Kirjoittamisesta.

Ahkeran pikkusikson innoittamana olen siis minäkin ahkeroitunut, koska eilen päätin, että tästä eteenpäin olen ahkera, piste. Käytännössä en ole kovin paljon vielä tehnyt, mutta tieto siitä, että koko persoona on nyt muuttunut ratkaisevasti, antaa jollain tavalla aivan uutta potkua koko elämään. Tämä on vähän sama kuin se, että olen harrastanut joogaa useita vuosia, vaikka käytännössä olen kokeillut sitä vasta kerran. Se on se ajatus, mikä on tärkeintä.

Tämän lisäksi minua inspiroi ompeleva ystäväni, joka tuli ja lainasi ompelukonettani. Tarkemmin sanottuna Krissu kävi luonani ompelemassa uskomattoman huolellisesti hirmu kauniin verhon. Löimme viisaat päämme yhteen ja lopputuloksena oli todella onnistunut piilosauma (jonka hän tietysti itse teki). Samalla minuun iski suunnaton ompeluhinku. Nyt kun kone ja kaikki ne tykötarpeet ovat tuossa ihan levällään, niin on suorastaan pakko kaivaa se sisäinen pikku martta esiin, ja antaa ompelukoneen vain laulaa. Toistaiseksi se on laulanut yhden jättityynyn ja avainnauhan. Voisin ottaa kuvia näytille näperryksistäni. Vähän niin kuin innostamaan itseäni lisätoimiin. Tosin nyt täytyy muistaa, että tämä ahkeruus on (onneksi) vienyt vähän tilaa siltä sisäiseltä pilkunviilaukselta. Toisin sanoen, ei kannata tsuumata liian lähelle.

Tämä elämän pohtiminen oli aluksi vähän ahdistavaa, en tuntenut itseäni kovinkaan onnistujaksi. Kun ensin kelasin kaikki väärät valinnat ja epäonnistuneet yritykset ja muutot ja miehet, niin pääsin jo hyvinkin syvälle synkkyyteen. Totesin taas, että tämä kirjoittaminen on kyllä sellainen henkireikä minulle. Ja koska en osaa kovin hyvin ilmaista itseäni suullisesti, niin kirjoittaminen auttaa myös jäsentämään asioita. Ja yleensä tulee niitä pelastavia oivalluksia, jotka sitten nostavat synkkyydestä. Kuten tälläkin kertaa.

Jos miettii että olen hakenut suuntaani pitkään, käynyt pari väärän alan koulutusta, tehnyt väärän alan töitä ja elänyt hyvinkin väärien miesten kanssa, niin yksi asia mikä on mennyt todella oikein, on kirjoittaminen. Aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Minulla oli pienenä monta kirjekaveria. Blogia olen kirjottanut yli kymmenen vuotta, tosin silloin aluksi sitä ei nimitetty blogiksi, vaan se oli nettipäiväkirja tai vastaava. Olen siis ahkerasti kirjoittanut tavalla tai toisella lähes koko elämäni ajan. Olisiko sittenkin niin, että tämä jos mikä on valmistanut minua sille oikealle uralle, kirjailijaksi? Että olen vahingossa ahkerasti harjoitellut sille oikealle alalle kaikki nämä vuodet. Kun asian kääntää nyt tällä tavalla, niin en minä niin kovin epäonnistunut olekaan. Itse asiassa olen suorastaan uranainen. Ja nyt yhtäkkiä menneet vuodet eivät tunnukaan ihan niin hukkaan heitetyiltä.
Aika jees.
 

Pikkusikso.

Näin unta, että olin ostamassa korkokenkiä ja romaninainen oli myymässä mattoa, jonka minun mummo oli tehnyt. Painajainen ei loppunut herätessä, sillä minun pitää ihan oikeasti ostaa korkokengät helmikuun juhliin. Ja pestä nuo mummon tekemät matot. Heräsin taas hirmu väsyneenä, ihan selvästi tekemättömät asiat vaivaavat mieltä.

Olen pari päivää viettänyt itsepohdiskelun aikaa. Syynä siihen on keinopikkusikson täysin puskista tullut statuspäivitys Facebookiin. Married. Että siis mitenkä? Hetken haukoin henkeä. Kauhistumisesta huolimatta olin tavattoman onnellinen. Yllätykset eivät vain ole se minun juttu. Joten otin taas happea hämmentyneenä.

