Elämä jatkuu.

Luulin jo, että elämä hieman rauhoittuisi, mutta ei.

Oltiin suomalaisen kaverini kanssa Piavella uimassa. Mukana meillä oli kaksi pientä koiraa. Rakennettiin uskomattoman hieno maja oksista ja vaatteista, jotta en käristy kokonaan. (No hyvä on, se oli kaksi oksaa, pyyhe ja mekko... Mutta kyllä se vähän suojasi.) Sitten uitiin taas, sen minkä uskalsi. Vesi oli kylmää, mutta enemmän huoletti se virtaus, joka oli aika vahva. Meillä kävi sellainen ikävä pieni läheltäpititilannekin, kun iso irtokoira säikäytti toisen pikkukoiran joka lähti uimaan pakoon ja viuhahti virran mukana. Hetken verran ehdittiin säikähtää, mutta onneksi virtaus hellitti mutkan jälkeen sen verran, että pikkukoira pääsi takaisin rantaan. Joo eiköhän nää jokiuinnit ole mun osalta sitte tässä.

No jos ei siinä vielä ollut draamaa tarpeeksi, niin seuraavana yönä Italiassa oli maanjäristys. Kuulin tästä vasta aamulla velikullalta Suomesta, koska asun sen verran ylhäällä, että meillä ei heilunut. Mikä on hyvä, koska talo on vanha. Ja ne oli ne vanhat talot jotka siellä sortuivat ja tappoivat ihmisiä. Rankka yö ja rankka päivä. Järistys ei ollut kovin vahva, mutta vanhat talot ovat täällä heikkoja. Pisti vähän miettimään uudelleen sitä haavetta vanhasta talosta jonka sitten remontoin. Sellainen ei välttämättä täällä Italiassa ole se paras ratkaisu. Mutta minulla on siis kaikki hyvin tämän osalta.

Illalla oli sitten ne treffit. Tai no, mentiin uuden tuttavuuden kanssa Jesoloon. Ensimmäisenä merelle uimaan, koska nyt vielä voi. Vesi oli ihanaa, vaikka aaltoja ei ollut paljon ja nousuvesi oli vasta tulossa, joten sai kävellä aivan älyttömän pitkälle ennen kuin sai vettä tarpeeksi alleen. Takaisin tullessa se sitten tietysti unohtui, ja kun oli kaukana rannasta. Alkoi mietityttää omat uintivoimat, kunnes tökkäsin polvella pehmeään hiekkaan. Ainiin, matalikko. Meressä uimiseen en kyllästy koskaan.

Käytiin syömässä hyvät pizzat ja sain jälkiruoaksi lasillisen punaviiniä. Ja voin kertoa, että se oli ihanan kylmää. Suomessa ne kaikkitietävät viini-ihmiset minulle aina nauroivat, kun pistin punkun viilenemään jääkaappiin. Mutta sen kuuluu olla kylmää, ei lämmintä! Tiedoksi vain, se huoneenlämpöinen viini tarkoitti niitä huoneita, joissa ei ollut lämmitystä. 

Käytiin katsomassa sitä paikkaa mihin tuo vierestä menevä Sile-joki päättyy. Sain myös historian oppitunnin; nyt tiedän missä oli Italialaiset sotilaat ja missä saksalaiset ja itävaltalaiset, mihin suuntaan ammuttiin ja mitä missäkin tapahtui. Se oli oikeastaan kyllä aika siistiä. Siis ei sota, vaan se tarinoiden kuuntelu, varsinkin kun sen kuulee niin mahtavalla italialaisella aksentilla. Maailmansodat on täällä jotenkin vieläkin niin lähellä. Ja italialaiset varsinkin pitävät muistoistaan kiinni. Erityisesti nyt, kun veneellä tulee mereltä sen tuhat miestä päivässä tänne sotkemaan kuvioita omilla uskonnoillaan ja kulttuureillaan. Ei jäänyt epäselväksi, että italialaisia vituttaa tämä tilanne. (Pahoittelen kielenkäyttöäni.) Opin myös vallitsevasta ja lähes menneestä Berlusconin politiikasta, ja kuinka ihmiset kalastavat rannalta ihmeellisten pimeässä hohtavien onkimien kanssa. Sitten katseltiin vielä tähtiä, satelliitteja ja aaltoja. Aika ihana ilta.

Nautiskeltiin tuota majakkaa vastapäätä, joen toisella puolella.

P.S. Kuvasta ei erotu, mutta se Piave-joki laskee tuonne toiselle puolelle Jesoloa, senkin opin eilen. Ja ne sotajutut eivät siis olleet treffikaverini muistoja, vaan aikaisempien sukupolvien. Ihan vain selvennykseksi. :)