Muistoista.

Viime viikolla Facebook kertoi minulle, että tasan vuosi sitten olin ottanut kuvan jäisestä ikkunasta. Se on meidän makuuhuoneen ikkuna. Olin ensitreffeillä silloin vielä tulevan kotini kanssa. Käytiin allekirjoittamassa paperit hetki tuon kuvan ottamisen jälkeen.

Tuntui hassulta ajatella, että siitä on jo vuosi aikaa. Sitten heti perään tuntui tyhmältä, koska ei tullut mieleen mitään muistoja tuosta vuodesta. Se alkoi oikeasti ihan ärsyttää. Miksi minulla ei ole muistoja kuluneesta vuodesta? Ensimmäinen vuosi, kun omistin kotini, oikean talon, ikinä. Luulisi, että niinkin merkittävästä muutoksesta jäisi edes jonkinlaisia muistijälkiä. Onko tämä merkki alkavasta dementiasta? Monta juttua tuli kyllä mieleen, mutta vain sellaisia arkisia puuhailuja. Hatara muisto sieltä, toinen tuolta, mutta kaikista puuttui se jokin.

Mietin, että miksi näin on? Vika ei voi olla seurassa, sillä se on parempaa kuin koskaan ennen. Kissakin on aivan parhaasta päästä, vaikka onkin välillä vähän ärhäkkä. Miksi mieleeni ei ole jäänyt mitään huippumuistoja kuluneelta vuodelta? Pinnistämällä muistin mahtavan reissun Tornioon irkkuhäihin ja toisen vähintäänkin yhtä ikimuistoisen matkan Kotkaan hakemaan ensiautoani. Mutta kotoa ei mieleen tullut minkäänlaista naamaa virneeseen vetävää muistoa.

Yhtäkkiä tajusin, että vian täytyi olla juuri siinä. Olen viettänyt mennen vuoden kotona. Lähestulkoon yksin. Mies on myös aina kotona, joten sitä ei voi arkisuutensa vuoksi laskea mukaan. Tajusin, että muistoja ei synny yksin kotona, ei ainakaan sellaisia ikimuistoja. Muistoihin tarvitaan toisia ihmisiä! Ja uusia paikkoja. Sitä, että irrottaa itsensä tutun tavallisesta. Onni-kärryn hakureissu jäi mieleen, koska se oli matka. Tapasin uusia ihmisiä. Näin uusia paikkoja. Jännitin, jaksaako Onni körötellä Keski-Suomeen saakka. Se oli hyvin erilaista, kuin kotona oleminen.

Aloin miettiä menneitä oikein keskittyneesti, niitä parhaita hetkiä.

Muistin, kuinka lämpimän illan pimeydessä Pafoksen aaltoja tuijotellessani todistin, kuinka mystiset mustat pallerot alkoivat nousta vedestä yksi toisensa jälkeen aivan siinä edessäni. Todellinen WTF?! -moment. Kesti tovin ymmärtää mistä oli kyse, niin omituiselta se merestä nousevat jättiläishirviö pimeässä illassa näytti. Mutta hahmot osoittautuivatkin vain sukeltajiksi, ei mitään sen kummempaa. Muistan kuinka lähdin seuraamaan saksofonin ääntä rantaa pitkin ja päädyin kuuntelemaan sitä (salaa) erään ökyhotellin altaalle. Vain muutama sana vaihdettiin tuon fonistin kanssa, mutta se hetki oli vaikuttavuudessaan todella upea.

Sitten muistin kostean aamun Italiassa. Raikas ilma, oma pieni Rotta-koira siinä jaloissa. Hengitin syvään ja haistelin maaseudun ilmaa. Vaikka silloin jo asuin Italiassa, se oli minulle uutta. Erilaista toimintaa. Suomessa ei ollut koskaan tarvinnut nousta aamulla lämmittämään taloa.

Nuo kaksi hetkeä olivat täynnä sisäistä rauhaa, tunsin oloni onnelliseksi. Ja nyt tarkemmin ajatellen, nämäkin muistot istuvat tuohon päätelmääni muistojen syntymisestä. Toiset ihmiset ja uusi paikka tekivät näistä hetkistä ikimuistoisia.