Ihana keinopikkusiksoni halusi pienenä samat lelut kuin minulla oli. Ja samanlaisia vaatteita. Teki asioita perässä. Kaikkea sitä sellaista, mitä lapset tekevät, kun ihailevat vähän vanhempaa. Se oli imartelevaa ja on ollut ilo seurata sivusta miten tytöstä on kasvanut aikuinen. Vuosia sitten huomasin, että nyt sikso on saanut aikaan sellaisia asioita, joita minä halusin. Joita minä itse en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi. Koulutus, työpaikka ja vaikka maailmalla asuminen. Minun haaveita seuraamalla pääsee näköjään pitkälle. (Ne olivat siis tietysti myös sikson haaveita.) Ja nyt sitten täällä kylmässä kellarissa yksin istuessani mietin, että mikä meni pieleen?

Kerran sikso kertoi tehneensä jotain suunnatonta (en enää muista mitä se oli, mutta se on tavallaan sivuseikka tässä yhteydessä) johon minä totesin, että hän on varmasti tosi lahjakas. Minun maailmassa lahjakkaat ihmiset pärjäävät ja saavuttavat. Hän vastasi: "Ei, minä olen ahkera."

Tuo lause pysäytti ja tulee mieleen aina tasaisin väliajoin. Miten suuri viisaus tuossa lauseessa onkaan! Minä tunnen monta "lahjakasta" tyyppiä, jotka eivät saa mitään aikaan. Ei lahjakkuus riitä, pitää olla myös ahkera. Mutta se ei ole sama asia toisin päin, ilman lahjakkuuttakin ahkeruus riittää. (Minusta sikso on kyllä myös lahjakas.) Huomasin, että nyt meidän osat ovat vaihtuneet. Minä olen se joka ihailee. Minä olen se joka haluaisin samoja asioita.

Minuun ehkä kasvatuksessa sisäänasennettu itsekriittisyys on ollut suurin este mille tahansa onnistumiselle. Mikään mitä teen, ei ole riittävän hyvää. Siis minulle. Toiset kyllä yleensä pitävät paljonkin. Minulla on sellainen periaate, että jos jotain tekee, se pitää tehdä kunnolla. Hyvä periaate sinänsä, mutta silloin ei saa vaatia täydellisyyttä. Koska se tie vie auttamatta pelkkiin epäonnistumisiin. Yksi tämän vuoden tavoitteistani on tehdä asiat loppuun. Minulla on lukematon määrä asioita kesken, koska ne eivät ole tarpeeksi hyviä, eikä siksi valmistu ehkä koskaan. Ahdistavuuden lisäksi tuollainen on hyvin ärsyttävää, myös läheisille. Siihen on saatava muutos.

Joten. (Ja taas jäin etsimään sitä täydellistä lopetusta.) Minä alan nyt pikkusikson innoittamana hyvin ahkeraksi. Ja lopetan ihan kaiken kriittisyyden. Saan paljon asioita aikaan ja olen erittäin tyytyväinen niihin sellaisenaan.

Paljon onnea ja rakkautta sinulle koko (isosikson) sydämestä, Tonja!
   

Suosikkeja.

Pitkästä aikaa avasin tietokoneen heti herättyäni, hain aamumukillisen kahvia, laitoin poppiksen soimaan ja aloitin blogin kirjoittamisen verrytelyksi, ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tämän jälkeen tietysti jatkan kirjaani ja kirjoitan suosikkikaupungistani Venetsiasta. Menen tänään kyllä töihin, mutta onneksi vasta iltavuoroon.

Iltavuorot ovat kivoja, koska halutessani voin käydä baarissa edellisenä iltana, ja silti olen ihan kykeneväinen töihin iltapäivällä. (Olettaen, ettei vedä ihan hirveää koomaa. Mitä en kyllä koskaan tee.) Silloin ehtii kirjoittaa koko aamun. Iltavuoroihin on myös kiva mennä, koska matkalla on jo hämärää. Talvi ja aurinko eivät oikein toimi, jos on minä. Puhelutkin ovat ihan erilaisia iltavuorossa. Ja siellä on telkkari, niin voin katsoa suosikkisaippuaani. 

Kävin viime perjantaina pyörähtämässä Popparissa. Työkaveri houkutteli mukaan jollekin keikalle. Popparissa on yleensä ihan hyviä keikkoja, ainakin minä olen käynyt vain hyvillä keikoilla, tai sitten siellä on tapahtunut muuta mukavaa ja erikoista, joten päätin lähteä mukaan. Kysyin vielä jonossa, että mikäs bändi täällä nyt olikaan ja sain vieressäni jonottavilta tyypeiltä hieman kyseenalaisia katseita. Bändi (tai oikeastaan tuo laulaja) oli Yona. Pidin kyllä kovasti. Tässä esimakua, jos joku on vielä yhtä tietämättön kuin minä olin.

