Suosikkipaikka.

Kun matkustin Italiassa 101 päivää, löysin Venetsiasta suosikkipaikan. Se oli aivan Canal Granden varrella, erään rakennuksen ikkunalla. Siinä sitten istua kökötin päivittäin ja kirjoitin ajatuksia, samalla kuin katselin turisteja ja kanaalin liikennettä. Se oli hyvä paikka. Suosikkipaikka on tärkeä, sen ansiosta muistan unelmamatkani yksityiskohdat edelleen niin selkeästi.

Löysin ihanan pienen kahvilan ihan tuosta kodin läheltä. Se on kirpputori, joka tarjoilee myös kahvia ja herkkuja. Kesti hetken ymmärtää, että kyseessä tosiaankin on oikea kahvila, sillä olin niin hämmentynyt kaikesta ihanasta ympärilläni. Tila on suuri, jossa on monta erillistä lokeroa, jokainen täynnä, jos vaikka minkälaista ihanaa vanhaa tavaraa. Levysoittimessa pyöri jazz ja blues LP-levyjä. Kaikkialla oli ihanan sekavaa ja värikästä. Ilmeisesti paikan yläkerrassa on taide studio ja jonkinlainen tanssisali. Aivan ihana paikka siis, tunsin oloni kotoisaksi. Oikeastaan koko tämä kaupunki saa olon kotoisaksi.

Uusi kaikki.

Selvisin hengissä ensimmäisestä viikosta. Joskus tapahtuu niin paljon, että ei vain voi kirjoittaa. Osittain, koska ei ehdi, mutta pääasiassa, koska ei pysty. Ei löydy sanoja. Matkustin Corkiin sunnuntaiaamuna, tosin perillä olin vasta iltapäivällä. Sen jälkeen kaikki on ollut lähes uskomatonta. Hotelli on upea. En sovi tänne ollenkaan. Tunnen itseni viiden tähden hahmoksi, mutta sitten hämmennyn, koska en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut suunnattoman onnekas, kaiken suhteen.

Muistatko kun sanoin, että Belfastissa järjestelmällisesti kaikki meni päin persettä? No, Corkissa kaikki on mennyt järjestelmällisesti juuri päinvastoin. Itkua väänsin, kun piti Belfastista lähteä, mutta nyt en millään keksi minkä takia, koska täällä on vain niin ihanaa. Koko kaikki on aivan mahtavaa.

Olen ottanut kuvia joka päivä. Voit halutessasi katsoa niitä TÄSTÄ linkistä. Tapasin jo tulevat kämppikseni. Molemmat ovat uskomattoman kauniita, nuoria ja mukavia ranskalaisneitoja. Asunto on upea. Vähän kallis, mutta täysin homeeton ja minulla on oma kylpyhuone. Tuntuu, että tämä on se elämänmuutos, jota Universumilta pyysin. En voi käsittää miten voikin tuntua niin täydellisen erilaiselta kuin kuukausi sitten.

Cork on upea kaupunki. Pieni keskusta on tavallaan saarella, joen keskellä. Se tuntuu pieneltä, viihtyisältä kylältä, mutta täältä kuitenkin saa aivan kaiken, mitä suurkaupungeistakin. Tämä kaupunki hämmentää minua. Tunnen vain päivittäin kiitollisuutta, että olen täällä. Että minulla on mukava työ, jota saan opetella monta viikkoa, ja ihana uusi koti, johon pääsen muuttamaan jo huomenna. Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että mitä ihmettä minä tein ansaitakseni tämän kaiken... Sitten muistin, että kaikki ansaitsevat hyvää. Aivan kaikki, riippumatta yhtään mistään. Joten miksi en minäkin?

Tuo pinkki täplä oli kyllä omena tai pommi,

mutta päätin tulkita sen rakastavana sydämenä.

Lähtökuoppa.

Minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Lähden huomenna, mutta pää on tyhjä. Kiitos lienee paikallaan. Kiitos kaikille hyville kämppiksille, joiden seurassa viihdyin. Kiitos kaikille kivoille työkavereille, jotka auttoivat minua päivittäin. Kiitos kaikille huonoille ihmisille, jotka saivat ponnistelemaan enemmän, ja aivan erityisesti kiitos ystäville, jotka pitivät minut pinnalla myrskyistä huolimatta. Kiitos Belfastille, että sain olla täällä puoli vuotta.

Tunnelmia.