Tälle vuodelle tein kuusi tavoitetta, mutta vain yhdessä niistä oli mukana matka ja toinen ihminen. Lienee syytä pistää tavoitelista uusiksi.

Hiljaisuutta, pyydän.

Ystäväni huomautti viikolla, että minun pitäisi kirjoittaa enemän blogia. Olen samaa mieltä, blogin kirjoittaminen saa aina ajatukset järjestäytymään tavoitteellisemmin. Kirjoittaminen oli nuorempana minulle työkalu, jolla hallitsin pään sisäistä kohinaa. (En ole ainoa jonka päässä kohisee, enhän? Tämä on ihan normaalia, onhan?) Kohina ei varsinaisesti ole helpottanut iän myötä, mutta olen keksinyt muitakin keinoja sen hallintaan, kuten ne aamusivut. (Joka on muuten myös kirjoittamista... Äh, never mind.)

Tein ihmeellisen huomion tuossa viime viikolla. Minulla on ollut jo vuosia sellainen hillitön halu hiljaisuuteen. En ole halunnut mitään muuta, kuin hiljaisen kodin. (No olenpas halunnut, paljonkin kaikenlaista, mutta tämä on ollut siis sellainen kestosuosikki ja hyvin vahvana mielessä aina.) Missään ei tunnu olevan tarpeeksi hiljaista, edes täällä hevonkuusen kannon alla. Huomasin, että olen aina kaivannut hiljaisuutta, hiljaisuudessakin. Ja sitten yhtäkkiä tuli mieleen, että ehkä syy ei olekaan paikassa. Minun oma mieli on se, joka ei hiljene koskaan - päässäni ei ole koskaan hiljaista. Wow. 

Joskus sitä saa sellaisia upeita älyoivalluksia, että tuntee itsensä suorastaan fiksuksi. Tämä ei ollut kuitenkaan sellainen. Pitikö oikeasti muuttaa yli 50 kertaa ja sinkoilla sinne tänne etsimässä hiljaisuutta meluun, jonka toin aina mukanani? Huoh.

Noh, yksi tämän vuoden teemoista on armollisuus, ennen kaikkea itselle. Näköjään sitä joutuu harjoittelemaan ja harjoittamaan aika paljon. Menneet on menneitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  Let. It. Go. 

Päänsisäiseen hiljaisuuteen ei ole pomminvarmaa ohjetta. Ei ole avainta mielen lukkoihin. Kukaan ei voi opettaa mielen tyhjentämistä, koska kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu, mitä toinen ajattelee ja miten asiat kokee. Meditointi auttaa, vaan sitäkään ei voi kukaan oikeasti opettaa toiselle. Se on oma inside-juttu, joka pitää vain itse oivaltaa. Olen kahdehtinut niitä ihmisiä, jotka osaavat kuin sormia napsauttamalla vajota tilaan, jossa kukaan ei häiritse, ei edes oma pää. Samalla minusta on aina tuntunut, etten osaa meditoida, että en voi oppia sitä. En ainakaan ennen kuin löydän paikan, jossa on tarpeeksi...hiljaista. 

Unelma.

Olen edelleen jatkanut aamusivujeni kirjoittamista. Yritän kirjoittaa joka päivä, vaihtelevalla menestyksellä. Se ajatus tarttui kirjasta Tie luovuuteen jo vuosia sitten, mutta olen siitä muovannut omanlaisen aamurutiinin. En tiedä onko se vienyt minua yhtään luovempaan suuntaan, vai olenko vain luonnostani aina ollutkin luova, mutta kyllä sieltä lähes joka päivä joku idea irtoaa.

