Tammikuu.

Pahoittelen heti alkuun, jos tekstini on taas ADHD-painotteista, mutta sattuneesta syystä aihe on ajankohtainen. (Siis minulle, mutta ehkä myös monelle muullekin.) Tämä ADHD-diagnoosi on auttanut minua näkemään itseni ihan toisin. Myös ne huonot puolet tulivat esiin kivuliaan selvästi, mutta samalla nyt kuitenkin ymmärrän, että ne ovat vain asioita. Käytöstä, reagointia, opittuja tapoja. Minä itse en ole huono puoli. Siinä on suuri ero. Ja kaikesta VOI oppia pois. (Sata vuotta sitten opitut jutut ei vain katoa ihan niin helposti kuin toivoisi, mutta teen parhaani.) 

Tuon elämäni mullistaneen lääkkeen ansiosta pidän ihmisistä enemmän, ja näen myös muut ihmiset uudella tavalla. Olen aina ollut hyvä ihmistuntija, mutta nykyään myös se ihmisen mukana tuleva suurempi kuva näyttäytyy paljon selkeämmin. Sanat, teot, eleet - kaikelle on jokin selitys. Jokaisella on menneisyys, jokaisella on tunnetilat ja jokaisella on asioita, joita ei halua näyttää ulospäin. Me kaikki olemme mysteerejä, ja jos hyvin käy, huomenna ihan uudenlaisia. Ei ole tarkoituskaan päästä jyvälle toisista ihmisistä, se olisi mahdotonta. Tarkoitus on päästä jyvälle siitä, mitä itse on.

Tämä siis vain pohjustuksena sille, että haluan jakaa pari tammikuun (vain löyhästi aiheeseen liittyvää) ajatusta ja niistä tulleet oivallukset.

1. Onko tästä hyötyä vai haittaa?

Kun kysyy itseltä tuon lauseen, saa ratkaistua lähes minkä tahansa pulman. En tiedä mistä minä tuon lauseen nappasin mukaani, mutta se on loistava! (Ehkä joku artikkeli, video, koulutus, Abraham... Who knows.) Esimerkiksi, jos pitää tehdä mikä tahansa asia, tuo on paras kysymys. Samoin, jos aikoo jättää jonkin asian tekemättä. Tai jos pitää tehdä valintoja. Tai kun syö jotain. Tai juo. Tai kun puhuu toiselle. Varsinkin, kun puhuu toiselle.

Vanha ystäväni Joona kokeili kerran sellaista, että sanoo pelkästään hyviä asioita. Eli ei päästä suustaan mitään negatiivista. Joona yritti kai jo silloin kertoa minulle, että ihan kaikkea ei aina tarvitse sanoa ääneen. (Huomio, jonka olen vasta tänä vuonna täysin ymmärtänyt.) Olen aina ollut sitä mieltä, että parempi, kun sanoo suoraan, koska itsekin haluan kuulla asiat ilman välikäsiä, ja ehkä sen takia olin epäileväinen tuolle kokeilulle. Vaan eihän se tarkoita, ettei ikävistä asioista voi puhua ollenkaan. Pitää vain puntaroida, että voiko asian ilmaista positiivisesti. 

Tämä ihana kysymys auttaa tuohonkin. Jos ehdottomasti haluaa sanoa suoraan, niin miettii vain, että onko tästä hyötyä vai haittaa. Joku ilahtuu, kun hänelle huomauttaa, että etuhampaassa on pala tomaatinkuorta, tai jos hameen helma on jäänyt sukkahousun sisään ja paljastaa koko takapuolen. Se voi olla toiselle noloa siinä hetkessä, mutta silloin asian sanomisesta on hyötyä. Mutta jos sanoo, että lihavat ihmiset keltaisissa vaatteissa sattuu silmiin, se ei välttämättä tuota hyötyä kenellekään. Se kirkkaankeltainen mekkohan saattoi olla ainoa asia, joka teki tänä aamuna iloiseksi, vaikka puntari masensi mielen. Myöskään virheistä huomauttaminen ei hyödytä ketään, varsinkaan jälkikäteen, vaikka niistä voikin oppia. Sekin on prosessi, johon tarvitaan oma oivallus. Ongelmista puhuminen taas voi hyödyttää paljonkin, jos tarjolla on siihen mahdollinen ratkaisu. 

