Aamutuiman lähtövalmisteluja.

"Lauri vakoili sinua" ilmoitti Facebook aamulla. Mainoksen mukaan Lauri on melkein naapurini. En uskaltanut painaa sitä linkkiä, vaikka ihan miellyttävästi hän kuvassaan kyllä hymyilikin. Mutta ymmärtääkseni naapuruus tarkoittaa jonkinlaisen kodin omistamista. Kodittomilla ei ole naapureita. Joten joko Lauri on todellakin stalkannut minua, ja seurannut tänne väliaikaiseen kotiini, tai sitte hänellä ei ole mitään aavistusta siitä missä olen. Tai sitten minä heräsin viideltä ilman syytä, enkä saanut enää unta, joten käyn sen verran hitaammalla, että jopa Facebookin mainokset saavat huomiota.

Kävin eilen kahvilla elämäni uusimman ihmisen kanssa. Pirtelimme kuvioita ja minä virkkasin kaulaliinaa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että kohta me istuimme baarissa punaviinin ja israelilaisten nuorten herrojen seurassa, joista toinen kyllä osoittautuikin italialaiseksi. Italialaiset ovat kaikkialla. Mutta ihan mukavaa oli silti. Minä fanitan sellaisia israelilaisia neniä. Ja niitä käsittämättömiä silmiä. Se on erikoista, että heprea kuulostaa yhä minun korvaan aivan älyttömän hienolta. En ymmärrä sanaakaan, mutta kuuntelen tosi mielelläni. Eilisestä innostuneena jatkoin samalla linjalla musiikillisesti heti aamulla, tässä teillekin esimerkki.

Mutta näin se on todettava, että vähiin käy päivät ennen kuin loppuvat. Eilen vietiin ottoperheen kanssa peräkärryllinen laatikoita ja säkkejä Annen vintille. Tosin ympäröivästä tavaramäärästä voisi äkkiseltään päätellä, että vielä ei ole tehtävä ihan loppuun saakka suoritettu. Minulla on kuitenkin homma paljon enemmän hallussa kuin voisi kuvitella. Enää pitää miettiä miten saan kaiken tämän mahtumaan yhteen matkalaukkuun. Eli toisin sanoa, minkä kaiken jätän ihan suosiolla pois kyydistä. Haasteita on. Mutta onhan tässä vielä kymmenen päivää aikaa miettiä ennen kuin on tehtävä lopullisia peliliikkeitä. Tai ainakin yhdeksän. Eli ei ole mitään syytä ressata.

 

Pussukka.

Seth kirjoitti blogissaan lauseen, joka jäi mietityttämään.

As creators, our pursuit of perfection might be misguided, particularly if it comes at the expense of the things that matter. 

Tunsin heti piston rinnassani. Tuo on juuri se syy, miksi moni juttu jää kesken. Jos joku tekele ei ole täydellinen, minä en kelpuuta sitä. Vaikka todellisuudessa se olisi melko hyvä. (Ja usein se "melko hyvä" on muiden, mahdollisten asiakkaiden, mielestä todella upea.) Ja vaikka melko hyvä on minunkin mielestäni paljon parempi, kuin ei ollenkaan yhtään mitään.

Virkkasin eilen passipussukan. Sellainen on hyvä olla olemassa kun matkustaa. Ja melkein aina teen sellaisen uuden, kun matkaan lähden, koska se edellinen on kadonnut tai mennyt rikki tai jotain muuta sellaista. (Tai esimerkiksi koska "se ei ole tarpeeksi hieno"... Tuollainen ajatus tuli nyt jostain syystä mieleen.) Edellinen pussukka, se Aasia reissulla mukana ollut, taisi mennä kaupaksi kirpputorilla. Tästä uusimmasta tuli hieno, mutta vain koska en antanut periksi. Aikaa sen tekemiseen tuhrautui aivan liikaa, koska kiinnitin reunat kolmeen kertaan. Ja se ei tarkoita, että reunat olisivat nyt erityisen lujasti kiinni. Purin aina siinä välissä. Joskus sitä ei vain onnistu kerralla. Mutta nyt se on hieno. Minä olen tyytyväinen, joten viilailu kannatti.