Näin unta Marcosta ja heräsin omituiseen oloon. Se oli hyvä uni, mutta unet Italiasta saavat aina haikeaksi. Se taas sai ajattelemaan elämääni nyt. Jos Miestä ei olisi, mitä tekisin? Olen tavattoman onnellinen tässä ja nyt, juuri tällä tavalla, mutta entä jos tilanne olisi toinen, jos olisinkin tässä ja nyt yksin. Olisinko tässä? Mitä tekisin? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka yleensä paljastavat sen, mitä todella tahtoo. Senkin, mikä saattaa unohtua arjen kiireettömyydessä.

Kirjoitin listaa asioista mitä tekisin, mutta se alkoi vahvasti näyttää listalta asioita, joita teen nytkin koko ajan. Elämäni ei kai olisi kovin erilaista yksin. Hiljaisempaa ja tylsempää ja tyhjempää tietysti, mutta jos nyt unohtaa sellaiset. Keskityin ihan niihin perusjuttuihin. Mitä tekisin? Maksaisin loput velat pois. Tekisin taidetta ja tuotteita myyntiin. Kirjoittaisin. Siivoaisin ja järjestelisin. 

En ollut vieläkään tyytyväinen omaan vastaukseeni. Mitä tekisin toisella tavalla kuin nyt? Todennäköisesti olisin enemmän tekemisissä ystävieni kanssa. Matkustaisin veteraaniystäväni luokse Thaimaahan vähäksi aikaa, mutta en varmaankaan muuttaisi ulkomaille. En vähään aikaan. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna, en muuttaisi mitään tästä hetkestä, tästä elämästä. En vaikka asun täällä keskellä ei mitään. Erikoista. 

Muistui mieleeni yhden koulukaverin sanat, jotka hän sanoi, kun matkustin Italiassa ja kerroin veneretkestä Venetsian mainingeissa. Nuo sanat sopivat täydellisesti myös tähän hetkeen.

"Ilona, sä elät sun unelmaa!"

Näin on.

2018.

Jos asuu keskellä ei-mitään, voisi kuvitella, ettei myöskään tapahdu juuri mitään. Viime vuosi oli kuitenkin melko tapahtumarikas, kaikessa hiljaisuudessaan. Tässä pieni kooste H-hetkistä.

Jos asiat pitäisi laittaa paremmuusjärjestykseen, ehdottomasti ykkösjuttu koko vuonna oli Kulta-Papu. Lupasin Miehelle, että muutan Suomeen sillä ehdolla, että saan kissan. Tuo lupaus pidettiin ja kesällä meille muutti pieni Tättärä. Se valloitti meidän sydämet jo heti ensimmäisenä päivänä. Mies on myöhemmin sanonut, että ei uskonut kiintyvänsä kissaan niin kovasti. (Miehen lapsuudenkodissa oli aikaisemmin sellainen ulkokissa, eli maaseudun hiirenloukku.) Hän sanoi myös, että on nyt huomannut miten paljon suurempi kissojen viihdearvo on, kun vertaa koiriin. Papu on täydellinen. Kaunis calico, jolla on vielä uskomattoman hyvä luonne. (Papu on myös uskomaton koijari, tänään se esimerkiksi sai huijattua Mieheltä toisen aamupalan, kun en ollut näkemässä.)

Suurin elämänmuutos oli tietysti muutto Irlannista Suomeen. Corkista lähdettiin lammasfarmin kautta, joka oli jo sinänsä elämys. Töiden vaihtaminen toimistotyöstä satunnaisiin hommiin, kaupunkielämästä luopuminen ja siirtyminen korpikuusen kannon alle... Eipä ole ollut helppoa, mutta sitäkin opettavaisempaa. Alan vasta nyt tottua muutokseen. En tiedä olenko vieläkään oikeassa paikassa, mutta sehän onkin ihan eri tarina.

Suuria hankintoja tilan lisäksi on Onni - uljas ensiautoni. Se on tällä hetkellä liikuntakyvyttömänä  hautautuneena hankeen ja siis kotiarestissa kevääseen pienen puutarhani perällä. Siellä se odottaa, että pakkaset helpottavat ja minä alan repiä seiniä irti. Toistaiseksi Onnista on poistettu muutama tyyny, kaiuttimet, vanha starttimoottori ja vanha akku. Not his time yet.