Lyhyesti: Tuhoa mahdollisimman vähän, auta mahdollisimman paljon.

2. Arvosta ensin itseä. Ja sitten kaikkea muuta.

Olen tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tuossa järjestyksessä se menee. Se, että arvostaa itseä, ei oikeuta kohtelemaan muita huonommin. Päinvastoin. Koska jos oikeasti arvostaa itseään, on paljon vaikeampaa olla toiselle muuta kuin hyvä. Vaikka tilanne olisi mikä, niin aika harva oikeasti saa hyvää mieltä siitä, että satuttaa toista. Yleensä se kumpuaa jostain omasta pahasta olosta, sitä ehkä haluaa antaa samalla mitalla takaisin. Se ei kuitenkaan vähennä omaa pahaa oloa, joskus jopa lisää sitä. Jos ihan ensimmäisenä keskittyykin omaan hyvään oloon, sitä voi sitten ihan rauhassa antaa samalla mitalla muillekin. On tutkittu, että toiselle hyvän mielen tekeminen tuottaa myös itselle enemmän hyvää mieltä, kuin jos vain hemmottelee itseään. 

Jos tämä kaikki tuntuu sinulle itsestäänselvyydeltä tai yleistiedolta, niin voin kertoa, että ADHD-päässä niin ei ole. Kun tulee sata ärsykettä sekunnissa, niin sitä yrittää vain selvitä päivästä ilman suurempaa draamaa. Kun pää on täynnä keskeneräisiä asioita ja tekemättömyyttä, ja kun käy keskusteluja mielessä läpi yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sitä väsyy. Huomio ei aina riitä huomaavaisuuteen. 

Ei kannata erehtyä luulemaan, että minä jotenkin nyt lääkkeen ja oivalluksien voimasta hanskaisin tämän kaiken, tai että edes luulisin niin. Those who can - do, and those who can't - teach. Jatketaan harjoituksia.

Suurin muutos.

Huomasin kauhukseni, että edellisen kerran kirjoitin blogiin huhtikuussa. Viime vuonna, yhdeksän kuukautta sitten. Siinä ajassa olisi voinut saada jo lapsen. Tätä voi kai jo sanoa laiminlyönniksi tai heitteillejätöksi. Ja nyt en tiedä mistä aloittaa. En ainakaan siitä, että lupaan parantaa tapani. (Never gonna happen.)

Aloitetaan ihan A:sta. Nimittäin ADHD:sta, joka minulla diagnosoitiin. Näin jälkiviisaana voi sanoa, että ei pitäisi olla yllättynyt kaikkien kymmenien muuttojen jälkeen. Ja myllerryksen. Ja kaksi vuosikymmentä kestäneen ahdistuksen. Ja ympärivuorokautisen levottomuuden. Ei ihme, etten ole osannut sitoutua, en ihmisiin enkä paikkoihin. Luulin aina, että ADHD tarkoittaa ylivilkkaita poikalapsia. Ja niinhän se pääasiassa on ollutkin. Vasta viime vuosina on tajuttu, että samainen aivotoiminnan poikkeavuus saa tyttölapset toimimaan täsmälleen päinvastoin; ahdistumaan, masentumaan ja pahimmassa tapauksessa vetämään ranteet auki. Tämä on kaikki minulle vielä kovin uutta ja vierasta, yleistän kun vasta opettelen. Varmasti jokainen yksilö sukupuolesta ja iästä riippumatta reagoi eri tavalla. Mutta näin oman navan kautta ajateltuna - tämä on se syy miksi minun elämässä on niin moni asia jäänyt kesken, tai vaihtunut. Se sisäinen levottomuus ja ahdistus sai siis selityksen ja nimen. Vaikka ensin vastustin lääkettä, minulle suositeltiin edes sen kokeilemista. Joten kokeilin.  

Neljä asiaa muuttui.

1) Minua ei enää ahdista. Olen tavattoman onnellinen ja huomaan sen, joka päivä. Olen empaattinen, myös ihmisille. Aivan kuin minulla olisi nyt jotenkin enemmän aikaa sille, että pidän ihmisistä. Ihmisvihaaja on poissa. Ehkä lopullisesti.