Näin uuden vuoden ja kodin ja työn kynnyksellä olen pohdiskellut paljon asioita. Tehnyt sellaista itseinventaariota. Jossain koulutuksessa kehoitettiin tekemään sellainen. Se kuuluu kyllä tähän vuodenaikaan muutenkin, sillä vuoden lopussa on aina ollut tapana pohtia tekemisiään vuoden ajalta. Ajattelin tehdä tänä vuonna ihan sellaisen koosteen itselleni. Reflektoin määrätietoisesti tapahtumia. Missä onnistuin, missä en, missä kävin, missä ei olisi kannattanut käydä, mitä tein ja mitä opin. Mutta ihan jo näiden alustavien pohdintojen perusteella voin kyllä sanoa yhden asian.

   

Joulun jälkeen ei tapahdu mitään.

Huh huh. Menihän se joulu viimein. Huomenna on taas arki ja tavalliset puuhat. Kamalan vaikeaa tällainen monen päivän paikallaan oleminen. Mutta selvisin.

Löysin taas vahingossa jotain aivan ihmeellistä. Etsin aikani kuluksi ihan muuta, mutta onneksi meni pieleen se homma. TÄMÄ on aivan mahtava! Tuollainen älyttömän nätti pieni tyttö, tanssii ja soittaa hirmu hienosti tuota vaikeaa soitinta. Kuulostaa muutenkin hyvältä, ainakin minun korvaan. Tai molempiin. Jotenkin on vähän eri meininki, kuin sillä keinotekoisella Lindalla, vaikka periaatteessa molempien tehtävä on soittaa viulua ja näyttää hyvältä. Tämä onnistuu kyllä huomattavasti paremmin. Kovasti on minun makuuni. Sitä paitsi minä haluan tuollaisen tukan. Olen nyt jotenkin aivan ihastunut tuohon olentoon.

Virkkasin tänään puolikkaan kaulaliinan. Täytyy käydä hakemassa lisää lankaa. Koska lanka on juuri se asia mitä minulta puuttuu... (Huomaa itseironia. Okei, ei se oikein toimi kirjoitettuna.) Mutta koska näyttää siltä, että en ihan välttämättä kaulaliinoja enää tarvitse ainakaan lähiaikoina, niin ajattelin tehdä yhden sellaisen Huone 13 putiikkiin. Aikani kuluksi. Koska meillä oli joulu.

Unirytmi on sekaisin. Tavarat ovat sekaisin. Mutta nyt minä kuitenkin tiedän tosi tarkkaan mitä olen tekemässä. On sellainen sisäinen tyyneys ulkoisen myrskyn keskellä. Minulla on tosi pitkästä aikaa selkeä suunta ja tavoitteet. Visiot ovat niin suuria, että itseänikin vähän jo pelottaa. Ja tosi hyvä niin.

If your dreams don't scare you they aren't big enough.

P.S. Huomasin juuri, että tuo viulunsoittaja näyttää kyllä vähän minun Emmalta. (Vaikka Emma onkin tukeva ystäväni, niin fyysisesti hän on kuitenkin tosi pieni.)
 

Joulu.

Muistan kuinka vuosi sitten mietin, että ensi vuonna minä vietän joulun kunnolla. Laitan kaikki omat joulukoristeet ja teen jouluruokaa ja joulukalenterin ja luen ja lepään enkä tapaa ketään. (Toisin sanoen vietän sen omanlaisen joulun.) Tänä vuonna voin todeta, että se suunnitelma ei aivan toteutunut. Olen kuunnellut aika paljon kaikenlaisia koulutuksia tässä lähiaikoina, kehittänyt itseäni. Yhdessä niistä sanottiin jotenkin niin, että tavoite ilman suunnitelmaa ja kurinalaisuutta on vain haaveilua. Huomaan haaveilleeni. (Eli mokasin.) Mutta huomaan myös, että jotain minun pään sisälläni on muuttunut. Olen tästäkin iloinen. Virheestä. Koska menneisyyttä pitää kunnioittaa opettajana. Siinä toinen asia, jonka olen useimmiten mokannut. Voi tätä oppimisen riemua!