Vuoteen mahtui myös kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin matkattiin Romaniaan, Bukarestiin. Tarkoitus oli hakea sinne jättämäni tavarat, mutta paikalliseen tyyliin tavaroistani oli enää puolet jäljellä. Ne sain kuitenkin kotiin. Tapasin muutaman vanhan työkaverin ja yhden taiteilijaystävän, jonka seura on aina täysin naurattavaa. Toinen reissu vei meidät Ruotsin puolelle Haaparantaan, sillä kävimme entisen työkaverini häissä Torniossa. Hieno AirBnB-kokemus ja upeat irkkuhäät, sekä tuhansia dynkky-dynkky-miehiä jyrisevine amerikanrautoineen.

Yksi parhaita hetkiä oli se, kun sain viimein vuosien odotuksen jälkeen oman ihanan keinuni omaan ihanaan minipuutarhaani! Siinä sitä sitten istuttiin keinumassa takapihalla, katseltiin omaa taloa, joka siltä suunnalta ei näytä ollenkaan hullummalta. Keinussa nautittiin iltaoluita grillin tirinää kuunnellen, lämmiteltiin viimeisien auringonsäteiden paisteessa illan viiletessä ja suunniteltiin tulevaa. Aika ihanaa kyllä.

Vuosi 2018 oli minulle pääasiassa lepoa, rakkautta, ja itsensä voittamista kaiken muutoksen keskellä. Selvisin. (Ja virkkaamista! Sitä minä tein myös.) Seuraavaan vuoteen mennään kiitollisin mielin.

Tiloja.

Talvi on tullut, samoin kylmä. Onneksi Mies on saanut lämmityssysteemin melkein valmiiksi. Pattereissa jo pulputtaa mukavasti, paitsi pihan puolella. Alakerran varaavan takan roihuava tuli lämmittää huomaamattomasti talon rakenteissa, vaikka asutaankin vielä vain yläkerrassa. Odotan sitä päivää, kun minulla on oikea takkahuone, jonne saan oikean nojatuolin, johon voin käpertyä lukemaan oikeaa kirjaa (varmaankin Donna Leonia), ja jonka edessä on oikea rahi, jonka päälle voin nostaa villasukkaiset jalkani. Jonkin sortin pikkupöytäkin siinä vieressä olisi hyvä olla, johon voin laskea punaviinilasini.

Meillä on täällä nyt enemmän tilaa, kuin missään kodissani on koskaan aikaisemmin ollut. Ja olen silti onnistunut täyttämän kaiken sen tyhjän tilan tavaroillani. J-o-k-a-p-a-i-k-a-n. Sala Studion, makuuhuoneen, keittiön, ruokailuhuoneen, labran/kotiteatterihuoneen, sekä strategiahuoneen (joka toimii pääasiallisesti varastona, sekä kerran kuussa vierashuoneena). Lähes jokaista muutakin tilaa voisi kyllä nimittää varastoksi. Ei ole vielä mennyt Marie Kondōn opit perille. 

Omituisinta tässä on se, kaikki tuo tila on täällä pienessä yläkerrassa. Alakerta on vielä lähes koskematonta villiä varastoaluetta. Rakensin sinne sinisestä huoneesta pukeutumishuoneen. Sellainen on kätevä, jos käyttää muitakin kuin pyjamahousuja ja virttyneitä villapaitoja. Tukeva ystäväni Emma oli kuolla nauruun, kun kerroin uusimmasta tekeleestäni - SINULLA pukeutumishuone?! Miksi? Niinpä niin.

Mutta pointti oli siinä, että siellä on samanmoinen määrä tilaa vielä valloittamatta. Tehokkaasti raivaamalla suurimmasta huoneesta saattaisi saada jo nyt asumiskelpoisen, remontti kun on rajattu muoveilla talon toiseen päähän. Mies on jo tehnyt lähes valmiin pannuhuoneen, siitä puuttuu enää seinät. Ja kun ne on tehty, voi aloittaa suihkun, saunan ja takkahuoneen suunnittelun. Alakertaan tulee myös jonkinlainen työhuone ja puuhapaja. Ja oikea vierashuone (vaikka AirBnB matkustajille). Ja mahdollisesti pikkuputiikki. Tilaa kyllä on, tavallaan. Ehkä Huone 13 saa vihdoin oman kodin? Sitä odotellessa. 

