Tärkeitä pohdintoja.

Belfastissa on paljon turisteja, tai meitä maahanmuuttaneita tilapäisasukkeja. Tänne tulee monet töihin vain vähäksi aikaa. Itsekin ajattelin olla vain pari vuotta, mutta kävi ilmi, että se on täällä jo pitkä aika. Onhan se totta, että täällä on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Mutta täällä on myös lämmitetyt talot ja sateen lisäksi aurinkokin paistaa joka päivä. Tämä on siis ihan katsontakannasta kiinni. Täällä ei ole itikoita. Eikä juuri muitakaan öttiäisiä. Vain pari pitkäjalkaista hämähäkkiä on löytänyt tiensä lämmittelemään minun huoneeseen. Täällä ei pala nahka, jos unohtaa rasvata naaman ja kävelee silti ulkona viisi minuuttia. Täällä on vihreää, siis kaikkialla. Sellainen täydellisen vehreä vastakohta kuivalle ja rumalle Maltalle. Melkein kaikissa taloissa on punaiset tiiliseinät, minä pidän niistä paljon. Meillä on käsittämättömän hienoja ja kirkkaita sateenkaaria. Joskus niitä näkee tuplana ja ne jakavat taivaan kolmeen eri väriin. Ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, vaikka sään puolesta mahdollisuudet synkkyyteen olisikin suuret. En tiedä johtuuko se noista vihreistä kukkuloista, jotka näkyvät kaikkialta - jopa kaupungin keskustasta, vaiko vain uutuudenviehätyksestä, mutta ainakin toistaiseksi täällä on ollut tosi vaikea olla huonolla tuulella.

Paikalliset ja turistit erottaa tosi selvästi ruuhkassa. Ei sen vuoksi, että me jotenkin näyttäisimme niin erilaisilta, mutta paikalliset väistävät väärään suuntaan. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä ja muut ulkkikset väistämme luonnostaan väärään suuntaan. Paikallisilla vastaantulijoilla on sellainen vahva vänkäysvoima minun oikealle puolelle, jonka minäkin alan jo sisäistää. Nykyään törmäilen pääasiassa vain turistien kanssa.

Mietin, että mikä tämän väistön aiheuttaa, tottumusko? Kun ajavat autollakin väärällä puolella. Jotenkin luulisi, että kävellessä vaikuttaisi enemmän se sama vaisto, joka määrää ihmisen tukijalan. Siis sen, kun kallistuu tarpeeksi eteenpäin, niin refleksinomaisesti toinen jalka loikkaa eteenpäin estämään kaatumista. Jostain syystä se on aina se sama jalka. Tai jos naamaa kohti lentää jotain yllättävää, niin yleensä se on minun vasen käsi sitä koppaamassa kiinni. Kyllä, olen tosi vasuri. Mutta tämä väistämisrefleksi onkin siis ympäristöstä opittua, koska sekä oikea että vasenkätiset ja -jalkaiset tekevät niin. Elämän pieniä ihmeitä.

Yritysajatuksia.

Tänään tein 12 tuntisen työpäivän. Se ei ole ihmeellistä, koska teen useita töitä, mutta tällä kertaa kaikki tunnit menivät yhden firman piikkiin. Meillä oli suuri päivä. En voi sanoa kenelle ja mitä teen, mutta tänään julkaistiin uusi tuote. Ja koska mekään emme tienneet asiasta yhtään mitään ennakkoon, olimme toimistossa tätä upeaa julkistamista ylityönä todistamassa. Tämä on paras tuote mitä koskaan on tehty, kuten aina. 

Ilta oli aika mukava, ainakin minulle. Minä olen jostain syystä osa ranskalaista tiimiä. En tiennyt sen vaikuttavat minun pohjoismaiseen toimintaan, mutta kyllä se näköjään kuitenkin vaikuttaa. Meidän tiimillä oli tarjolla itse tehtyä juustokakkua, karkkia ja muuta pientä purtavaa, sekä juomaa, koska minun coachi on ranskalainen. Ihan innolla odotan huomista tiimin yhteistä iltamaa. Tiedä mitä kaikkea siitäkin taas seuraa.

