Kun matkustin ensimmäisen kerran Italiaan, se oli aika järkyttävä kokemus. En juuri pitänyt paikasta, kaikki oli huonosti tehtyä ja ränsistynyttä ja likaista. Kahvi oli pahaa ja haisi omituiselle. Ruoka oli niin suolaista, ettei sitä ihminen voinut syödä. Se oli se ainoa kerta, kun pizzasta syötiin vain reunat. Oli paha olo ja väsytti, koko sen kolme viikkoa mitä minun piti maassa olla. Myöhemmin tein vakaan päätöksen, etten ikipäivänä enää astu jalallani tuohon kammottavaan maahaan.
Vuosi tuon päätöksen jälkeen muutin Italiaan kokonaan.
Tuolta ensimmäiseltä reissulta on jäänyt mieleen monta asiaa, mutta erityisesti paluulento. Meidät vietiin bussilla koneeseen terminaalista. Mukana oli lauma hyvin ruskettuneita nuoria miehiä, jonkinlainen reggae ryhmittymä. Arvelin sen olevan jokin bändi. Sattumalta nuo pojat tulivat istumaan koneeseen siihen minun kohdalle, käytävän toiselle puolelle. Yksi heistä alkoi jutella. Keskustelu jatkui koko lennon ajan. Hän esitteli itsensä nimellä Cliff. Kävi ilmi, että kyseessä oli jamaikalainen artisti. Hän antoi levynsä ja kotinumeronsa ja pyysi soittamaan, mutta vasta sitten kahden viikon päästä, koska oli nyt kiertueella. Hän myös halusi minut mukaansa Jamaikalle, ja olisi niin mielellään vaihtanut kultaisen kihlasormukseni parempaan, sellaiseen jossa olisi timantteja. Nuori minä oli hämmentynyt. Kieltäydyin kosinnasta kohteliaasti, vaikka managerikin vakuutteli (artistin pyynnöstä), että Jamaika on paratiisi. Epäilemättä.
Kuuntelin kotona tuota levyä ja tulin siihen tulokseen, voi elämä mitä scheißea. Tuo tyyppi ei voi mitenkään olla mikään oikea artisti. Joku wanna-be-stara, niin kuin ne meidän lähikuppilan pojat. Minulla oli siihen aikaan kirjekaveri Jamaikalla, Denice niminen kotiäiti. (Tämä tarina on luonnollisesti ajalta ennen internettiä. The good old days.) Kerroin hänelle mitä tapahtui ja kysyin, että onko hän koskaan kuullutkaan tuollaisesta tyypistä. Denice vastasi: ”No minä en varsinaisesti pidä hänen musiikistaan, mutta poikani kuuntelee sitä kyllä. Hän teki juuri Jamaikan ennätyksen, koska yksi kappaleista oli listaykkösenä 10 viikkoa putkeen.” Nuori minä oli hämmentynyt. Taas.
Kerron tämän kaiken nyt teille vain siitä syystä, että yritän yhä tunnollisesti osallistua siihen Facebookin haasteeseen. Mietin päivällä, että ottaisinko kuvan työkaveristani, joka iloisesti tanssi käytävällä tuon samaisen artistin tahtiin. Musiikki on yhtä huonoa kuin silloin sata vuotta sitten, mutta jostain syystä sitä kuunnellaan paljon myös Maltalla. Mr. Vegas on suosittu. Vanha minä on hämmentynyt. En sitten lähtenyt tyypin mukaan. (Ja ihan näin nyt vaivaa sen eteen, että löytäisin jonkun hyvän biisin esimerkiksi tuohon linkkiin. Mutta ei niitä ole! Nauran täällä vedet silmissä. Mie en kestä... Tämän tahtiin se työkaveri kuitenkin tanssi.)
Tässä kuvallista arkea kaikesta huolimatta.
Tässä kuvallista arkea kaikesta huolimatta.
Pojat purki naapuritalon. Olikin vähän maiseman edessä. Kiitos!
Se kuuluisa laukku. (Haaste 1/5)
Tänään tuuli niin, että kaktus putosi ikkunalta. Mutta kivat aallot oli.
Keittiössä asuva kala. Tunnen sympatiaa häntä kohtaan.
(Huomio, tämä ei ole minun omistuksessa.)
P.S. Nykyään minä rakastan italialaista kahvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti