Kohtalo.

Pistän tähän väliin nyt jotain ihan muuta. Tänään on sunnuntai ja siis todella pyhä päivä, eihän silloin voi mitään arkista juttua laittaa, eikö niin? Aivan selvästi.

Olen henkisesti varautunut parhaalla mahdollisella tavalla ensimmäisen Suomi-vieraan tuloon. Eli löhönnyt, laiskotellut ja siirtänyt siivouspäivää. Aivan mahtavaa! Ainoastaan olosuhteet ovat vähän kehnot, koska olen täällä ranskalaisten kommuunissa. Vaan eiköhän tuo Saksassakin asunut jämpi suomalainen saa jotain rotia tähänkin touhuun. Ensi viikolla minulla on töitä vain kolme päivää, ihan tämän vierailun kunniaksi. Aikamoista. Toisin sanoen, arkeni on taas juhlaa.

Muistat varmaan, että olen usein miettinyt miksi ihmeessä minä päädyin tänne Maltalle, vaikka en kovin hyvin edes viihdy. Jos olet lueskellut toilailuistani aikaisemmin tiedät, että tutustuin naapuriini. Meistä tuli Kallen kanssa nopeasti läheiset ystävät, vaikka välillä se ei ole ollut kovin helppoa. (Kallen kädestä löytyy arpi muistona siitä kerrasta, kun meni hermo ja heitin kaverin ulos. Heitin myös avaimet aika vauhdikkaasti ja Kalle osui lentoradalle. Se oli puhdas vahinko, mutta silti. Ja sitten on aina tämä esimerkki epähelposta.) Mietin aikaisemmin myös sitä, että miksi kaikki tunteet ovat niin voimakkaita tuon tyypin kanssa. Luulen löytäneeni siihen selityksen. 

Tämän piti tapahtua. Minulla on aina ollut sellainen omituinen kaipuu ja rakkaus Afrikkaan, vaikken ole koskaan käynyt siellä päinkään. (Tai no... Nythän minä kyllä asun aika vahvasti siellä päin. Kuitenkin.) Olen melko varma, että äitini voi tämän vahvistaa, mutta olen aina halunnut mustan miehen. Se ei ole koskaan ollut mikään salaisuus. Kalle sen sijaan kertoi minulle jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että hän on lapsesta asti sanonut äidilleen, että hän muuttaa Eurooppaan ja menee naimisiin valkoisen naisen kanssa. Kalle tiesi heti. Jo silloin ensimmäisen kerran, kun törmättiin rappukäytävässä. Minä olen se. Sen takia hitaasti lämpenevä minä meinasi menettää hermot, kun toinen oli niin koko ajan kaikkialla. Mutta nyt minä tiedän, että tuon ihmisen takia minun piti tänne Maltalle tulla. Se on selvää monestakin syystä. Vaikka kuulostaakin sinisilmäiseltä ja ällöttävältä. Vaan sen verran kokenut olen lässyttäjien suhteen, ettei minun silmissäni ole enää mitään muuta sinistä kuin väri. 

Tähän  loppuun muisto nuoruudesta. Voi miten minä fanitin näitä poikia. Kuulosti ja näytti niin hyviltä. Ja tämä biisi toimii vieläkin. Oijoi. Nyt mietin, että mikä siinä nuoreen minuun vetosi niin kovin? Olikos se tuo intiaanimies. Vaiko ehkä se tosiasia, että tämä video on mustavalkoinen. Se vetoaa ainakin vanhaan minuun.

3/5 Mr. Vegas.

Kun matkustin ensimmäisen kerran Italiaan, se oli aika järkyttävä kokemus. En juuri pitänyt paikasta, kaikki oli huonosti tehtyä ja ränsistynyttä ja likaista. Kahvi oli pahaa ja haisi omituiselle. Ruoka oli niin suolaista, ettei sitä ihminen voinut syödä. Se oli se ainoa kerta, kun pizzasta syötiin vain reunat. Oli paha olo ja väsytti, koko sen kolme viikkoa mitä minun piti maassa olla. Myöhemmin tein vakaan päätöksen, etten ikipäivänä enää astu jalallani tuohon kammottavaan maahaan.

Vuosi tuon päätöksen jälkeen muutin Italiaan kokonaan.

Tuolta ensimmäiseltä reissulta on jäänyt mieleen monta asiaa, mutta erityisesti paluulento. Meidät vietiin bussilla koneeseen terminaalista. Mukana oli lauma hyvin ruskettuneita nuoria miehiä, jonkinlainen reggae ryhmittymä. Arvelin sen olevan jokin bändi. Sattumalta nuo pojat tulivat istumaan koneeseen siihen minun kohdalle, käytävän toiselle puolelle. Yksi heistä alkoi jutella. Keskustelu jatkui koko lennon ajan. Hän esitteli itsensä nimellä Cliff. Kävi ilmi, että kyseessä oli jamaikalainen artisti. Hän antoi levynsä ja kotinumeronsa ja pyysi soittamaan, mutta vasta sitten kahden viikon päästä, koska oli nyt kiertueella. Hän myös halusi minut mukaansa Jamaikalle, ja olisi niin mielellään vaihtanut kultaisen kihlasormukseni parempaan, sellaiseen jossa olisi timantteja. Nuori minä oli hämmentynyt. Kieltäydyin kosinnasta kohteliaasti, vaikka managerikin vakuutteli (artistin pyynnöstä), että Jamaika on paratiisi. Epäilemättä.

Kuuntelin kotona tuota levyä ja tulin siihen tulokseen, voi elämä mitä scheißea. Tuo tyyppi ei voi mitenkään olla mikään oikea artisti. Joku wanna-be-stara, niin kuin ne meidän lähikuppilan pojat. Minulla oli siihen aikaan kirjekaveri Jamaikalla, Denice niminen kotiäiti. (Tämä tarina on luonnollisesti ajalta ennen internettiä. The good old days.) Kerroin hänelle mitä tapahtui ja kysyin, että onko hän koskaan kuullutkaan tuollaisesta tyypistä. Denice vastasi: ”No minä en varsinaisesti pidä hänen musiikistaan, mutta poikani kuuntelee sitä kyllä. Hän teki juuri Jamaikan ennätyksen, koska yksi kappaleista oli listaykkösenä 10 viikkoa putkeen.” Nuori minä oli hämmentynyt. Taas.

Kerron tämän kaiken nyt teille vain siitä syystä, että yritän yhä tunnollisesti osallistua siihen Facebookin haasteeseen. Mietin päivällä, että ottaisinko kuvan työkaveristani, joka iloisesti tanssi käytävällä tuon samaisen artistin tahtiin. Musiikki on yhtä huonoa kuin silloin sata vuotta sitten, mutta jostain syystä sitä kuunnellaan paljon myös Maltalla. Mr. Vegas on suosittu. Vanha minä on hämmentynyt. En sitten lähtenyt tyypin mukaan. (Ja ihan näin nyt vaivaa sen eteen, että löytäisin jonkun hyvän biisin esimerkiksi tuohon linkkiin. Mutta ei niitä ole! Nauran täällä vedet silmissä. Mie en kestä... Tämän tahtiin se työkaveri kuitenkin tanssi.)

Tässä kuvallista arkea kaikesta huolimatta.

Pojat purki naapuritalon. Olikin vähän maiseman edessä. Kiitos!

Se kuuluisa laukku. (Haaste 1/5)

Tänään tuuli niin, että kaktus putosi ikkunalta. Mutta kivat aallot oli.

Keittiössä asuva kala. Tunnen sympatiaa häntä kohtaan. 

(Huomio, tämä ei ole minun omistuksessa.)

P.S. Nykyään minä rakastan italialaista kahvia.

2/5 Arki on juhlaa.

Olen pitänyt teidät kaikki uutispimennossa. Mutta siellä minäkin olen ollut. Se on kyllä kummallista, että sitten kun alkaa tapahtua jotain, niin se tulee kaikki kerralla. Olen ollut jotenkin sanaton. Saamatonkin, mutta enemmän sanaton. Jos nyt tiivistän vähän, ihan vaikka sen kunniaksi, että on 13. päivä.

Minä muutin. Uuteen ihan kivaan kämppään, työkaverin ja jonkun toisen tyypin kanssa. Toinen tyyppi on mukava, työkaveri täsmälleen samanlainen kuin töissä. Tästä opin, että jos joku on vaikea töissä, niin ei se kotona ole sen helpompi. Kolmen päivän jälkeen kerroin sille toiselle mukavalle, että muutan kuun vaihteessa pois. (En vielä tiedä minne.) Onneksi huoneeni on niin homeessa, etten voi hengittää täällä. Ei silleen harmita lähteä.

