Erimielisyyttä.

Luin artikkelin siitä, kuinka matkustaminen voi muuttaa minua. Siinä siis haluttiin kertoa mitä minulle mahdollisesti tapahtuu, kun uskallan mennä uuteen paikkaan, vieläpä vahvasti siihen suuntaan viitaten, että minusta tulee matkustamalla parempi yksilö. Aika monessa paikassa käyneenä täytyy kyllä sanoa, että höpö höpö. 

Tunnet olosi itsenäisemmäksi.

Jos itsenäinen tunne on sitä, että eksyy jatkuvasti, pelottaa paljon ja usein, ei ehkä ymmärrä mitä paikallinen haluaa sanoa koska ei puhu samaa kieltä, ei löydä niitä asioita joihin on tottunut ja joista on oppinut pitämään, tai koittaa haalia epätoivoisesti jonkinlaista kodin tuntua kolkkoon huoneistoon omanlaisilla esineillä, niin joo, kyllä sitä hyvin itsenäiseksi olonsa tuntee.

Olet pois mukavuusalueelta.

Aivan varmasti. Tosin se ei millään tavoin kerro siitä, miten muutun. Ja rehellisyyden nimissä, ei minusta tullut epämukavuusalueella yhtään rohkeampi. Jos jotain, niin nyt olen vähemmän rohkea, sillä kaikki kokemukset eivät aina ole niin mukavia. Niistäkin jää jälkensä. 

Opit arvostamaan kokemuksia tavaroiden sijaan.

En vähääkään, melkeinpä päinvastoin. Ne pienet yksittäiset konkreettiset esineet, jotka ovat ja pysyvät mukanani, tulevat muualla entistä suurempaan arvoon. Suomesta matkalaukussa mukana raahattu vihreä aamukahvimuki, Maltalta mukaan tarttunut Buddha-patsas, Italiasta ostettu tuikkukippo, pöytäliinana toimiva huivi Thaimaasta ja puuseppä-kämppiksen tekemät kynttilänjalat Belfastissa... Matkalaukussa on aina tilaa esineille, joiden avulla siitä kolkosta huoneesta saattaa saada astetta kotoisamman. Esineitä voi myös aina ostaa lisää. Teen sitä usein, varmaankin siksi, että sitten seuraavaan paikkaan on taas enemmän kannettavaa. Tilanteet ovat kuitenkin aivan samanlaisia kokemuksia edelleen. Niitä voi arvostaa tai olla arvostamatta, mutta se ei taida juurikaan muuttua vain siksi, että vaihdat paikkaa.

Sopeudut ja joustat aikaisempaa enemmän.

Mieheni voisi olla tästä eri mieltä. Jääräpää on jääräpää. Oikeastaan nykyään tiedän yhä selvemmin mitä haluan. Ja miksi. Useimmiten myös millä tavalla. Ja kenen kanssa. Paljon matkustaessa oppii myös sen, mitä ehdottomasti ei halua. Jousitus ruostuu.

Matkustushalu kasvaa.

Ei, vaan kotihiireys kasvaa. Mitä enemmän on reissannut ja mennyt ja kolunnut paikkoja, sitä ihanammalta tuntuu olla omassa kotona. Oli se missä tahansa.

Ymmärrät ja arvostat muita kulttuureja enemmän.

Ennemminkin, ihmetyttää kuinka erilaisia kulttuurit voivatkin olla. Ja tavat ja tottumukset ja vaatteet ja eväät ja kaikki. Ihmisetkin. Ja kuitenkin, joka paikasta löytyy aina ne samat terot ja urpot. Ymmärrys ei ole lisääntynyt. Eikä arvostus. Arvostan ihmisiä ihan saman tasavertaisen määrän edelleen.

Maailmasi avartuu.

Yeah, right. Googlellakin löytyy enemmän tietoa, jos haluaa mieltä avartaa. Ihminen voi matkustaa ulkomaille ja kulkea vieraita polkuja, nauttia lasin viiniä ja tutustua uusiin ihmisiin. Mutta ihminen voi tehdä tuon kaiken myös omassa kotikaupungissaan. Se on valintakysymys. Ei siinä mieli sen kummemmin avarru. Tieto ei lisäänny sillä, että pojotat toisessa maassa. Lue kirjoja. Katso dokumentteja. Keskustele ihmisten kanssa. Ajattele! Sillä tavalla se maailma avartuu, mutta sinun täytyy ihan itse avartaa sitä. Pelkkä matkustaminen ei riitä.

Mietin pitkään, että miten ihmeessä minä voinkin olla näin kovin eri mieltä tästä kaikesta. Varmaan kuitenkin ihan ammattilaiset olivat jutun kirjoittaneet ja asiaa kovasti pohtineet. Päätin lukea sen uudelleen, ihan vain tarkistaakseni, etten ollut käsittänyt asioita väärin. Joskus vaikka suomentaessa tekstiä voi tulla väärinymmärryksiä. Tämä juttu oli nyt kuitenkin ihan suomeksi kirjoitettu, Momondon sivuilla.

Momondon sivuilla! No siinäpä se syy, miksi olin niin kovin eri mieltä asiasta. Jutun on varmasti kyllä kirjoittanut oikea ammattilainen, nimittäin markkinoinnin ammattilainen. Sellainen, joka osaa herättää haluttua tunnetta jutullaan ja sairastuttaa lukijansa matkakuumeeseen. Ja sellaisen kuumeen voi sitten lääkitä ihan älyttömän helposti varaamalla matkoja heti siitä samalta sivustolta. Loistava markkinointikikka! Tuollainen artikkeli on kyllä varmasti tehokas. Tämä minun juttu saa oletettavasti arvostamaan vain enemmän sitä omaa sohvaa ja keittiössä odottavaa tiskiä.

(Linkki alkuperäiseen juttuun tässä.)

Onni 13.

Hulluus tuntuu lisääntyvän sitä nopeammin, mitä enemmän uskaltaa toteuttaa omia hullutuksiaan. Nyt puhuu kokemus. Ensin palasin Suomeen keskelle kamalinta talvea. Ostin tilan maalta. Aloitin avoliiton muuttamalla keskelle remonttia. Hankin karvaisen perheenjäsenen. Ja kun siinä ei vielä ollut tarpeeksi puuhaa, niin nyt sitten ostin elämäni ensimmäisen auton. Ison. Sellaisen, jonka sai siirtää kotiin vain yhden päivän aikana, ja joka pitää purkaa ja laittaa uudestaan kuntoon. Niin, h-u-l-l-u-a.

Näet aivan oikein, asuntoauto. Hakureissu oli suorastaan ikimuistoinen. Mies ajoi uuden perheenjäsenemme Kotkasta kotiin, minä taas tulin anopin kyydissä siinä heti perässä. Ensimmäisessä mutkassa aukesi kuskin ovi ja musta savupilvi pöllähti auton alta. Seuraavassa mutkassa aukesi kartturin ovi ja auto hyytyi tienlaitaan. Oltiinhan me päästy jo melkein 100 metriä eteenpäin. Vähän alkoi mietityttää koko kärryn hankinta. Mutta niin se vain jaksoi körötellä eteenpäin, yskien ja välillä savua pölläyttäen. Loppumatkasta ehdittiin anopin kanssa jo edelle ja odotettiin marketin parkkipaikalla, että mies ja auto saisi meidät kiinni. Kun retrolaatikko viimein kirmasi näköpiiriin, anopin kanssa aivan innostuttiin riemuhuutoihin ja hypittiin ilmaa käsillä huitoen kuin mielenköyhät. Sen verran hyvin riehaannuttiin, että vieressä autoon pääsyä odottanut kakaralauma meni täysin hiljaiseksi ja tuijotti meitä silmät pyöreenä, kunnes äitinsä katsoi parhaaksi korjata kersat autoonsa turvaan. 

Viimeiset 100 km sain jo itsekin istua kabiinissa. Onnnekseni radio sentään toimi moitteettomasti ja jostain syystä soitti koko matkan suosikkibiisejäni. Oltiin aitoja auringonlaskun ratsastajia, pinkkiä taivasta ihaillen. Päästiin kotiin kolme minuuttia ennen kuin virallinen ajolupa meni umpeen, matkavauhti maksimissaan sen 65 kilometriä tunnissa koko 340 km. Jiihaa! 

Nimesimme uusimman perheenjäsenen erään menneen elämäni rakkaan yksilön mukaan: Onni. Ulkomaanreissuilla hän on sitten Lucky. Värityskin tulee Onni Matiaksen innoittamana mustavalkoiseksi. Enää ei tarvitse kuin purkaa autotalli, jotta saadaan liikkuvalle kodille tilaa pihaan. Sitten aloitan purkamaan kärryn kasarikaapit ja kupruilevat sisäseinät. Voi miten ihana uusi sisustusprojekti!

Puutarha.

Olen jo vuosia haaveillut omasta pienestä puutarhasta. Minulla oli sellainen ihanan idyllinen mielikuva tuuheista pensaista ja puista, jotka ympäröivät pienen, kauniin ja siistin pihan, jossa kasvaa yrttejä ja kukkia ja tietenkin hedelmäpuita. Unelmapuutarha muutti muotoaan, mutta siellä se aina mukana tuli, kun ehdin haaveilla. Pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että kaikki elämässäni liittyy jotenkin Italiaan, myös tämä puutarhahaave. Muistan istuneeni kotipuutarhassa Italiassa sata vuotta sitten, katsoin villiintynyttä niittyä (jota voisi kutsua myös bambumetsäksi) ja heinikon seassa taistelevia menneiden aikojen istutuksia. Jos minulla olisi puutarha, se olisi kyllä hyvin hoidettu. Ja jos minulla olisi puutarha, minä kyykkisin maata mylläämässä vaikka joka päivä. Halusin kasvattaa omia minitomaatteja. Ripustaa pyykkiä kuivumaan puutarhan läpi menevälle pitkälle narulle. Kuunnella tuulikellojen kilinää pihakeinussa.

