydä Suharin ja Abrahamin kanssa Guinnessin tehtaalla. Tätä reissua oli suunniteltu jo useita viikkoja. Viimein torstaina sitten töiden jälkeen hypättiin bussiin. Abraham oli jo keskustassa vastassa. Vähän oli nälkä, joten päätettiin haukata jotain pientä mennessä, eihän sinne hyvän äärelle sovi tyhjällä vatsalla mennä. Siinä ruokaa odotellessa sitten tutkittiin esitettä, joka matkalla oli mukaan napattu. Kävi ilmi, että koko tehdas oli menossa kiinni. Näin sesonkiajan ulkopuolella sisään pääsi vain viiteen asti. Sanovat, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. En tiedä kertooko tämä nyt enemmän meidän suunnitelmista vai tuosta typerästä sanonnasta, mutta tehtaalle ei päästy.

Perjantai-iltaa vietin Kupu kaverin luona oluesta ja seurasta nauttien. Meidän lisäksi töistä mukana oli Voimanainen, Pete, maailman suurin norjalanen ja sen outo tanskalainen kaveri. Ilta oli hillittömän hauska, syötiin niin paljon herkkuja, että taisi tulla kuukauden kiintiö täyteen. Nautin paljon. Niin paljon, että yhä väsyttää.

Olipa muuten taas mukava lukulukema, kun avasin blogin pitkästä aikaa: 25052.
Kiitos siitä teille.