Hiljaisuus.

Minä rakastan aamuja. Aamut on se minun juttu. Jotenkin tuntuu, että olen parhaimmillani aina heti aamusta. Mutta tässäkin on tietysti mutta - aamut toimivat minulle pahaiten, kun olen yksin. Tai ehkä jonkun lempeän eläimen seurassa. Herään mielelläni aikaisin ihan vain, että saan viettää oman aamuni rauhassa. Se antaa suunnan hyvälle päivälle.

Hyvässä aamussa on ihanaa kiireettömyyttä, mutta parasta taitaa silti olla hiljaisuus. Ja nyt, täällä maalla, on niin hiljaista, että vaikka kuinka tarkasti pysähtyy kuuntelemaan, ainoa kuuluva ääni on päänsisäinen. Odotan ja kuuntelen. Läppärin tuuletin hurisee. Tilapäispöydän jalat narisevat aina, kun muutan nojaustani. Jääkaappi herää toisinaan viilentämään sisältöään. Näppäimet kopisevat sormieni alla. Muita ääniä ei ole. 

Tänä aamuna mieleeni tuli Dumbo, edesmennyt koiraystäväni Italiasta. Dumbon kanssa vietimme monta aamua yhdessä. Istuimme ulkorappusilla aamuauringossa, joimme italialaista kahvia (toinen meistä enemmän kuin toinen), katselimme seinillä pomppivia sisiliskoja, ja viinirypälepellon takaa nousevaa kirkontornia. Lämmin ilmavirta siveli kasvoja pehmeästi, vielä ei ollut liian kuuma. Ne olivat hyviä aamuja, hiljaisia ja rauhallisia. Ja niistä aamuista jäi hyviä muistoja, jotka kestävät mukanani ikuisuuden. 

Nyt kun mietin, niin minulla ei juuri ole vastaavia aamumuistoja. Thaimaa, Malesia, Malta, Irlanti, Romania... Kaikkialla aamut olivat melun täyttämiä. Liikennettä tai mekastavia ihmisiä, yleensä molempia. Huomaan nyt, että elämässäni on ollut suuri puute jo pitkän aikaa. Ehkä tänne maalle muutto ei ollutkaan hullumpi ajatus. 

For now she need not think of anybody. She could be herself, by herself. And that was what now she often felt the need of - to think; well not even to think. To be silent; to be alone. All the being and the doing, expansive, glittering, vocal, evaporated; and one shrunk, with a sense of solemnity, to being oneself, a wedge-shaped core of darkness, something invisible to others... and this self having shed its attachments was free for the strangest adventures.  -Virginia Woolf-

Talo.

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että pitää muuttaa elämässä ihan kaikki täysin toisella tavalla? Ja varsinkin tehdä jotain sellaista, jota kukaan ei uskoisi. Minulle tuli ja minä tein, jotain sellaista jota en edes minä itse uskonut tapahtuvan. Muutin takaisin Suomeen. Ei pitänyt, ei. Mutta nyt kävi näin. En tiedä meninkö sekaisin rakkaudesta (sitä en ainakaan tunnusta), mutta päätin sitoutua niin paljon, että muutin maasta toiseen ja ostin talon. Maaseudulta. Vanhan talon, niin älyttömän maalta, että keittiön ikkunasta näkyy traktori. 

Laitoin läppärin keittiön huteralle tilapäispöydälle, ja keitin kahvit, niin kuin ennen. Avasin blogin ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Se tuntui melkein vieraalta. Onneksi vihreä aamukahvimuki sentään on tuttu. Tuo vanha muki ei sovi ollenkaan uuteen tulevaan sisustukseen, eikä yhdenkään muun astian kanssa, mutta sen kanssa on koettu paljon. Vanha muki oli seurassani, kun kirjoitin Italian matkasta yhä uudelleen ja uudelleen. Meillä on yhteys. Mukia ei voi missään nimessä hävittää, mutta pidän sen eri kaapissa, ihan kaiken varalta, ettei se tunne oloaan huonoksi kaikkien niiden kauniiden ja yhteensopivien mukien rinnalla. Kaikilla muilla mukeilla kun on myös pari. Vihreällä aamumukilla on vain minut ja meidän yhteiset aamut.

Olen yrittänyt tutustua tähän uuteen vanhaan taloon. Vähän kerralla, kuulostellen ja tutkien. Iso remontti meillä on edessä, mutta sitähän minä aina halusin. Vanhan talon, jonka voin sitten remontoida sellaiseksi kuin haluan. (Hassu mieheni auttoi toteuttamaan unelmani. Kyllä sellaiseen mieheen uskaltaa sitoutua.) Meillä on vinot seinät ja vino lattia. Ja vino katto. Joka paikassa on puuta, sitä on siis ihan kaikkialla, katosta lattiaan, ulkona ja sisällä. Laitettiin eilen verhotanko vatupassin avulla suoraan. Kauempaa katsottuna se oli niin häiritsevän vinossa, että toista päätä piti laskea viisi senttiä. Meillä on siis myös vinot ikkunat. Ja nyt "suorassa" oleva mummolaverhotanko. Äitimuorilta sain tankoon väliaikaisverhon, värikästä kangasta, jota en koskaan olisi ostanut itse. Mutta jostain syystä se näyttää hyvältä väliaikaisen keittiön vinossa ikkunassa. Katselen sen sinisiä perhosia ja ihmettelen miten hienosti se sopiikin tänne kaikkine kasveineen. Jäin vain miettimään, että jos minä en sitä olisi itse valinnut, niin sovinko minä tähän taloon ollenkaan?