Minua vähän hymyilytti se paikalla ollut katsojakunta. Pipoja kauluspaitojen kanssa. Tukkasipuleita miestakaraivoilla ja villatakkeja. Villasukkia. Väriyhdistelmiä, jotka eivät mitenkään sopineet yhteen. Puuhelmiä ja kasarityyppisiä silmälaseja. Onneksi minulla oli villamekko, niin edes jollain lailla upposin siihen joukkoon. Koko sali haisi hipille. Mutta tuo pukeutumistyyli - silloin kun se on aitoa, se on niin hienon näköistä! Itse en tuollaiseen pysty. Kokeilin kerran, mutta tuli vain se "halpa kopio" -fiilis. Minuun on sisäänrakennettu sellainen ominaisuus, että asun pitää edes jollain lailla sopia yhteen, minun päällä hippivaatteidenkin pitää edes sävyllisesti kohdata. Joten olen ehkä vähän kateellinen niille ihmisille, jotka saavat tuon tyylin näyttämään hyvältä.

Tapasin tuolla keikalla myös pikaisesti entisen koulukaverini Villen (joka on yksi niistä aidoista tyypeistä, jotka saavat tuon tyylin näyttämään hyvältä) ja keikan jälkeen istuin vielä hetket Joonan kanssa Mällissä. Sitten tilasin Suosikkikuskin ja sain kyydin kotiin. Hyvä niin, pakkanen ja korkokengät eivät sovi yhteen.

Olen maininnut monta suosikkiani tänään. Ja tämä on minusta se, mitä positiivisuus tarkoittaa. Ainakin tämä on iso osa sitä. Ihmisillä on eri makuja, mutta ihan varmasti jokaisella on asioita, joista pitää enemmän. Omat suosikit. Ja sitten on niitä asioita, joista ei niinkään innostu, kuten minulla puput. Suosikit antavat oikeastaan aika hyvän kuvan siitä, mistä pitää, eli minkälainen ihminen on. Eikä tarvitse mollata, haukkua, väheksyä, tai muulla tavoin arvostella niiden vastakohtia, ja silti asia tulee ihan selväksi. On paljon parempi keskittyä asioiden positiivisiin puoliin. Silloin antaa itsestäkin paljon paremman kuvan.

Kummallisuuksia.

Jos minä jää börnislomalle, niin se ei johdu stressaavasta työstäni, vaan siitä, että jänis vainoaa minua! Ja tämä ei ole vitsi. Työpaikan lähellä asuu väijyvä pupu. Se odottelee työmatkan varrella ja hyökkää esiin aina silloin, kun vähiten olen siihen varautunut. Kuten eilen aamulla. Voi Jeesus miten säikähdin, en ole aikoihin tullut niin ripeästi loppumatkaa töihin. Se oli nyt jo melkein keskustassa asti, tullut siis joen yli kävelytietä pitkin minua vastaan. Sillalla oli jäljet. Se on selvästi nähnyt mistä suunnasta tulen. Ahdistavaa.

Toinen erikoisuus päivään oli vauva. Ihan oikea ihmisvauva oli vierailemassa minun kotona. Se oli hämmentävää, sekä äiti että lapsi nauroivat minulle. Mutta minä nyt en vain osaa vauvoja. Osaan muita juttuja. Tämä vauva kuitenkin oli hetken jopa minun sylissä. Ja juuri kun luulin, että nyt kyllä parku alkaa kun sitä vähän liikautin, niin se näytti kieltä ja alkoi hekottamaan. Ja tällä vauvalla on ihanat korvat. Toivottavasti niistä kasvaa hörökorvat, sillä malli oli juuri oikeanlainen sellaisille.

Päivän kruunasi vielä hotjooga, jossa kävin illalla. Työkaveri houkuteli minut mukaan. Toiselle työkaverille sanottiin, että se on hotjoogaa, koska me menemme sinne ja ollaan niin hottikset. Muutenhan se olisi ihan tavallista joogaa. Oikeasti se oli jotain ihan muuta, nimittäin erittäin kummallista. Ensimmäinen kertan ylipäätään mitään joogaa minulle, mutta sitten se vielä tapahtui lämmitetyssä huoneessa. Aluksi, kun makasin siellä lattialla pyyhkeen päällä, tuntui ihan samalta kuin kesällä Italiassa. Hurjan kuumaa ja kosteaa, ihan kuin olisi jossain biitsillä maannut. Mietin, että miksen minä siellä Italiassa pyllistellyt ja venyttellyt jäseniä hengityksen tahdissa. Se on lämpimässä terveellisempää. Joka tapauksessa, tuo hotjooga on aivan mahtavaa! Vain kerran meinasin pökertyä. Mihinkään ei sattunut, ei vähääkään, vaikka kalorit paloivat ilmeisesti erittäin paljon. Suosittelen.