Valitin tätä elämäni sekamelskaa samalla, kun tungin viimeisiä irtonaisia tavaroita pahvilaatikkoon. Tavarat alkaa olla jo järjestyksessä, mutta kaikki päänsisäinen on täysin sekaisin. "Elämä on kuin legot. Välillä niiden pitää antaa sortua, jotta voi rakentaa jotain uutta." Tukeva ystäväni löysi taas oikeat sanat tähänkin kriisiin. "Ja voi niitä vähän syödäkin." Olin hetken hukassa, mutta sitten muistin hänen mamma-aivot. Niin, siellä ajatellaan nyt ihan eri näkövinkkelistä. Sain valokuvia värikkäistä rakennelmista ja vauvasta, joka tunki Dubloa suuhun. Ihania tyyppejä minulla.

Aivan yllättäen Belfast lakkasi tuntumasta hyvältä. Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että minä todellakin haluan lähteä täältä. Se oli erikoista, sillä siihen asti olin luullut tuntevani täsmälleen päinvastaista. Minä pidän tosi paljon tästä kaupungista, mutta täällä on kaikki mennyt aivan päin persettä, ihan alusta asti. Selvästi Universumi ei halunnut minulle minkäänlaista pysyvyyttä tänne. Voin jo lähteä, sillä jos jotain Maltalla opin niin sen, että puolen vuoden yrittämisen jälkeen voi jo ihan hyvin antaa periksi, jos ei vieläkään suju. Se on riittävästi yrittämistä.

Ei siis alkanut tämäkään vuosi kovin helposti. Mutta vielä on nuo 10 kk aikaa parantaa. Pohjalta on vain yksi suunta, ellei välttämättä halua kaivaa syvempää kuoppaa. En kaivele. Sitä paitsi olen ennekin sanonut, että se on hyvä, jos kaikki kura tulee päälle jo heti alkuvuodesta, niin voi sitten vain nauttia onnellisena sen loppuajan, koska kakkakiintiö on jo täynnä. 

Hannari istui eilen viimeistä iltaa kanssani ja siinä jutellessa minä ihan yllättäen tajusin mikä tämän ahdistavan olon aiheuttaa. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Mitä tapahtui muutama viikko sitten, kun tämä kokovartaloketutus alkoi? Minä aloitin tuon Italia-kirjan viimeistelyn! Suomessa tehtiin Salaseurakaverin kanssa diili, että molemmat saavat jättimäisen kirjoitusprojektinsa valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Koko tammikuun lusmuiltuani aloitin oman projektini helmikuussa, hitaasti mutta varmasti. Pari viikkoa sitten kuitenkin päätin, että haluan saada tekstin muokattua ennen kuin muutan pois Belfastista. Uusi alku ilman mitään roikkuvia projekteja.

Olen siis elänyt joka päivä menneisyyttäni. Uppoutunut elämäni ihanimpaan lomaan päivittäin. Muistanut jokaisen yksityiskohdan kuin olisin edelleen Italiassa. Haistanut ne tuoksut, nauttinut lämmöstä, tuntenut rakkauden, maistanut jäätelön. Niin syvällä tuo tarina jo minussa on. Onko siis ihme, jos normaali arki tuntuu tuollaisen jälkeen aina ihan tyhmältä? Kuka ei olisi mieluummin Italian auringossa?

Muisto viime kesältä, ilta Buranossa.

Lähtöjuhlat.

Minulla on ollut useita läksäreitä, koska olen muuttanut niin monta kertaa. Harvemmin kuitenkin ollut kahdet lähtöjuhlat samasta paikasta, tämä Belfast on silläkin tavalla poikkeus. Minun raskalaiset kaverit olivat sitä mieltä, että en voi muuttaa pois ilman juhlia. Viimeksi oli niin hauskaa. Ja viimeksi minä lähdin vain sieltä työpaikalta. Ihan hyvin perusteltu minun mielestä. Niinpä he päättivät tämän minun puolesta. Ihan hyvä, sillä minä olen huono päättämään asioita.

En tiedä kuinka juhlavaa meillä oli, mutta vietimme iltaa suosikkibaarissani, Kellyn kellarissa. Ihanista ihmisistä ja naurusta huolimatta ilta oli surullinen. Ainakin minulle, ehkä myös kavereille. Vaikka kuinka koitan olla positiivinen ja iloinen uudesta työstä ja mahdollisesta asunnosta ja uudesta alusta uudessa kaupungissa, ei tämä lähdön haikeus katoa. Varmaankin, koska en yhtään halua lähteä. Minulla on nyt toinen ranne mukavasti ruhjeilla. It's not a good party if you can't see it the next morning. Vanha suomalainen sanonta, jonka juuri keksin.