Yleensä haavekuvat eroavat todellisuudesta aika tavalla. Tämä kerta ei ole poikkeus. Nyt minulla todellakin on pieni puutarha. Siellä on puita, joista ei saa hedelmiä. Niistä saa oksia, lehtiä ja muuta roskaa. Siellä on pensaiden tynkiä, jotka piti leikata lähes kokonaan pois, koska ne raasut kärsivät hoitamattomuuden tuomista ongelmista. Piha ei ole siisti eikä kaunis. Yrttejä ei siellä kasva, eikä juuri kukkiakaan. Ainakaan tarkoituksella.

Operaatio puskanraivaus.

Otin tämän kesän oppimiskokemuksena. Olin aluksi aivan järkyttynyt, kun huomasin miten vaikeaa tämä on. Yleensähän minä tiedän ja osaan siis aivan kaiken, mutta tuo minun puutarha ei jostain syystä tottele alkuunkaan. Kasvit eivät kasva ollenkaan niin kuin minä haluan. Lähes käsittämätöntä. Tajusin, että hienoista haaveista huolimatta minä olen tässä hommassa ihan älyttömän huono.

Niin, oppimiskokemus. Tänä kesänä olen oppinut esimerkiksi sen, miten tärkeää on omistaa kunnolliset työvälineet. Laatu maksaa vähän enemmän, mutta sijoitus kannattaa ehdottomasti. Fiskarsin oksasaksista tuli paras ystäväni heti alkukesästä. Ja sen jälkeen naapurista, kun sain raivattua kaikki rajapusikot, jotka valtasivat tilaa heidän tontiltaan. Toiseksi tärkeintä on se, että on vahva mies. Siis ei itse tarvitse olla, mutta jos sellainen löytyy jostain siitä lähettyviltä. Elämä helpottuu suunnattomasti, kun joku toinen kaivaa kuopan. 

Pinterest on toiminut hyvänä apuna, sieltä löytyy niin ohjeita kuin ideoita. Yhtä neuvoa jo kokeilin. Olin aivan ihmeissäni, kun luin, että ruusuja voi kasvattaa perunassa. Oksa vaan tökätään kiinni pottuun, ja istutetaan maahan, ruusu alkaa siinä sitten kasvaa. Aivan ihana ajatus tuo, ja mietin, että saan sellaisen ruusurivistön, hyväntuoksuisen polunreunan. Niinpä tökin ruusut pottuihin kasvamaan ja istutin potut ruukkuun. Eipä aikaakaan, kun purkit alkoivat elää.

Oppimiskokemus. Nyt tiedän, että myös ruusujen avulla voi kasvattaa perunoita. Ja tässä vaiheessa sitten tuli se mies tarpeeseen, kun piti kaivaa pelto potuille.  

Olen myös oppinut, että pienillä ompelusaksilla on paras leikata kuivat kukat irti. Ja sen, että kuivat kukat pitää nimenomaan leikata pois, silloin niitä kasvaa lisää. Minulla on aina ollut taipumus tappaa sisäkukat liialla kastelulla. Ulkokukat onnistuin nyt sitten tappamaan vedenpuutteella. En onneksi kaikkia, mutta riittävän monia. Auringonkukat selvisivät, nekin kaksi, joiden taimet mies tallasi lyttyyn. Mutta nämä olivatkin jotain erikoisia italialaisia, hyvin vaaleita ja ilmeisesti lyhyempiä kuin ne jättiläiset joita joskus näkee. Huom! Yhä elossa. Herneet ja porkkanat unohtuivat kaappiin. Siis ne siemenet. Ehkä ensi vuonna sitten pääsevät maahan saakka. Tomaateista kasvuun lähti yksi taimi, jolla on tällä hetkellä pituutta huimat 4,5 cm. Sato saattaa jäädä vähiin tänä vuonna. 

Sain kuitenkin oman keinuni kotiin. Sani ja Joona lahjoittivat minulle jo vuosia sitten vanhan rautajalkaisen keinun, joka vietti muutaman vuoden Siskon pihalla, kun itse luuhasin maailmalla. Nyt sille löytyi paikka, ihan niin kuin aina toivoin. Meillä on myös tuulikelloja, jotka silloin tällöin innostuvat soimaan. Kesä on ollut lämmin. On ollut ihana puuhastella ja kokeilla, oppia lisää kasveista ja virheistä. Ehkä se ei haittaa, että puutarha näyttää kaaokselta, onhan tässä taloremonttikin kesken. Aivan selvästi puutarhani on parantanut minua perfektionismista. 

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin ollut se, että voi oman rakkaan kanssa mennä kahville omaan keinuun, omaan puutarhaan. Siellä on hyvä tehdä suunnitelmia ja ihan vain nauttia siitä, että elämä on nyt niin ihanaa.