Työkaverini ovat tosi hauskoja. Saan nauraa päivittäin. Asiakkaatkin ovat useimmiten hauskoja, ainakin he nauravat minulle, kun koetan lukea heille ruotsia tai norjaa tai tanskaa. No en osaakaan, siksi kai se niin naurattaakin. Työ itsessään ei ole läheskään niin hauskaa, koska en osaa näitä asioita vieläkään tarpeeksi hyvin. Kuukauden koulutuksesta jäi käteen erittäin paksu vihko täynnä erinäisiä sekavia muistiinpanoja, joita en saa käyttää täällä toimistossa, koska paperit ja kynät ovat kiellettyjä. Eli pelkän muistin varassa mennään. Huolestuttaa se minuakin. Mutta minä en tehnyt näitä sääntöjä.

Olen miettinyt yrittäjyyttä nyt aika paljon. Se mukava poika (tai paremminkin mies) Tinderistä vaikutti tähän kyllä aika paljon. Hän on yrittäjä, alunperin puolalainen, mutta asunut täällä jo monta vuotta. Meillä oli hyvä keskustelu, joka yhdistettynä osittain tämän työn aiheuttamaan olotilaan sai yrittäjyyden tuntumaan taas tosi hyvältä vaihtoehdolta. Ei ehkä helpommalta, mutta ainakin mielekkäältä. Ja koska täällä ei ole sellaista suomalaista pienyrittäjiä kiduttavaa verotusta ja byrokratiaa hidastamassa onnistumista, se saattaisi olla ihan hyväkin vaihtoehto. (Täällä on varmaankin yhtä kannustava UK byrokratia, mutta kuitenkin.) Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin alkaa tuntua, että minussa taitaa sittenkin asua (sen veemäisen laktoosittoman lehmän lisäksi) pieni yrittäjä. Ihan selvästi tarvitsen taas suunnitelman.

Se samainen puolalainen sanoi myös jotain hyvin vaikuttavaa kirjoittamisesta. Ja oikeastaan hän oli juuri se, joka sai taas miettimään, että minun kuuluisi tehdä joitain ihan muuta, kuin istua toimistossa änkyttämässä ihmisille. Vaikka minä kyllä pidän tästä työstä. Kuten sanottu, työkaverit ovat hauskoja. Olen ilmeisesti myös aika hyvä puhumisessa, vaikkakin väärällä kielellä, joten tulokset ovat reippaasti yli ennalta määrättyjen tavoitteiden. Minulla on ikävä kirjoittamista. Ja siksi päätin taas alkaa päivittää blogia, vaikka sanani saattavat toisinaan pahennusta herättääkin. Ja ihan pian aloitan taas aktiivisen kirjan viilailun. Lupaan.

K-18.

Antti Tuiskua lainatakseni: "Äidit lapsien silmät sulkekoon". Nyt nimittäin tulee vähän niin kuin yleisön pyynnöstä ja Maston pystyttäjän painostuksesta miestilannekatsaus kahden kuukauden ajalta. Se on sallittua, olenhan jo aikuinen nainen, kuten tukeva ystäväni Emma sen niin kauniisti muotoili.

Kaikki alkoi alusta. Se oli ensimmäinen päivä töissä, kun tapasin tulevat kollegani. Yksi niistä oli iso ja ärsyttävä. Arvelin, että tuo mies kyllä koituu minun turmioksi. Kaverini pahoinpitelyn vuoksi vaihdoimme numerot. Suunsoitto oli aikalailla molemminpuolista. Sain ensimmäisen viesti heti samana iltana. "I'm gonna make an official complaint about you." Nyt jo tiesin, että tuo mies kyllä koituu minun turmioksi. (Saatoin vahingossa puhua ohi suuni toimistossa, mutta en sentään noin pahasti.)