2) Pidän nykyään myös itsestäni. Yhtäkkiä tajusin, että minä en olekaan huono, kun en ole saavuttanut epärealistisia tavoitteitani, tai jos asiat ovat jääneet kesken, tai jos minulla on ollut vaikeuksia toimia meluisassa ympäristössä. En enää syytä itseäni siitä, etten saa mitään aikaan. Osittain koska ymmärsin, ettei se ole laiskuutta (minulla nyt vaan on tällainen erilainen ominaisuus), mutta pääasiassa siksi, että...

3) Saan ihan älyttömän paljon aikaan. Asioita tulee valmiiksi. Kun kävelen toiseen huoneeseen, en unohdu tekemään jotain muuta. Ja jos minut keskeytetään, pystyn toimimaan järkevästi ja sitten vain palaan takaisin sen ensimmäisen asian pariin, eikä se ole sen suurempi ongelma. Flow ei katoa, jos kuulen ulkoa ääniä. Luovuus ei katoa, vaikka menen välillä syömään.

4) Meidän kodissa on rauhallista. Minä olen rauhallinen. Itse en tätä eroa huomannut, mutta mies huomasi, heti. Koti on taas koti, jossa voi ladata akkuja, ei suorittamisen paikka. Myös minulle. 

Diagnoosi oli siis kaikesta päätellen oikea. Kiitos tästäkin rakkaalle Läpälle, joka asiasta minulle ensimmäisenä mainitsi, hän sen huomasi. ADHD:sta löytyy varmasti myös syy siihen, miksi en kirjoittanut koko viime vuonna oikein ollenkaan. Tässä on joutunut miettimään aika monta asiaa uudelleen, uudelta kannalta. Sanoin jo vuosia sitten, että tämä mies mullisti elämäni. En vielä silloin tiennyt kuinka oikeassa olin. 

Kirja.

Sain muiston! Tämän vuoden ensimmäinen oikea ikimuisto on tehty. Minä tapasin ihmisen! Enkä mitä tahansa ihmistä, vaan ihanan ystäväihmisen, lukiokaverin, joka ajoi 842 kilometriä tullakseen luokseni kylään. Meidän piti lähteä Venetsiaan kevätlomalle - irtiotto arjesta hyvässä seurassa - mutta sitten muistettiin lainat ja remontit ja elämät ja muut. Päätettiin olla tylsiä ja järkeviä, ja viettää miniloma maalla, eli meillä.

Se kyllä auttoi. Molempien arki sai taukoa ja nyt vasta tajusin miten suuri merkitys sellaisella on. Minun koko elämä on mukavan rauhallista maalaisoleskelua, en ajatellut että sellaisesta tarvitsee lomaa. Mutta kyllä tarvitsee, ainakin jos haluaa niitä muistoja. Vaikka me olimme vain täällä köyhän miehen Toscanassa, se tuntui ihan erilaiselta. Ihana nähdä ystävää niin monen ajan takaa, ihana nauttia punkkua ja jutella, ihana vain olla. Ehkä ystävien paras puoli on juuri se, ettei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ja silti tuntuu hienolta. Kun tapaa pitkänkin ajan jälkeen, voi vain jatkaa siitä mihin jäi. Edes takatalvi ja puolen metrin kinos puutarhassa ei saanut mieltä apeaksi. Mahtava miniloma!

kuva: Miia-Riitta

Sain tuliais/joululahjaksi kirjan. En ole vielä ehtinyt sitä edes aloittaa, mutta se odottaa sängyn vieressä. Kymmenen unelmaani. Joka kerta, kun näen sen, jään miettimään mennyttä elämääni. Mistä minä unelmoin nuorena? Mistä minä unelmoin nyt? Olen aina ollut se pää pilvissä viilettäjä, joka ei osaa tehdä konkreettisia tavoitteita. Miten nyt yhtäkkiä tuntui siltä, ettei minulla ole edes yhtään unelmaa? Varmasti on. Täytyyhän niitä olla! 

