Kodittomat.

Minun kotitalon pihassa asuu kodittomia. Yhden melko korkealla olevan alimman parvekkeen alle oli kannettu joustinpatja ja kaikenlaisia riepuja ja pahvilaatikoita. Ja siellä hengaili likaisia miehiä. Ne jotenkin pelotti minua aina, kun siitä jouduin menemään ohi. Muistan miettineeni, että miten tämän talon asukkaat antavat tällaisen tapahtua. Kerran tulin töistä ja siellä istui peiton alla värjöttelemässä nuorimies, jolla oli koira sylissä. Hän halasi koiraa tiukasti, molemmat näyttivät silminnähden tyytyväisiltä. Oli aika kylmä, joten varmasti he lämmittivät toisiaan. Mietin, että kylläpä sitä voi ihminen olla itsekäs. Minulla on koti jossa on ovi ja lämmitys ja suuri parveke ja sänky ja kaapeli-TV. Ja sitten en muka siedä, että kodittomat saisivat lämmitellä edes vähän suojaisemmassa paikassa. Päätin täsmälleen sillä hetkellä, että minua ne tyypit eivät enää pelota tai haittaa.

Seuraavana päivänä töistä tullessa huomasin, että patja, laatikot, rievut ja likaiset miehet olivat poissa. Selvästi joku toinen talon asukas ei ollut kokenut samanlaisia valaistumisia näiden kodittomien osalta. Tänään se poikaraasu kuitenkin makasi siellä taas, enää pelkän viltin päällä. Sisälläni kylmäsi.

Eilen pomo kertoi ratikassa tapahtuneesta pikku episodista. Joku mies oli tuupertunut vaunun lattialle. Pomo kiskaisi hätäjarrusta ja soitti ambulanssin. Kukaan muu ei reagoinut millään lailla. Pomo pyysi apua vieressä olevalta nuorelta mieheltä tämän kodittoman kääntämiseen. 'Miksi?' kuului reippaan kansalaisen vastaus. Tuupertunut mies alkoi siinä vaiheessa olla jo aika huonolla hapella. Ambulanssi tuli nopeasti ja he toimivat ammattimaisesti. Pomoni pyysi vieressä istuvaa mummelia siirtymään, jotta hoitohenkilökunta saisi enemmän tilaa, koska miehen pää oli muorin tuolin alla. Mummeli marmatti, ettei halua siirtyä, kun paikka menee. Minun usko näiden ihmisten hyvyyteen alkaa horjua. Kodittomilla ei ole täällä minkäänlaista ihmisarvoa.

Minun metropysäkin lähellä istuu joka aamu mummeli kerjäämässä rahaa. Olen jo sen verran kylmettänyt sieluani, että pystyn kävellä siitä ohi ilman sen suurempia tunnontuskia. Mutta en vielä ilman kuulokkeita. Jos kuuntelee musiikkia kovalla, niin on helpompi teeskennellä, ettei näe mitä ympärillä on. (Sen verran kuitenkin pistää sieluun, että kirjoitan tästä.) Muutaman kerran muori on istunut lukemassa lehteä, ihan niin kuin kuka tahansa eläkeläinen. Ajattelin aina ennen, että kaikki kerjäläiset ovat rikollisia, niinhän Suomessa on opetettu. Ehkä se on Suomessa totta. Täällä köyhyys on todellisuutta ihan tavallisille hyväntahtoisille ihmisille. Ja nyt ei puhuta sellaisesta köyhyydestä, mikä saa kirjoittamaan yleisöosastolle, kun ilmaiset opintotuet eivät riitä kaikkiin keskustan kaksion menoihin. Täällä nämä ihmiset nukkuvat kadulla. Talvellakin. Ja ihan tiedoksi, myös Romaniassa talvi on kylmä ja luminen.

Nämä kaikki ajatukset mielessä pitäen, tyhjensin taskuni ja annoin kaikki mukana olleet lantit rouvalle. Olin kerännyt kolikot kippoon, että voin tuoda ne töihin ja tyhjentää kahviautomaattiin. Tästä pienestä teosta tuli sen verran hyvä mieli, että aion tehdä jatkossa kolikoilleni aina näin. Helppo tapa ostaa hetkellinen mielenrauha.

P.S.  Se koditon mies muuten kuoli siihen ratikkaan.

Pojat ja baarit.

Löysin vähän aikaa sitten sellaisen aivan ihanan pienen baarin, Brown Jazz pub. Se on viihtyisä, sellainen uudehko, mutta silti kodikas. Soittavat siellä hyvää musiikkia. Ja tarjoilevat hyvää oluttakin. Joten yritän aina vaikuttaa poikien mielipiteeseen, kun valitaan baaria. Toistaiseksi olen onnistunut tässä yllättävän hyvin. Olen jotenkin ajautunut perävaunuksi sellaiselle hauskalle, kahelille parivaljakolle. Norjalainen ja portugalilainen tekevät elämästäni täällä huomattavasti viihtyisämpää, joten vietän aikaa mielelläni heidän seurassa. Joaquimilla on myös mukava paikallinen tyttöystävä, joka opastaa maan tavoille, ja tietää kaikki savuttomat baarit. 

Koin jonkinlaisen shokin kun menin ensimmäisen kerran juhlimaan. Täällä nimittää tupakoidaan sisällä. Olin jo kokonaan unohtanut miten inhottavaa se on. Mutta siihen on tulossa muutos. Se ihana laki tulee voimaan myös täällä Romaniassa, ihan pian. Viikon kuluttua. Yay! 

Nuo meidän tiimin pojat kävivät vähän pelailemassa potkupallo. Perjantaina toimistossa kuhisi, koska lauantaina oli joku yritysten välinen turnaus, johon kaikki tietysti innolla osallistuivat. Tänään on sitten ollut erilainen ääni kellossa. Muutamia vähän harmitti, kun hävisivät kaikki ottelut. (Ihan ymmärrettävää, koska voittohan se on tietysti tärkeintä.) Aika moni heistä kuitenkin liikkuu hitaasti ja tuskallisen näköisesti. Kuuluu ulvahduksia, jos joku kumartuu tai koittaa kiivetä rappusia. Sen siitä saa, kun noin lähtee riehumaan vuosien tauon jälkeen. Potkupallo on vaarallinen laji. Hihittelin kaverini tuskalle niin paljon, että sain aivan oman lempinimen: Sheasshole. (Koska Norjalainen on se aito Asshole.) Mukava on tämä meidän tiimi.

Viime viikonloppuna kävin aikuisten lailla baarissa. Ensin perjantaina mentiin Norjalaisen kanssa siihen suosikkipubiini töiden jälkeen istumaan. Se oli kyllä mukavaa. Ihana oli kuuden jälkeen rentoutua ja huuhtoa viikon stressit ja muut hermokiristäjät alas huurteisella. Kotiin lähtiessä sitten huomasin, että eipä sattunut nuo silmälasit mukaan tällä kertaa. Löysin metron, koska tämä alue on jo etäisesti tuttua, mutta kun edelliskerralla menin väärällä metrolla väärään paikkaan, niin otin varman päälle ja kysyin neuvoa. Ensin mukava tyttö opasti oikeaan kerrokseen ja sitten vielä varmistin pojalta, että onhan tämä nyt varmasti se oikea suunta. Kyllä oli. Niinhän siinä sitten kävi, että vaihdettiin muutama sana metrossa. Ja sitten myöhemmin vielä lisää sanoja Facebookin välityksellä. Ja sitten vähän niin kuin sovittiin, että nähdään tässä joku päivä. Epätreffimielessä tietysti.

Lauantaina olin jo nukkumaan menossa, kun tuli viesti Norjalaiselta, että rytkyt niskaan, nyt mennään. Aikuisten viini-baariin, ja sitten lopulta sinne samaan suosikkipaikkaan. Meni aikaiseen. Mukavia ihmisiä nuo minun pojat. Olen ollut täällä 50 päivää ja voin sanoa, että olen jo nyt löytänyt oman heimoni. Se on kyllä enemmän, kuin osasin odottaa tai edes toivoa.

Ai niin, huomasin tänään, että tietokoneen alanurkassa lukee 2:22 2/22. Elämän pieniä iloja. Se muistutti mukavasti tästä toisesta pienestä ilosta:

Kuulumisia.