Sitten vielä yksi kummallinen asia. (Jenny, jos luet tätä, niin älä lue tätä. Mennään nimittäin vaaleihin.) En kirjoita tästä aiheesta enää ennen itse vaaleja, mutta tämän vielä sanon. Minua nimittäin ihmettyttää ihan kamalasti nuo suomalaiset pelokkaat juntit. Kyllähän se vähän hymyilyttää, kun perusduunarit kannattavat nyt ihan innoissaan porvaria vain, koska eivät pidä toisen ehdokkaan puolisosta. Hei, oikeesti! Toinen typerä perustelu oli, että raha tulee rahan luokse. Juu, varmasti ihan totta, mutta ei se Niinistö sitä rahaa duunarilla tuo. Kolmas sanoi, että pitää valita kahdesta pahasta pienempi paha. Okei, hyväksyn. Mutta itse mieluummin äänestän jaloillani, kuin luovun omista näkemyksistään, jos kumpikaan ehdokkaista ei miellytä. Se on pienempi paha.

Ja nyt vapaapäivän viettoon. Parasta vapaapäivässä on se, ettei ole yhtään mitään tekemistä ja siihen on koko päivä aikaa. Liekö joku Nalle Puh -viisaus, mutta toimii.
 

Pohdintoja.

Palaan vielä siihen lukemaani kirjaan 'Ajattele myönteisesti'. Muutamat jutut siinä yhä mietityttävät. Kuten börnis ja sen sellainen. Tuo aihe on nykyään jotenkin aina läsnä. Jos ei itselläni, niin sitten läheisillä. Tai ainakin tuttavilla.

Kirjassa sanotaan, että iso stressi ei ole paha asia, se saa ihmisen toimimaan. Mutta kun stressi on riittävän lievää, se kärventää elimistöä vain niin vähän, ettei vaikutuksia edes huomaa. Silloin ei tule tarvetta muttaa mitään. Ja silloin stressi saa vain jatkua, joten ongelmat huomaa vasta sitten, kun on liian myöhäistä, ja ei kertakaikkiaan enää jaksa tehdä mitään asialle. Jotenkin tuttua.
Toimin itse ehdottomasti parhaiten pienen paineen alla. Minusta löytyy supervoimia silloin, kun tulee yllättävä tilanne ja on pakko painaa täysillä. Jaksa eläimen raivolla vaikka viikon, sellaisessa adrenaliinihuumassa. Tietysti sitten tipahdan, kun hommat on tehty, mutta se on kai ihan normaalia. Ei mitenkään erityisen suositeltavaa pitkäällä tähtäimellä, mutta tuollainen kyky pelastaa kyllä monesta pulasta.
Tämä nykyinen työni on täsmälleen tuolla huonolla tavalla kuluttavaa. Periaatteessa kaikki on ihan hyvin, mutta vähän stressaa ihan koko ajan. Muutama päivä putkeen ja huomaa olevansa aivan lopussa. Sitten vapaa meenee vain toipuessa ja kaikki se, mitä suunnitteli tekevänsä vapaapäivänä, jää tietysti tekemättä. Nimimerkillä 'Matot rullalla eteisessä odottamassa pesua jo yli kaksi kuukautta'.

Tunnollinen ja vastuuntuntoinen ihminen on sellainen, joka haluaa auttaa toista kantamaan taakkansa. Yleensä se ei onnistu ja seurauksena on riittämättömyyden tunteita ja syyllisyyttä siitä, ettei ole niin hyvä kuin haluaisi.

Minä olen ehdottomasti tunnollinen ihminen. Ja niissä tunnollisuudentuskissani usein pyörin. Nyt kävi niin, että ystäväni elämä kääntyi nurinpäin ja siitä hyvästä minäkin menin vähän tolaltani. Tuli kauhean ahdistava olo, kun en voinutkaan auttaa millään tavalla, vaikka kuinka halusin. Raahasin tuota pahaa oloa mukanani, vaikka asia ei mitenkään minuun liittynyt. Se vaikutti omaan ajatteluun jopa niin paljon, että olin melkein valmis luopumaan treffeistä ihanan jenkkifutiksenpelaajan kanssa. En ole kuitenkaan vielä luovuttanut ihan kokonaan, mutta silti. Oma ajatuksenjuoksu hämmentää joskus jopa minua.