Muistan, että halusin aina olla kirjailija. Haluan edelleen olla kirjailija, mikä on naurettavaa, koska minulla on jo kirja, ihan melkein valmis, mutta unohdettuna sinne "pöytälaatikkoon", jonne jää niin moni mahdollisesti hyvä teos. Se ei ole vielä täydellinen, ei sitä vielä voi näyttää, se kaipaa hiomista. (Lähinnä se kaipaa vain rohkeutta kirjoittajalta...) Melkein tsek!

Unelmoin nuorempana siitä, että asuisin veneessä. Sellaisessa pienessä satamapaatissa, jonka saa sisustettua minikodiksi. Järjellä ajateltuna minunlainen aistiherkkä tyyppi ei voisi pitkään siinä hajussa asua, mutta ehkä siinä miellytti kuitenkin enemmän se sellainen pienen tilan kodikkuus ja paikkaan sitomattomuus. Kerran kiertolainen, aina kiertolainen. (Olen lukenut ja seurannut juttuja minikodeista, varsinkin Australiassa on tämä Tiny House -aate levinnyt.) Minikotia ei voi kuitenkaan liikuttaa, ellei sitä rakenna pyörien päälle. Ja siitä muistui mieleen ensiautoni Onni, joka seisoo tuolla pihamaalla odottamassa uutta kuositusta. Niin, minulla ON liikkuva minikoti, sekin lähes valmis. Ja sen voi myös ajaa satamaan. Melkein tsek!

En millään keksinyt kymmentä unelmaa. Joko niin, että minulle unelmat ovat jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sille listalle pääsee vain ne kaikista parhaat ja kauneimmat ja erikoisimmat ajatukset, tai sitten minä olen vain niin tylsästi tyytyväinen tähän nykyiseen olemiseen, että se on vienyt kaiken motivaation suuriin tekoihin. Ja nyt kun miettii, en ole varma onko se hyvä vai huono asia.

Tämän viikon haaste: Kymmenen unelmaani.

Purkkasaippua.

Japanissa asuva italialainen ystäväni kyseli kuulumisia. Kerroin hänelle, että kävin naapurikylässä kaupoilla ja ostin sinisen saippuan, joka tuoksuu hedelmäpurkalle. Vuoden kohokohta, toistaiseksi. Se saattoi kuulostaa siltä sellaiselta vitsiltä jolle naurahtaa, vaikka ei oikein ymmärrä mikä osuus lauseessa oli hauskaa. Todellisuudessa en vitsaillut ollenkaan. Tänä vuonna se suurin, uusin ja erikoisin asia on saippua, joka tuoksuu samalta kuin ne purkkapallot, joita voi ostaa työntämällä kolikon purukumiautomaattiin ja kääntämällä vipua, joka tiputtaa säiliöstä palleron kuiluun, jonka edestä metallista luukkua nostamalla sen ainakin pitäisi pudota kädelle. Siinäkin on jännitysmomentti - koita saada pallo kiinni ennen kuin se tipahtaa lattialle ja vierii lottotiskin alle.

Olen viimein oppinut rauhoittumaan. Olemaan hiljaa. Siihen meni vuosi, mutta nyt jo nautin siitä, että ei tee mitään. Tai ainakin luulen, että nauttisin, jos sellainen tilanne jossain vaiheessa tulisi. En tiedä varmaksi, kun koko ajan puuhastelen jotain. Se on jokin perinnöllinen sairaus. Äitini ei pysy paikallaan edes puolta minuuttia ja äidinäiti oli samanlainen; söi välipalankin seisaaltaan ja sitten taas nopeasti viipotti jonkin askareen pariin. Joka tapauksessa, minua ei enää vaivaa tekemättömyys. Siis sellaisen tärkeän tekemättömyys. Voin ihan hyvin vain maalata tai virkata tai maalata tai kokata tai maalata tai kuunnella leffaa samalla kuin maalaan.

Elämän kohokohdattomuudesta on tullut mukavaa. Hiljainen elämä on mukavaa. Juttelen kissan kanssa. Siivoilen. (Tosin sitä tuntuu joka kerta seuraavan vain suurempi kaaos, go figure.) Ennen elämässäni jatkuvasti mukana ollut ahdistus tekemisistä tai tekemättömyydestä on nyt poissa. En osaa selittää sitä, ehkä olen parantunut. Ehkä olen tullut keski-ikäiseksi. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut Suomessa. Varsinkaan silloin, kun ei ole "pakoreittiä" ulkomaille näköpiirissä. Tavallinen arki täällä Suomessa on alkanut tuntua hyvältä. Se, ettei tapahdu mitään, on suorastaan toivottavaa. Ja siksi sininen purkkasaippua tuottaa aivan oikeasti iloa.

