Löysin vähän aikaa sitten sellaisen aivan ihanan pienen baarin, Brown Jazz pub. Se on viihtyisä, sellainen uudehko, mutta silti kodikas. Soittavat siellä hyvää musiikkia. Ja tarjoilevat hyvää oluttakin. Joten yritän aina vaikuttaa poikien mielipiteeseen, kun valitaan baaria. Toistaiseksi olen onnistunut tässä yllättävän hyvin. Olen jotenkin ajautunut perävaunuksi sellaiselle hauskalle, kahelille parivaljakolle. Norjalainen ja portugalilainen tekevät elämästäni täällä huomattavasti viihtyisämpää, joten vietän aikaa mielelläni heidän seurassa. Joaquimilla on myös mukava paikallinen tyttöystävä, joka opastaa maan tavoille, ja tietää kaikki savuttomat baarit.
Koin jonkinlaisen shokin kun menin ensimmäisen kerran juhlimaan. Täällä nimittää tupakoidaan sisällä. Olin jo kokonaan unohtanut miten inhottavaa se on. Mutta siihen on tulossa muutos. Se ihana laki tulee voimaan myös täällä Romaniassa, ihan pian. Viikon kuluttua. Yay!
Nuo meidän tiimin pojat kävivät vähän pelailemassa potkupallo. Perjantaina toimistossa kuhisi, koska lauantaina oli joku yritysten välinen turnaus, johon kaikki tietysti innolla osallistuivat. Tänään on sitten ollut erilainen ääni kellossa. Muutamia vähän harmitti, kun hävisivät kaikki ottelut. (Ihan ymmärrettävää, koska voittohan se on tietysti tärkeintä.) Aika moni heistä kuitenkin liikkuu hitaasti ja tuskallisen näköisesti. Kuuluu ulvahduksia, jos joku kumartuu tai koittaa kiivetä rappusia. Sen siitä saa, kun noin lähtee riehumaan vuosien tauon jälkeen. Potkupallo on vaarallinen laji. Hihittelin kaverini tuskalle niin paljon, että sain aivan oman lempinimen: Sheasshole. (Koska Norjalainen on se aito Asshole.) Mukava on tämä meidän tiimi.
Viime viikonloppuna kävin aikuisten lailla baarissa. Ensin perjantaina mentiin Norjalaisen kanssa siihen suosikkipubiini töiden jälkeen istumaan. Se oli kyllä mukavaa. Ihana oli kuuden jälkeen rentoutua ja huuhtoa viikon stressit ja muut hermokiristäjät alas huurteisella. Kotiin lähtiessä sitten huomasin, että eipä sattunut nuo silmälasit mukaan tällä kertaa. Löysin metron, koska tämä alue on jo etäisesti tuttua, mutta kun edelliskerralla menin väärällä metrolla väärään paikkaan, niin otin varman päälle ja kysyin neuvoa. Ensin mukava tyttö opasti oikeaan kerrokseen ja sitten vielä varmistin pojalta, että onhan tämä nyt varmasti se oikea suunta. Kyllä oli. Niinhän siinä sitten kävi, että vaihdettiin muutama sana metrossa. Ja sitten myöhemmin vielä lisää sanoja Facebookin välityksellä. Ja sitten vähän niin kuin sovittiin, että nähdään tässä joku päivä. Epätreffimielessä tietysti.
Lauantaina olin jo nukkumaan menossa, kun tuli viesti Norjalaiselta, että rytkyt niskaan, nyt mennään. Aikuisten viini-baariin, ja sitten lopulta sinne samaan suosikkipaikkaan. Meni aikaiseen. Mukavia ihmisiä nuo minun pojat. Olen ollut täällä 50 päivää ja voin sanoa, että olen jo nyt löytänyt oman heimoni. Se on kyllä enemmän, kuin osasin odottaa tai edes toivoa.
Ai niin, huomasin tänään, että tietokoneen alanurkassa lukee 2:22 2/22. Elämän pieniä iloja. Se muistutti mukavasti tästä toisesta pienestä ilosta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti