Viikko nro 1.

Bună dimineaţa! En tiedä mistä aloittaisin. Viikko sitten pakkasin tavaroitani ja säntäilin ympäri pientä kotikomeroa. Nyt istun sohvalla katsomassa Greyn Anatomiaa klo 9 aamulla. Mainoksissa puhutaan tuntematonta kieltä, mutta muuten tämä tuntuu aika samalta. 

Lähdin tutkimusmatkalle Romaniaan. Se oli aika yllättävä veto jopa minulta. Mutta halusin muutosta elämään. En ollut koskaan ennen käynyt täällä, enkä tiennyt koko maasta mitään. Edes historiaa. Olen sillä tavalla sivistymätön moukka. Mutta opin asioita käytännön kautta, tekemällä ja kokeilemalla. Nyt sitten vain teen ja koen.

Alaovelta.

Toin tänne tuliaisiksi metrin lunta. Se onneksi suli pois viikon aikana melkein kokonaan. Ja nyt kun säästä puhutaan, niin tänä aamuna mittari näytti asteen pakkasen puolella. Suomessa vissiin vähän vilpoisempaa. 

Ensimmäisen viikon aikana olen oppinut muutaman sanan romaniaa. Se on kyllä kamalan vaikeaa ja kuulostaa siltä, kuin venäläinen puhuisi italiaa. Luonnollisesti en ymmärrä sitä ollenkaan. Niinpä olen opiskellut italiaa ja ruotsia. Ne on molemmat niin paljon helpompia. Onneksi telkkarista tulee ohjelmat alkuperäisellä äänellä. 

Toistaiseksi vaikeinta on ollut veden ostaminen. Olen onnistunut siinä kerran. Kolmesti olen käynyt kaupassa ostamatta vettä, ja hotellilla kauppakassia tyhjentäessä huomannut, että se vesi nyt kuitenkin jäi. Kerran ostin kolme litraa vissyä. Siinä vaiheessa opin, että pullossa pitää lukea Plaţa. Tänä aamuna kävin kaupassa heti kun heräsin. Ostin kyllä kahvia, teetä ja muuta, mutta en vieläkään sitä vettä. Älyttömän vaikeaa. Kaveri kyllä sanoi, että hanavettäkin voi käyttää kokkaamiseen ja vedenkeittimeen. 

Olen tosi positiivisesti yllättynyt. Ihmiset ovat kyllä ihania täällä. Myyjät eivät niinkään, mutta eipä ne kassaneidit ole siellä Suomessakaan aina niin pirteitä. Kaikki auttaa, kun kysyy neuvoa. Kävin ensimmäisenä päivänä lähikaupassa etsimässä kermaa aamukahviin. Miljoona purnukkaa mitä ihmeellisimmillä teksteillä, ei mitään toivoa ymmärtää. Niinpä kysyin neuvoa vieressä olevalta neidolta. Yhdessä etsimme kermaa kaikkialta kaupasta, eikä löytynyt. Sanoin, että antaa sen olla, ei haittaa. Kiitos vaan kovasti avusta. Myöhemmin se sama tyttö juoksi luokseni iloisesti hihkuen "I found it! I found it by accident!" Ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti.

Minun hotellihuoneisto on kuudennessa kerroksessa. Tämä on oikeasti iso asunto. Liian iso minulle, sen komeron jälkeen. En osaa käyttää näin paljon tilaa. Iso kylpyamme ja suuret huoneet. Aivan sairaan hyvä sänky. Nukun täällä paremmin kuin olen nukkunut moneen vuoteen. Unetkin on jotenkin valloittavan ihania. Siihen tosin saattoi myös vaikuttaa se hauska tosiasia, että aloitin reissun valvomalla 40 tuntia putkeen. 

Nyt on kaikki hyvin. En pysty valittamaan vaikka yrittäisin. Enkä edes yritä.

 Näkymä ikkunasta tänä aamuna. 

Samasta ikkunasta toiseen suuntaan.

Lähiöärrä.

Kun kerron, että olen taas muuttamassa muualle, ihmiset yleensä kysyvät, ettenkö sittenkään kestänyt Suomen pimeyttä. Mutta ei se ole ollenkaan niin. Minä rakastan pimeää. Tämä aika nyt on parasta Suomessa. Olen onnellinen, ettei lumi ole pysynyt maassa. Ei minua ulkona oleva pimeys ole täältä pois ajamassa. Ei ollenkaan. Se on se ihmisten sisällä oleva synkkyys, josta haluan eroon. Se nimittäin tarttuu.