Yritän vielä nähdä kavereita täällä, vaikka päivät käyvät vähiin ennen kuin loppuvat. Neljä päivää, se on melkein käsittämätöntä. 50% minusta on ihan oikeasti tosi innoissaan, mutta 40% ei ole, ja koittaakin kampata minut joka käänteessä. Se loppu 10% on taas ihan pihalla. Onneksi on punaviiniä. Se toimii iloliemenä, lohdutuksena ja rauhoittaa mukavasti. Yritän keskittyä oleelliseen. Teen listoja asioista, jotka pitää tehdä ennen muuttoa ja heti muuton jälkeen. Mitä pitää tehdä ennen ensimmäistä työpäivää, mitä pitää hankkia ja keneen pitää ottaa yhteyttä. Välillä itku tulee väkisin silmistä, mutta sitten taas välillä olen vain niin kiitollinen kaikesta, että nauran ääneen. (Onko syytä huolestua?)

No, jotain ihanaa tähän loppuun kuitenkin, koska olen muuten niin sekava. Jos missään ei ole järkeä, niin muista Seal. Tuossakaan ei ollut kyllä mitään järkeä, mutta Seal on ihana.

Taidetta.

Kävin kämppikseni kanssa tuossa joku aika sitten taidenäyttelyssä. Hän vei sinne jotain papereita, taiteilija kun on itsekin. Katselin ihastellen muutamaa teosta siinä näyttelyosassa. Siihen viereeni tuli pariskunta, joiden kanssa aloimme jutella. Ihastelin yhtä teosta ja mietin, että miten ihmeessä se on tehty, erikoinen tekniikka. Vieressäni oleva nainen alkoi selittää hyvin yksityiskohtaisesti kuinka teos oli valmistettu. Katsoin hetken hölmistyneenä, mutta viimein aloin ymmärtää, että hän tosiaankin oli se taiteilija, joka tämän ihailemani teoksen oli luonut. 

Olin vielä enemmän ihmeissäni tästä hyvästä tuurista, että satuttiin näyttelyyn juuri siihen aikaan. Arvaa kuka oli intopiukeana, kun pääsi juttelemaan aivan oikean taiteilijan kanssa. Tosin sitä minä teen kyllä joka päivä, koska asun taiteilijan kanssa, mutta kuitenkin. Oli tämä nyt silti erikoinen käänne päivälle. Otin luvan kanssa pari huonoa kuvaa ja päätin, että ensimmäinen hankinta (heti kuulokkeiden jälkeen) on uusi kunnollinen puhelin, jossa on kunnollinen kamera.

Charissa Martin.

Kun tulin kotiin, pursusin luovuutta. Halusin heti välittömästi tehdä jotain luovaa. Niinpä virkkasin. Suunnittelin suuremmoisia teoksia, joista sitten voisin koota näyttelyn. Ensimmäisestä teoksesta valmistui heti 80 % jonka jälkeen tahti vähän hidastui. Kun innostus laantuu, tarvitaan se luova tauko. Tällä hetkellä teos on melkein valmis, enää puuttuu 20 %. 

Päätin antaa vähän edes armoa itselleni, sillä elämä on muuttunut aika paljon tuon näyttelyreissun jälkeen. Uusi työ ja muutto edessä, paljon kaikenlaista ajateltavaa. Minä kyllä pidän sen näyttelyn, ihan varmasti. Belfast on saanut minut taas luovaksi. Olen innostunut.

Löysin yhden laatikon pohjalta lapun. Näitä tällaisiä muistiinpanolappusia (eli Universumin viestejä) ei olekaan tullut vastaan aikoihin. Tämä oli kuitenkin hyvin ajoitettu, sillä minulla on nyt paljon kaikkea mietittävää. Mihin suuntaa elämääni vien ja mitä haluan tehdä. 

Ihminen ei pääse syvällisesti kokemaan elämänsä tarkoitusta,

jos hän ei ole valmis luopumaan tarpeettomista elämänalueistaan.

Hyvä neuvo.

P.S. Käy tutustumassa: charissamartin.co.uk