Toivuin taudistani ja palasin työmaalle puurtamaan. Tuossa lauseessa ei ollut oikeastaan mitään totta, sillä todellisuudessa minä vain niistelin erittäin kepeän harjoittelun ohessa. No mutta kuitenkin. Onneksi on perjantai. Se on aina hyvä asia. Elämä etenee 24 tuntia vuorokaudessa. Joskus tapahtuu jotain, yleensä ei. Mutta jospa kertaan vähän ihan koosteeksi satunnaisia tapahtumia tähän mennessä.

Oli liukasta muutaman päivän, kun ensin satoi ja sitten kylmeni ja saatiin näppärästi kadut luistelukuntoon. Ja siellä oli sitten joku mummo kumossa, kun monot eivät pitäneet. Pysähdyin tarkastamaan tilannetta, mutta siinä oli jo kaksi neitoa avustamassa. Lopulta riuska mies tuli takaa päin ja nosti mummon pystyyn. Ja matka jatkui taas, ainakin minun. Kielimuuri oli vielä niin valtava, ettei minusta olisi siinä tilanteessa hyötyä ollut muutenkaan.

Oli pomon pomon synttärit, juhlimme baarissa. Täällä on tapana, että se jolla on juhlapäivä, maksaa kaiken. Ja tuo herkkuja töihin. Toki saattaa saada myös lahjankin, mutta luultavasti se tulee aina kalliimmaksi tapahtuman järjestäjille. (Ja siihen liittyen huomio, olut ja muu juoma ja syömä on täällä älyttömän halpaa. Joten vaikka järjestäisikin juhlia, niin ei siitä välttämättä kamalan suuri lasku tule.)

Johdinauto tipahti reitiltään. (En tiennyt mikä sellaisen vaijeribussin oikea nimi on, mutta google kertoi.) En yhtään tiedä miten sellaiset toimii, mutta kova pamaus kuului, kun se siinä silmieni edessä hajahti, hyytyi tien laitaan ja roikotti metallivaijereita ilmassa. Koko risteys meni hetkellisesti sekaisin.

Ostin tosi hyvät minikuulokkeet töihin, koska olen oppinut kuuntelemaan radiota. Kyllä! Piti muuttaa ihan Romaniaan saakka, että virolainen kaveri voi opettaa kuuntelemaan suomalaista Aamulypsyä. Se on niin hauska, nauran aina vedet silmissä. Se saattaa näyttää ulospäivän vähän oudolta, kun yksi itsekseen repeilee näytön takana. Mutta hei, nauru on iloa ja ilo on hyvä asia.

Minulla on aivan älyttömän hauskoja kavereita. Tai oikeastaan yksi kaveri ja monta työkaveria. Raja on häilyvä. Hollanti, Norja, Portugali ja Romania edustettuna tällä osastolla. Olen myös löytänyt kaksoissiskon. Sellaisen pienen tumman 23-vuotiaan, jonka kanssa nauramme säännöllisesti. Tästä se perheen rakentaminen taas lähtee.

Keittiö.

Mietin eilen tuota minun keittiötä. Se ei ole mitenkään erityisen viihtyisä. Sinänsä se ei haittaa, koska keittiössä vietän vähiten aikaa. En juuri kokkaile. Mutta siitä huolimatta, voisihan se toimivampikin olla. Keittiössä on lavuaari, muutama pieni kaappi, suuri kaasuliesiuuni, pyykinpesukone, ovi, joka ei pysy auki itsestään, sekä tuoli. Mutta koska keittiö on superkapea eikä sinne mahdu pöytää, se tuolikin vain nojailee niin, että ovi pysyy auki. Kaikki kaapit ja muut asiat ovat yhdellä seinällä. Paitsi se ainoa töpselireikä. Jääkaappikin minulla on, mutta se taas on eteisessä olevassa siivouskaapissa. (Jonka ovet eivät myöskään pysy kiinni.) Keittiön seinästä menee jatkojohto sekä oven alta jääkaapille että lattian poikki kaikille muille kodinkoneille, jotka ovat sillä vastakkaisella seinällä. Muistinko jo sanoa, että vihaan johtoja yli kaiken?

Lisäksi keittiöni on oranssi. 