En puhu nyt rasismista. Kaikki vähääkään älykkyyttä omaavat tietävät kyllä, ettei pakolaisista pääse eroon polttamalla heille tarkoitettuja taloja. Sellainen käytös aiheuttaa vain lisälaskua meille suomalaisille, eikä hyödytä ketään. Tarkoitan nyt ihan toisenlaista synkkyyttä. Sitä sellaista perussuomalaista pessimismiä ja sen pahimman mahdollisen odottamista, ilman puolueellista merkitystä.

Kävin tänään Ärrällä hakemassa postipaketin. Se systeemi on vielä aika sekava. Joku oli tehnyt virheen, joten erään herran paketti oli kadoksissa. Jonoa kertyi. Kaikki oli hyvin, kunnes Tärkeä Rouva tuli ovesta. Hän kiilasi eteeni, vaikka jonottajia oli takananikin jo muutama. Koska molemmat työntekijät koittivat selvittää pakettisekannusta, jono ei liikkunut. Tärkeä Rouva huokaili kovaäänisesti, halusi selvästi vain kysyä jotain jonottamatta. "Pitäiskö soittaa poliisit?" hän sanoi sarkastisesti edessäni jonottavalle miehelle, kun edellisen asiakkaan oikeaa pakettia ei vieläkään löytynyt. Ihmiset koittivat olla kärsivällisiä. Tärkeä Rouva jatkoi mussutustaan: "Minä olen käynyt täällä nyt neljä kertaa, kun muutin tuohon lähelle, ja joka kerta olen lähtenyt helvettiin, kun aina saa odottaa, kun on jotain ongelmaa. On tämä järjetöntä!" Tässä vaiheessa joku jonossa vastasi hänelle, että onhan se kurjaa, kun kioski ja posti on näin yhdistetty. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt, Tärkeä Rouva jatkoi meuhkaamista. Ja pian siihen alkoi yhtyä muutama muukin postimuutoksen päivittelijä. Tärkeän Rouvan valitus alkoi tuottaa tulosta, mielipaha tarttui. Työntekijät koittivat selvittää asiaa niin nopeasti kuin pystyivät. Huomasin, että Tärkeä Rouva oli saanut heidänkin olonsa yhä kurjemmaksi. Poika palveli jo seuraavaa asiakasta, samalla kun tyttö vielä selvitti pakettisotkua, ja sanoi Tärkeälle Rouvalle ystävällisemmin kuin minä olisin osannut, että he tekevät kyllä parhaansa, nyt toivotaan kaikilta vähän ymmärrystä. Tärkeä Rouva vastasi huutaen: "No sitä minulla ei oikein ole!" Seikka, jonka me kaikki olimme kyllä huomanneet. 

Kun tuli minun vuoroni, poika katsoi minua pahoitellen ja sanoi "Haen sen sun paketin ihan just..." Vastasin kuuluvammin kuin oli tarvetta: "Ei mitään hätää, minulla kyllä riittää ymmärrys."

Sain hymyn, hyvän mielen ja älyttömän hyvää palvelua.
Ja ne minun paketit, ilman mitään ongelmaa.

Sitä saa mitä tilaa.

Heipä hei, hyvää iltaa. (Luppaaakoorvaa seikkailee taaas. Luppakooooorva nimen sain, korvaaaniiiinäääs lerputtttaaaa...) Yritin epätoivoisesti etsiä sitä paperia, johon olin listannut vuosien teemat. Niitä on valmiina jo vuoteen 2020 saakka. Haluaisin tosi kovasti tietää mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Tiedän, että se tuo ainakin uuden työpaikan, sellainen varmistui juuri. Se tuo ainakin uuden kotikaupungin, jonne muutan ilmeisesti heti joulun jälkeen. Tästä seurauksena hyvin alkanut projektini, kotikaupunkiin tutustuminen, meni ihan puihin. En tiedä sinusta, mutta minä en ole yllättynyt. (Ehdin kuitenkin muutamassa paikassa käydä tutustumassa, ja kirjoitan niistä vähän tuonnempana.) Tietysti voin tutustua uuteen kotikaupunkiini... Hmm.

Nyt kävi tosiaan niin, että muutosten tuulet tuivertaa oikein kunnolla. Olin aikeissa jäädä Suomeen vähäksi aikaa, mutta samalla kuitenkin pyysin Universumilta uutta työtä ja uutta kotia ja uutta parempaa elämää. Päätös ei ollut kovin vaikea, kun sellainen paketti sitten tarjottiin. Vaikkakin se tarkoittaa, että joudun rikkomaan itselleni tekemän lupauksen: Älä koskaan muuta maahan, jossa et ole edes käynyt. No niin no, voin aina lohduttaa itseäni ajatuksella, että ei se Maltaa pahempaa voi olla, vaikka muuttaisin Venäjälle. Ja pysyn kuitenkin EU:n sisällä. 

Vaikka asia varmistui vasta eilen, olen silti itsevarmuutta puhkuen pakannut tavaroitani jo viikon. Eteiseen on ilmestynyt kaikille avoin kirpputoriputiikki, ja pahvilaatikot täyttyvät tehokkaasti. Jos tarvitset jotain, niin kannattaa kysyä olisiko täällä. Todenäköisesti on. Aika moni asia on jo löytänyt uuden kodin. Ensi viikon buukkasin jo hätäpäissäni täyteen tapaamisia, koska on tietysti nähtävä kaikki kaverit ennen äkkilähtöä. Mitä mieltä olet, pitäisikö meillä olla taas sellaiset lähtöjuhlat? Olen harkinnut asiaa. Tosin voi olla aika vaikea yltää parempaan kuin viime kerralla, ne kemut oli huippuhauskat. Mutta miksipä ei?

Otin tietysti jo yhteyttä paikalliseen jenkkifutisjoukkueeseen, ja kerroin että olen muuttamassa. Kyselin mistä voi lukea enemmän joukkueesta, pelien aikatauluista ja sen sellaista. Ihan vain, että on sitten edes jotain tekemistä. Sain eilen ihastuttavan vastaukset. Viestini oli selvästi mennyt mutkan kautta kirjoittajalle, sillä pienimuotoinen väärinkäsitys oli tullut mukaan. "Kuulin, että haluat liittyä joukkueeseemme. Treenit alkaa silloin ja silloin, bileitä on silloin ja silloin. Kerrotko vielä milloin tarkalleen olet muuttamassa tänne ja mitä paikkaa olet pelannut?" Repesin.

Saatan ensi vuonna kirjoitaa näistä maisemista. 

Värittömästi ja viluissani.

Photographer: Marianne Grøndahl

P.S. Minulla ei varsinaisesti ole mitään Venäjää vastaan, mutta arvelin, että jos opaskyltitkin on kirjoitettu koodikielellä, niin elämä voi olla aika haastavaa.

Projekti.

"Miksi kotikaupunkisi on sinusta tylsä?"

Pysäyttävä kysymys, jonka sain edellisen postauksen perään. Niin, miksi? Viime viikolla minä päätin jäädä Suomeen, tein sen täysin vapaaehtoisesti, vaikka tyrkyllä oli toisenlainenkin vaihtoehto. Jäin tänne koska halusin. Valitsin niin, ihan itse.

Minun täytyy vastata tuohon kysymykseen. Useiden tuntien pohdinnan jälkeen vastaukseni on todella selkeä: En todellakaan tiedä. Saanko perua lausuntoni? Koska kävi ilmi, että kotikaupungissani ei ole mitään vikaa. Minä itse olen tylsä. Minun elämä on tylsä. Minä itse en osaa ottaa iloa irti siitä kaikesta mitä tämä kaupunki voi tarjota. Ja sehän ei millään muotoa ole kaupungin vika. Se on minun vika. Erittäin ärsyttävä huomio.

Pahoittelen ajattelematonta kommenttiani. Pyydän anteeksi kaupungilta ja kaikilta asianosaisilta. Ja annan tarkasti harkitun uusintalausunnon: Minulla ei ole vielä tarpeeksi tietoa, jotta voisin muodostaa objektiivisen mielipiteen tästä kaupungista. Mutta lupaan tässä ja nyt, että otan siitä selvää. Viimeistään vuoden kuluttua tiedän miksi kotikaupunkini ei ole vähääkään tylsä. (Tai jos on, niin tiedän miksi.)

Stay tuned.  

Outoja merkkejä.

Tänään oli erikoinen päivä. (Haluaisin sanoa mullistava, mutta menneestä oppineena tiedän, ettei tällaiset päivät oikeasti mitään mullista. Saavat vain hetkellisesti sekoilemaan ja tekemään hyviä suunnitelmia. Mutta mennään nyt vielä tuolla positiivisella sävyllä.) Sain sähköpostiin linkin johonkin Wayne Dyerin videoon. Kuuntelin sitä samalla, kun jo puuhasin jotain muuta. Ajattelin mielessäni, että en nyt jaksa noin korkealentoista juttua tänään. Vähän ajan päästä luin toisen sähköpostin, jossa kerrottiin taas jostain Wayne Dyeriin liittyvistä merkeistä. Siinä vaiheessa oli pakko pysähtyä ja googlettaa. Kyllä vain. Tuo mies oli kuollut. Elokuussa. 