P.S. Tämä on blogikirjoitus nro 1111.

Lumi.

Eilinen oli kaunis päivä. Aurinko paistoi jopa takapihan risukasaan. Tunsin pistoja sielussa, kun katsoin ikkunasta naapurin siistille pihalle. Oma piha oli lehtien peitossa. Tonttien rajalla on koivu, vaahtera ja muutama syreeni, joista nyt näkyvissä enää alastomia rankoja. Aivan kaikki lehdet näyttivät pudonneet meidän puolelle.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Tai varmasti vaikka kuinka monta, mutta kaksi tuli näin äkkiseltään mieleen. Lopetan ikkunasta tuijottamisen ja jatkan puuhastelua sisätiloissa, tai vedän villapaidan niskaan ja painun pihalle haravoimaan. Haravointi on aina ja ollut minun inhokkiasioita. Mutta kun kerta piti oma puutarha saada, niin ihan omatoimisesti on hommat hoidettava. (Ellei palkkaa nuorta ja notkeaa latinopuutarhuria. Hmm.)

Huomasin tulleeni keski-ikäiseksi. Tämä on yksi niitä selvimpiä merkkejä siitä. Jostain syystä haravoinnista oli tullut aivan älyttömän mukavaa! Ehkä siihen vaikutti maailman paras harava, jonka ihana Mies minulle hankki keväällä. Tai lehtien naurettava määrä - tuntui, että koko kylän kaikki lehdet olivat leijailleet meidän pihamaalle. Tai ehkä syynä oli se tosiasia, että vaikka piha onkin ihanalla tavalla oma, se on myös hyvin pieni ja melko helposti haravoitavissa. Joka tapauksessa, minä nautin. Keski-ikäisen rauhallisella ilolla.

Tänä aamuna menin heti herättyäni ikkunaan ihailemaan pikku kätösteni aikaansaannoksia, mutta näkymä oli tyrmistyttävä. Lunta. Koko piha täynnä lunta! Arvatenkin piha olisi näyttänyt aivan samalta, vaikka olisin jäänyt eilen puuhastelemaan sisätiloihin. Keski-ikäistä mieltäni lohduttaa kuitenkin ennakoiva ajatus keväästä. Ne vaivalla haravoidut lehdet olisivat olleet siellä sitten odottamassa minua ensi vuonna liiskaantuneina ja rumina.

Ikääntyminen on ollut nyt mielessä useamman päivän. Viime viikolla ollut syntymän vuosipäivä varmaankin aiheutti tämän. Suuri kiitos kaikille onnitteluista! Ilahdutti kovasti. Mies vei minut syntymäpäiväretkelle toiseen kaupunkiin. Pieneen, mutta tuhat kertaa suurempaan kuin tämä meidän oma minikylä. Kierrettiin kirpputoreja. Löysin etsimäni lampunvarjostimen, hienoja koreja ja yllätysbonuksena uskomattoman hienon turkoosin kirjoituskoneen. Sellaisen, jossa on mustenauha kahden kiekon välissä, jota kirjaisinvarret näpäyttävät, kun iskee kovasti näppäimille, ja vipu, josta vedetään uusi rivi. Olen haaveillut sellaisesta jo kauan, mutta ne ovat aina niin kalliita. Tämä ei ollut. Ja kaiken lisäksi... Turkoosi. Se sopii täydellisesti moniväriseen Sala Studioon.

Tästä eteenpäin sitten vain odottelen joulua. Nythän sen voi sanoa ääneen, koska lumikin tuli jo maahan. Enää kaksi kuukautta - ja kuukauden päästä voi jo aloittaa jouluvalmistelut. Kuka haluaa osallistua joulukalenteriini tänä vuonna?