Elämääni on tullut mies. Melko monta kertaa. Tein kaikkeni, jotta pysyisin sinkkuna, mutta kaveri on kuin bumerangi. Mitä kovemmin heitän ulos, sitä varmemmin se tulee takaisin. Oli mennä järki. Mutta sitten kuitenkin... On niin oppivainen kaveri. Tajusin, että naapurini on ihmisenä juuri sellainen, jota olen aina etsinyt. Siis teinistä asti. Minulla oli sellainen kymppilista asioista, joita rakastan. Hörökorvat, hymykuopat, luujuttu (eli posken liikkuva lihas), suuret käsivarret, ei saa polttaa eikä huumeilla, ruskeat silmät... Lista oli pitkä. Yksi päivä vain katsoin Kallea ja tajusin, että hitto. Tuo tyyppi on kyllä juuri sellainen mitä aina toivoin. Ja sen jälkeen en enää heittänyt pois. Katsellaan nyt sitten, kun silmää kerta miellyttää, kaveri näyttää ihan mahtavalta. Ja on niin kiltti, etten ole koskaan tavannut toista samanlaista. Jotenkin vain aina kuvittelin, että se kymppilistani mies olisi valkoinen.

Meillä oli täälläkin vappu. Juhlin sitä supisuomalaisen alkoholipitoisesti suomalaisessa seurassa, kuinkas muutenkaan. Onneksi ymmärsin vaihtaa juomani alkoholittomiin siinä seitsemän aikaan, koska piti kuitenkin mennä työmaalle sitten heti seuraavana aamuna. Mukana ollut työkaverini ei ymmärtänyt, ja näytti todella kärsivältä, vaikka tuli vasta iltavuoroon.

Meillä oli myös eräänlaiset juhlat toisen työkaverin luona. "Tulkaa tänne kuuntelemaan Dingoa" oli sen viestin sisältö, jolla minut ylipuhuttiin mukaan keskellä viikkoa. Avainsana. Joten menimme Pörröpään kanssa Myrskymiehen luokse. (Molemmat työkaverini ovat suomalaisia, tosin toinen on täällä edustamassa Ruotsia.) Myskymies on siitä hassu, että kaveri saa minut laulamaan ja tanssimaan. Seikka, jota ei normaalisti tapahdu. Meillä oli vastaava Popeda-ilta jo aikaisemmin. Nyt vedettiin Dingoa. Kaikki sanat löytyvät meidän DNAsta, kasarilapsena Pörröpää ei ymmärtänyt. Myöhemmin mukaan tuli pari muuta epäsuomalaista työkaveria ja Kalle. Mutta Myrskymiehen kassa me vain tanssimme ja lauloimme. Malta tekee outoja ihmiselle.

Sitten kävi niin hassusti, että sain töitä Thaimaasta. Se tuli vähän puskista, koska en ihan kauhean tosissani edes hakenut, enemmänkin kyselin vähän, kun kiinnosti. Joten nyt minulla on uusi suunta syksylle. En tiedä kovin tarkasti mitä olen tekemässä. Onpa uutinen.

Taidan mennä nyt nukkumaan, kun seinän takana asuva työkaverikin sai jo. Ei tarvitse enää kuunnella sitä touhua enempää. (Tänään.) Mutta laitan nyt vielä vähän näitä arkisia kuvia kuitenkin, liittyen siihen haasteeseen, jonka laiminlöin heti kättelyssä. Hitto. Selvästi nuo pitkäkestoiset haasteet eivät ole minun juttu. Viidestä päivästä selvitin yhden. Säälittävää. Mutta tässä on ollut elämä pelkkää juhlaa tosi pitkään. Ei ole silleen arjellisesti kovin haastavaa. No, c'est la vie. 

Vappujuoma, yksi niistä monista.

Vappujuhlien evästä. Noita drinkkitarjottimia oli melko monta.

Hyvässä suomalaisessa seurassa. Viinaksia vedettiin kaksin käsin.

Naapurin Kalle.

Maisema tilapäiskotia vastapäätä.