Sain eilen kaksi miellyttävää sähköpostia. Jälkimmäisen lasken joululahjaksi. Ensin Astrokalenteri kertoi, että uusia ja haastavia tehtäviä olisi tiedossa.

Muutosten ja uudistusten planeetta Pluto tarjoaa nyt järkkymätöntä energiaansa käyttöösi hyvin myönteisellä tavalla. Tälläkin kertaa muutokset ovat suuria ja ympäristösi mielestä ehkä hyvinkin raskaita, mutta sinulle kaikki tapahtuu nyt helposti ja aivan oman tahtosi mukaisesti. Olet itse siirtämässä joitakin tehtäviä syrjään ja ottamassa vastaan uusia, haastavampia vastuita. Mitään erillisiä ponnisteluja ei nyt tarvita, mutta tietoisena tällaisesta suotuisasta ajasta voit hyvällä omallatunnolla käyttää sitä hyväksesi ja jopa rynniä eteenpäin urallasi. Ratkaisuillasi on nyt vahva kosminen tuki takanaan. Samanaikainen sulkeutuva kolmio keskiyölle uudistaa sisäistä maailmaasi hyvin antoisalla ja myönteisellä tavalla suhteessa tähänastiseen rohkeuteesi toteuttaa itseäsi sosiaalisessa ympäristössäsi silloinkin, kun perhe on ollut täysin vastakkaisella kannalla.

Ja sitten se seuraava sähköposti kertoi, että sain töitä. Aika kiva joululahja. Työllistymisprosentti pysyi edelleen sadassa. Se on vähän omituista, mutta aina olen saanut töitä, jos olen työhaastattelussa käynyt. Ilmeisesti myös puhuminen onnistuu tarvittaessa. Että sellaista. Ei minulla oikeastaan muuta. Paitsi, että...

Oikein hyvää ja rauhallista joulua teille ihan jokaiselle. 

Ja hyvää syntymäpäivää Jesselle!

      

Paljastus.

Sain tuossa joku aika sitten idean. Sellaisen luovan ja hauskan (omasta mielestä). Minä nimittäin olen jo pitkään halunnut tehdä sarjakuvakirjan. Tämä on jo idea no:2, koska se ensimmäinen ei koskaan toteutunut. Oli teknisiä ongelmia ja saamattomuutta. Tämä on nyt jalostettu versio. Tämän jalostetun sarjakuvan päähahmolla on kaksi lemmikkiä. Pirullinen pupu Artturi ja läpipehmo lammas Oiva. Hahmon nimi pidetään salassa viimeiseen saakka, koska se on eräänlainen yllätys myös.

Seppo vei minut torstaina mukanaan lelukauppaan ja myönnän olleeni aivan kuin Liisa ihmemaassaan. Siellä on niiiiiin paljon kaikkea ihanaa! Miksi aikuisilla ei voi olla tuollaisia juttuja? Tosi tyhmää, pitäisi olla. Ajattelin, että voisin tehdä sellaisen paikan. Mutta sitten muistin, että minullahan on jo se Huone 13. (No, tavallaan.) Sen tarkoitushan oli alunperin olla sellainen aikuisten leikkipaikka (ilman sitä rivoa merkitystä). Meillä oli siellä ensimmäisessä versiossa keinukin sisällä, todellinen menestys!

Huone 13 (2013) ja iloinen asiakas. Ja se keinu.

Joka tapauksessa, minä löysin nuo sarjakuvan lemmikit Sepon kanssa torstaina. Siitä ei ollut epäilystäkään. Kun näin Artturin, minä tiesin. Ja sitten Oivakin löytyi pohdinnan jälkeen, sieltä muiden lammasten joukosta. Arka kun on, niin ei heti uskaltanut tulla esiin. Mutta se oli hieno hetki. Tunsin itseni todella luovaksi. Joten, tässä he nyt ovat. Vain ja ainoastaan Sinua varten, arvoisa lukija!