Taide.

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on projekti, jolle annoin nimeksi Taiteen vuosi. Year of art. Anno d'arte. Ostin Corkista toissavuonna kirjan, jossa esitellään vuoden jokaisena päivänä maalaus. Jokapäiväinen kahvirituaali vihreän aamukahvimukini kanssa sai siis täydennystä. Nyt hörppäilen sumppini taiteellisesti itseäni sivistäen. Mies osaa tietysti tämänkin homman paremmin, ja on ollut suuri opettajani. Hän kertoo taiteilijoista ja tyyleistä. Tyrmistyttävä huomio sinänsä, että vaikka niinkin paljon minua taiteilijaksi on haukuttu, en tiedä taiteesta yhtään mitään. Vielä.

Toinen osa tätä Taiteen vuotta on viikottainen teos, jonka siis itse teen. Tämä ajatus oli aivan loistava, siis oman pään sisällä. Teen jokaiselle viikolle taidemuistikirjaan sivun, jossa käsittelen oppimaani, ja jonne laitan tekemäni teoksen (tai ainakin siitä kuvan). Näin jo mielessäni upean kirjan täynnä taiteellista osaamista ja kauniita kuvia - sellaisen, jonka voi vahingossa tarkoituksella jättää pöydälle, josta vieraat voivat sen sitten poimia ja ihmetellen ihailla uskomattomia lahjojani. Tämä skenaario todellakin täytyy nähdä mielessä, sillä käytännössä nuo uskomattuman luovat ja kauniit ideat eivät ole vielä materialisoituneet tuon kirjan sivuille. Fail. Ja nekin teokset, jotka olen saanut aikaiseksi, eivät millään muotoa edusta sitä parasta kauneutta. Tosin ensimmäisestä on jo tehty tarjous - minulle luvattiin vaihdossa Cappuccino ja Hesen kuponki. (Näkemättä teosta.) Se on alku. Alut ovat tärkeitä.

Yksi suuri syy tähän taidevuoteen ryhtymisessä oli itsekritiikki. Se on asia, jonka kanssa painin. Perfektionismini tekee elämästä joskus lievästi sanottuna vaikeaa, mutta arkielämässä se ei ole mitään verrattuna omiin töihin kohdistuvaan kritiikkiin. Minulle ei kelpaa siis mikään. Joten kun nyt pakotan itseni julkaisemaan kuvia kamalista töistäni, se ainakin toivottavasti muuttaa omaa asennetta osaamiseeni. Tekee nöyremmäksi. Kehuja on aina kiva saada, mutta jos luovuuden voiman ja ilon kerää kehuista, se tarkoittaa samalla, että antaa tyrmäyskritiikille luvan satuttaa. Yritän siis ottaa palautteen palautteena. Muistutan itseäni tuon tuosta, että taide on katsojan silmissä. Ja yritän näin löytää sen myös omista silmistäni. Ehkä vahvistun, ehkä en. Ehkä löydän lisää itseluottamusta, ehkä en. Ehkä osaan ottaa rakentavan palautteen vastaan ja kehittää töitäni. Luultavasti en.

Oli miten oli. Kaiken pohjalla on kuitenkin ajatus, että minä rakastan puuhastella taidetta! Rakastan piirtää ja maalata ja virkata ja tehdä outoja sekatekniikkateoksia, tuli niistä hyviä tai ei. Ja tämä on se asia, josta halusin itseäni tällä taiteen vuodella muistuttaa. 

Don't think about making art,

just get it done.

Let everyone else decide

if it's good or bad,

whether they love it or hate it. 

While they are deciding, 

make even more art. 

- Andy Warhol -

Muistoista.