Olen päättänyt olla ja elää hyvällä asenteella. Voisi olla pahemminkin. Nythän minulla on erillinen keittiö, toisin kuin siellä komerossa. On tämä parannus, ihan ehdottomasti. Mietin, että ostan IKEAsta sellaisen halvan metallihyllyn, jolle saan kaikki ne sähkölaitteet, joten ainakin yksi johto-ongelma ratkeaa. Saan samalla tilaa kaikille muille tavaroille, joita varmasti tulen hankkimaan. Mietin, että metalli ei välttämättä näytä hyvältä kaiken sen oranssin keskellä. Valkoinen olisi paljon parempi. Mutta joku hylly tähän kuitenkin on nyt saatava, edes ruma. Yritin visualisoida mielessäni, kuinka saisin keittiötä kauniimmaksi.

Menin tänään käymään ruokakaupassa. Rappukäytävässä kerrosta alempana seistä törötti täsmälleen samanlainen metallihylly, jota olin netistä mieluillut. Paitsi, että tämä oli valkoinen. Se ei kuulunut kenellekään. Varmistin asian vielä käytävässä tapaamaltani naapurilta. "Joku on sen jättänyt siihen, kun ei tarvitse enää. Ota vaan, jos haluat." 

Regina Maria.

"Hei mene kotiin, sä näytät niin pahalta." Kutakuinkin näillä sanoilla pomoni lähetti minut matkaan kesken päivän. Se toimistossa kiertänyt tauti iski viimein minuunkin. Puolet talosta sairaslomalla. Bukarestissa riehuu jokin suurflunssa. Yritettiin varata minulle lääkäriin aikaa. Olisin saanut sellaisen kuukauden päähän. Ilmeisesti puolet kaupungin väestöstä on sairaana. Ja lääkäriasemmalla oli vajaamiehitys, koska tietysti lääkäritkin ovat vain flunssaantuvia ihmisiä.

Niinpä kävelin toimistolta suoraan sinne lääkäriasemalle ja sanoin, että töistä lähettivät minut tänne, olen kipeä. Minut ohjattiin ihanaan odotustilaan. Vaaleat kuviotapetit, valkoiset ovet ja karmit, kotoisat huonekalut. Siis jopa se Regina Marian käytävä oli sisustettu! Hoitaja pahoitteli, että joudun odottamaan. Viiden minuutin kuluttua lääkärinainen tuli hakemaan minut huoneeseen. Niin nopeasti en ole päässyt Suomessa lääkäriin edes silloin, kun on aika ollut varattuna valmiiksi. Nainen kyseli ja tutki. Ja nauroi jutuilleni. Joko niin, että olen tosi hauska kipeänä, tai sitten meillä vain sattui olemaan samanlainen huumorintaju. Sain reseptin useille lääkkeille ja ohjeet niiden käyttöön. "Älä juo kuumaa." Olen melko varma, että Suomessa se ohje on juuri päinvastoin. Mutta kun hän sitten selitti, että eihän palaneellekaan iholle laiteta kuumaa vettä, niin ymmärsin hyvin miksi kurkkukipuisen ei kannata juoda kuumaa, vaan ihan vain haaleaa. 

Olen maininnut monta kertaa miten ihania nämä ihmiset täällä ovat. Tämä lääkäri oli taas yksi uusi hahmo sen listan jatkoksi. Aivan mahtava tyyppi. Ei ole kukaan lääkäri koskaan ennen tullut saattamaan ovelle ja sanonut "Oli hauska tavata" kun lähden.

Jäin miettimään, että miksi olin niin tosi yllättynyt iloisesta lääkärikäynnistä, koska jopa pohjanoteeraus Maltalla yksi niitä harvoja hauskoja hetkiä oli se sairaalareissu ja se lapsilääkäri (josta voit muistin virkistykseksi lukea tästä). Je ne kotosuomen Mehiläisen lääkärit olivat maailman parhaita, kun Hitler poistettiin muutama vuosi sitten selästä (josta maininta tässä). Melkeinpä aina, kun vedän turvalleni, siellä on joku symppis tyyppi ollut vastassa. Enkä minä aina ole käynyt yksityisellä. Mistä tämä lääkärikammo oikeasti on tullut? En tiedä. Mutta nyt tulin siihen tulokseen, että lääkärit on oikeasti kyllä aivan mahtavia tyyppejä, ihan joka maassa.