Pirullinen Artturi ja lempeä Oiva.

 

Joululahja.

Ostin itselleni joululahjan. Ei ollut ensimmäinen kerta. Tämä on sellainen vähän synkkä perinne. (Joka ei oikeasti ole ollenkaan synkkä, koska silloin saa varmasti lahjan, mutta täsmälleen mitä haluaa.) En lähettänyt yhtään korttia kenellekään. En myöskään puhdistanut siitä koituvaa syyllisyydentuntoani ostamalla vuohia tai mitään sellaista hyvää tekevää. Minua harmitti, etten saanut sitä toivomaani joulua, vaikka olen Suomessa. Tämä on jo toinen joulu putkeen, jota en pääse viettämään. Ja minä olen täysin jouluihminen. (Tosin vain ihan omalla tavallani.) Niinpä lohdutin itseäni ostamalla upean lahjan minulle. En anna mitään muuta kenellekään toiselle. Oma napa paras napa, onhan tästä ollut puhe.

Muistin kyllä sen listan jolla minun piti estää itseäni ostamatta lisää tavaraa. Onko se valkoinen? No ei ole... Mutta sopii tosi hyvin valkoisen seuraksi. Sopiiko se varmasti niihin muihin kotona odottaviin asioihin? Kyllä, todellakin. Varsinkin koska niitä olevia ja odottavia ei ole enää kovin paljon ja minä olen koditon. Onko tämä sellaista, jonka puuttuminen todellakin vaikeuttaa elämässä hengissä selviämistä?! Noh... Tuota, tuli on tärkeää, se tuo lämpöä ja mielihyvää ja minä rakastan tuota kippoa ja ai niin! Eihän kukaan voi elää ilman rakkautta! (Ja ikukiitos ystävälle tuosta porsaanreiästä.) Sitten oli vielä se viimeinen tenttaus: Mistä olet valmis luopumaan saadaksesi tämän? Päätin luopua turkooseista perhostuikkukipoista, koska Seppo pitää turkoosista ja haluan antaa ne hänelle, jotta hän ei unohda minua. Perhonen on minun juttu ja Seppokin sen tietää. Tosin me molemmat tiedämme, ettei hän minua ikinä unohtaisi muutenkaan... No, kuitenkin. Ostin tämän:

Kastehelmi.

Eilen minua hemmoteltiin kyllä ihan loppuun asti. Nimittäin... TV näytti aivan uskomatonta settiä. MacGyver: Trail to Doomsday/USA 1994. Richard Dean Anderson eli Angus MacGyver. Ei mitään lisättävää, sillä MacGyver on paras. (Ja nyt en kyllä yhtään kuuntele vinoilua niskapiiskasta, se oli aikanaan kuuminta hottia.) Elokuva oli toki juuri niin järkyttävää kakkaa kuin saattoi odottaakin. Arvasin molemmat pahikset jo siinä ensimmäisessä kohtauksessa. Olin kyllä kieltämättä hieman pettynyt, koska elokuvaa oli "paranneltu" sarjaan verrattuna sen verran, että harmillisesti tosi moni MacGyver-juomapelin juttu ei toteutunut. Parasta leffassa oli kuitenkin se käsittämätön tosiasia, että aivan lopussa Angus veti naista nyrkillä päin näköä. Naista! Täti tipahti kenttään välittömästi. Se vei täyden huomioni, vaikka MacGyver heti siihen perään estikin ydinräjähdyksen tennismailalla ja pelasti koko Britannian. Mihin tämä maailma on mennyt, kun MacGyverkin lyö naista. Naamaan. Nyrkillä! Hurjaa.
 
Tähän loppuun vielä LINKKI, joka liittyy sekä jouluun, että tuohon hurjaan mieheen. Ainakin minua hymyilytti.