Viime viikolla Facebook kertoi minulle, että tasan vuosi sitten olin ottanut kuvan jäisestä ikkunasta. Se on meidän makuuhuoneen ikkuna. Olin ensitreffeillä silloin vielä tulevan kotini kanssa. Käytiin allekirjoittamassa paperit hetki tuon kuvan ottamisen jälkeen.

Tuntui hassulta ajatella, että siitä on jo vuosi aikaa. Sitten heti perään tuntui tyhmältä, koska ei tullut mieleen mitään muistoja tuosta vuodesta. Se alkoi oikeasti ihan ärsyttää. Miksi minulla ei ole muistoja kuluneesta vuodesta? Ensimmäinen vuosi, kun omistin kotini, oikean talon, ikinä. Luulisi, että niinkin merkittävästä muutoksesta jäisi edes jonkinlaisia muistijälkiä. Onko tämä merkki alkavasta dementiasta? Monta juttua tuli kyllä mieleen, mutta vain sellaisia arkisia puuhailuja. Hatara muisto sieltä, toinen tuolta, mutta kaikista puuttui se jokin.

Mietin, että miksi näin on? Vika ei voi olla seurassa, sillä se on parempaa kuin koskaan ennen. Kissakin on aivan parhaasta päästä, vaikka onkin välillä vähän ärhäkkä. Miksi mieleeni ei ole jäänyt mitään huippumuistoja kuluneelta vuodelta? Pinnistämällä muistin mahtavan reissun Tornioon irkkuhäihin ja toisen vähintäänkin yhtä ikimuistoisen matkan Kotkaan hakemaan ensiautoani. Mutta kotoa ei mieleen tullut minkäänlaista naamaa virneeseen vetävää muistoa.

Yhtäkkiä tajusin, että vian täytyi olla juuri siinä. Olen viettänyt mennen vuoden kotona. Lähestulkoon yksin. Mies on myös aina kotona, joten sitä ei voi arkisuutensa vuoksi laskea mukaan. Tajusin, että muistoja ei synny yksin kotona, ei ainakaan sellaisia ikimuistoja. Muistoihin tarvitaan toisia ihmisiä! Ja uusia paikkoja. Sitä, että irrottaa itsensä tutun tavallisesta. Onni-kärryn hakureissu jäi mieleen, koska se oli matka. Tapasin uusia ihmisiä. Näin uusia paikkoja. Jännitin, jaksaako Onni körötellä Keski-Suomeen saakka. Se oli hyvin erilaista, kuin kotona oleminen.

Aloin miettiä menneitä oikein keskittyneesti, niitä parhaita hetkiä.

Muistin, kuinka lämpimän illan pimeydessä Pafoksen aaltoja tuijotellessani todistin, kuinka mystiset mustat pallerot alkoivat nousta vedestä yksi toisensa jälkeen aivan siinä edessäni. Todellinen WTF?! -moment. Kesti tovin ymmärtää mistä oli kyse, niin omituiselta se merestä nousevat jättiläishirviö pimeässä illassa näytti. Mutta hahmot osoittautuivatkin vain sukeltajiksi, ei mitään sen kummempaa. Muistan kuinka lähdin seuraamaan saksofonin ääntä rantaa pitkin ja päädyin kuuntelemaan sitä (salaa) erään ökyhotellin altaalle. Vain muutama sana vaihdettiin tuon fonistin kanssa, mutta se hetki oli vaikuttavuudessaan todella upea.

Sitten muistin kostean aamun Italiassa. Raikas ilma, oma pieni Rotta-koira siinä jaloissa. Hengitin syvään ja haistelin maaseudun ilmaa. Vaikka silloin jo asuin Italiassa, se oli minulle uutta. Erilaista toimintaa. Suomessa ei ollut koskaan tarvinnut nousta aamulla lämmittämään taloa.

Nuo kaksi hetkeä olivat täynnä sisäistä rauhaa, tunsin oloni onnelliseksi. Ja nyt tarkemmin ajatellen, nämäkin muistot istuvat tuohon päätelmääni muistojen syntymisestä. Toiset ihmiset ja uusi paikka tekivät näistä hetkistä ikimuistoisia.

Tälle vuodelle tein kuusi tavoitetta, mutta vain yhdessä niistä oli mukana matka ja toinen ihminen. Lienee syytä pistää tavoitelista uusiksi.