Kirjassa oli myös jännä rottatesti. Miten lokeroon juustoa etsimään laitettu rotta oppii reitin, mutta jos juuston paikka vaihtuu, se osaa tilanteen muuttuessa heti etsiä uuden ratkaisun. Vastaavassa tilanteessa ihminen jää vain paikalleen miettimään mikä meni vikaan.

On parempi kysyä mitä kuin miksi. Uudessa tilanteessa eläin alkaa heti etsiä vaihtoehtoja, ihminen alkaa keksiä selityksiä sille miksi vanha ratkaisu ei enää toimi.

Niinhän ne sanoo, että ydintuhostakin selviää vain rotat. En tiedä johtuuko se tuosta niiden tilannetajusta. En kyllä tiedä ketä 'ne' ovat, tai onko väite edes totta. Sivuseikka.
Haluan lopettaa tämän avautumiseni tähän inspiroivaan lainaukseen:

Vain se, joka käsittelee ajatuksiaan kevyesti, on niiden herra. 
Ja vain ajatustensa herra ei ole niiden orja.
- Lin Yutang -
 

Kaikenlaista.

Minä olen nyt jotenkin aivan hämmentynyt tästä omasta kiinnostuksestani politiikkaan. Tämä on todellakin ensimmäinen kerta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotain erikoista on tekeillä ihan selvästi. Ainakin meillä on tällä kertaa hyvin kiinnostava ehdokas. Mies, jolla on pehmeät arvot ja mieletön kokemus. Minä olen yleensä muutenkin aina sen altavastaajan puolella, mutta niin kuin kaveri asian niin hienosti muotoili: "Äänestäisin Pekkaa vaikka Niinistö olisi homo." Ja sitä paitsi, nythän meillä on aivan ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada sairaan hyvännäköinen presidentin puoliso! (Hihii, oli niin pakko vetää vähän pinnallisuutta tähän mukaan.)

Käytiin Söpöliinin kanssa Ikeassa. Söpiksen piti hakea uuteen kotiinsa kaikenlaista. Minun piti hakea vanhaan kotiini vaaterekki. Toisin kävi. Kukaan tuskin yllättyy kun kerron, että minun lasku oli suurempi. Mutta nyt minulla on myös ehkä maailman hienoin lamppu! Sellainen kattolampun ja jalkalampun sekoitus, joka näyttää lähinnä ongelta. Mutta hyvällä tavalla. Tällainen se on. Lamppu on niin suuri, ettei se ensin mahtunut minun kellariin, mutta sitten kun tuo puolipallero tuli vavan päähän roikkumaan, niin se painui vähän kasaan. Tuossa sen nyt retkottaa hullunkurisen näköisenä päälläni. Ostin minä myös paljon muutakin tarpeellista, kuten Topin ja Ilpon. Topi vahtii minua tuossa vieressä, Ilpo muutti Emman luokse. (Ne ovat koiria.)

Keskussairaalan ylilääkäri soitti minulle eilen. On jotenkin hämmentävää, että sellainen kardiologi on kiinnostunut minun polvista. Aika paljon kaveria vissiin painostettiin, mutta soitti kuitekin. Ja nyt se on siis varmaa - ilonan reenailut loppu sitten siihen. Samalla loppui myös tipattomuus, sen verran vi***ti. Kiukkukännit helpotti, eikä edes harmita yhtään. Polvet ovat yhä pakkolomalla kaiken liikunnan suhteen. Huomenna aion kuitenkin uhmata käskyjä ja menen kokeilemaan hotjoogaa. On jo aikakin saada se uusi joogamatto käyttöön.

Viime yönä nukuin taas kaikki kolme tuntia, koska juuri uneen päästyäni sain viestin. Herään niihin aina, vaikka puhelin on äänettömällä. Ja sitten valvoin lähes aamuun. Kokkailin ja siivosin ja luin. Aamulla kyllä sitten väsytti yönkin edestä, kas kummaa. Niinpä ajattelin mennä nukkumaan ihan hetikohta. Pinnistelen tuohon seiskaan ja sitten matkaan höyhensaarille. Sonmoro!