Tunsin välittömästi huonoa omatuntoa äskeisistä ajatuksistani. Miksi en vain voinut keskittyä kuunetelemaan sitä videota? Se kesti nippa nappa kymmenen minuuttia. Pyysin anteeksi tympeitä ajatuksiani. Jos Wayne on kuollut, hän on nyt osa sitä suurta jotain ja tietää kyllä, että täällä Suomessa on yksi turhautunut nainen narisemassa mitättömyyksistä. Minut valtasi niin kurja olo, että oli pakko lähteä ulos.

Oli jo todella pimeää. Täysikuu oli lumoava. Niin suuri pyöreä pallo, että oli pakko pysähtyä vain katsomaan tuota taivaallista ihmettä. Aivan käsittämättömän vaikuttava näky. Harsopilviä leijaili kuun edessä, ja kaikki näytti kauhuelokuvalta. Minua ei silti pelottanut vähääkään, varmaankin koska olen nykyään melkein aikuinen. Tunsin jonkinlaisen yhteyden maailmankaikkeuteen. Tuntui, että yhtäkkiä ymmärsin Waynen sanat kuolemattomuudesta ja universumista ja kaiken kaikkeudesta. Olin niin lumoutunut, että juoksin epähuomiossa vanhoilla vihreillä tien yli, täysin mustiin pukeutuneena, ja olin vähällä jäädä auton alle. Ei se ollut kyllä lähellekään läheltä piti tilanne, koska kuski oli selvästi minua tarkkaavaisempi. Mutta koska vasta pikkuhiljaa minulle avautuva kuolemattomuuteni ei kuitenkaan ollut vielä yleisessä tiedossa, sain vain vihaisen tuuttauksen, jonka toki ansaitsinkin huonolla käytökselläni. 

Se hetki kyllä herätti. En ehkä pukeudu värikkäämmin syksyisin, mutta jotakin se muutti. Se koko kaikki. En usko sattumaan, vaan siihen, että kaikki asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Minun piti saada nuo kaikki viestit juuri nyt, ja sitten heti perään herätä täällä tylsässä kotikaupungissani. Ymmärtää asioiden arvo. 

Elämä on älyttömän lyhyt. Mitä jos ottaisin siitä kaiken irti? 

Ja hankkisin heijastimen.

Selkeys.

Minun piti tehdä suuri päätös. Sellainen elämää mullistava. Päättäminen ei edelleenkään ole vahvuuksiani, joten kun maanantaina sain puhelun ja minulta kysyttiin mitä mieltä olen, en osannut vastata. Minun piti ihan yhtäkkiä tietää haluanko muuttaa toiseen maahan, parin viikon kuluttua. Päätös oli aika suuri. Niin suuri, että sain vielä vuorokauden lisäaikaa miettimiseen. Olin siitä kiitollinen, koska halusin olla varma. Luulen, että kaikki osapuolet halusivat minun olevan varma. En ollut.

Ajatukset oli vähintäänkin sekavia. Joten jotain oli tehtävä. Luin neuvoja minua viisaammilta ja kirjoitin vastauksia kysymyksiin. Kaveri vinkkasi artikkelista (20 kysymystä, jotka pitää kysyä itseltä ennen kuin muuttaa työn perässä) ja itse vielä lisäsin bonuskysymyksen: Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos kaikki menee pieleen? Sitten listasin hyvät ja huono puolet kaikesta. Lähtemisen puolesta liputtava lista oli huomattavasti pidempi. Lopulta otin omat ohjeeni käyttöön. Menin ajattelenkille.

Tekniikkani toimii aina. Ajattelenkkivi kouraan ja menoksi. Ensin mietin reitin mielessäni, muutan ongelman kysymykseksi (joka tässä tapauksessa kuului: Mitä minä oikeasti haluan tehdä elämälläni?) ja lähden kävelemään kiveä puristaen. Ja kuten tavallista, kotiovelle päästyäni tiesin täsmälleen mitä halusin. Se selkeä ajatus vain tuli kuin salama kirkkaan puun takaa.

Minä haluan monikulttuurisen pinkin kahvilan, sellaisen kodikkaan ja kauniin, jossa on vihreä seinä. Paikan, jossa voin myydä tekeleitäni ja jossa on erilaisia tapahtumia, ja jossa voin tehdä hyväntekeväisyyttä. Unelma oli niin selkeä, että olin itsekin hämmentynyt. Ajattelenkkivi ei ole koskaan toiminut noin tehokkaasti.  

Joten ynnäsin kaiken ja vastasin: Kiitos, mutta ei kiitos.
Minun kuuluu nyt jäädä Suomeen.