Seuraavana päivänä olimme treffeillä. Olen maailman huonoin siinä, se oli kamalaa. Onneksi baarissa myytiin hyvää alkoholia. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen halasimme. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tyyppi jo painoi minua seinää vasteen ja söi sanojani. Juu, turmion tiellä ollaan. Koko ilta meni samalla kaavalla. Olen siis jo toisella Belfast-viikolla kulkenut käsi kädessä yleisellä paikalla ja pussaillut joen rannassa suurta kalaa vasten, eri baareissa ja rautatieaseman lattialla. Huolestuttava aloitus, mutta tuossa miehessä on jotain, mikä on minulle täysin mysteeri. Tähän väliin muistutan, että se oli siis ennen kuin täytin ikäni aikuseksi.

Mietin, että miten se olikin noin helppoa. Halusin löytää miehen, kun tulen tänne, mutta että silti. En ollenkaan ajatellut, että se voisi oikeasti tapahtua. No eihän se tietysti oikeasti tapahtunutkaan. Seuraavat päivät töissä olivat tuskaisia. Jostain syystä tuo Jättiläinen vältteli minua. Ei sanonut sanaakaan, vaikka oli jo luvannut tekevänsä jos vaikka minkälaisia seksuaalisia palveluja. Olin hämmentynyt. Tuollainen häiritsee, mutta en voi selvittää asioita, jos toinen urpoilee eikä vastaa puhelimeen. Kaksi viikkoa sitä kestin, kunnes kahvihuoneessa sain tilaisuuden jutella. Koko keskustelu meni kutakuinkin näin:

- Asshole.

- I know.

Päätin päästä yli tästä miehestä. Päätös oli hyvä, toteutus vähän heikompi. Jos joku lupaa minulle seksiä, mutta sitten kuitenkin käyttäytyy kuin mulkku sen sijaan että antaisi sitä, minulla menee kyllä järki. Ja mitä järkensä menettänyt, semisti puutteessa oleva nainen tekee? Luo tietysti Tinderiin tilin, mitäpä muutakaan.

A real life bitch with no sense of humor

from the land of thousand lakes. 

No kids, no smoking, no players.

Päätin olla rehellinen. Kaikesta päätellen olen tavattoman hottis. En ole eläissäni saanut niin paljon seksiviestejä. Yhdessä vaiheessa tilanne oli vähällä riistäytyä käsistä. Erään kanssa sovittiin tapaaminenkin. Ehkä universumin suloisin eglantilainen lääkäri tarjosi palveluitaan. Tyypillä oli niin porno ääni, että olin täysin vastustuskyvytön. Hän viestitteli siis myös nauhoituksena, lääkäreillä kun on usein kädet täynnä. Oltiin jo sovittu se tapaaminen, kun tämä Dr. Dick lähetti minulle kuvan elimestään, ihan kaiken varalta. Ymmärsin välittömästi miksi hänen kätensä olivat niin täynnä. Sain kuvan lounastauolla ja kirjaimellisesti pudotin puhelimeni lattialle. Näköjään sen verran löytyi sitten kuitenkin itsesuojeluvaistoa jopa minulta, että peruin sen tapaamisen. Tuota halkoa et muuten minuun tunge, se on varmaa. En ole eläissäni nähnyt mitään vastaavaa. Enkä halua nähdä.

Samaan aikaan toisaalla, ystäväni ilmoitti, että nyt on siis tilanne paha. Hän on hyvin tykästynyt minuun. Eikä... Tämä oli oikeasti paha juttu, sillä minä en pidä a) tupakoinnista b) vanhemmista miehistä c) ystävistä, siis sillä tavalla. En osaa selittää sitä sen paremmin. Olen pahoillani, mutta ei. Tämä ei tule muuttumaan. Olemme yhä hyviä ystäviä, mutta välillä saan mustasukkaisia humalaviestejä. Ymmärrän sen ja annan anteeksi, niin kuin ystävät tekevät. Harmittaa silti, koska tyyppi on mitä mahtavin. Mutta kun en vain tunne samoin, niin minkäs teet.

Löysin Tinderistä myös sen pojan, joka haastatteli minua töihin. Jonka mielestä olin mahtava. Se on kyllä aika molemminpuolinen tunne, sillä tämä on se sama kaveri jolle soitin ja itkin puhelimessa, joka järjesti minulle uuden työn, josta kuitenkin kieltäydyin, ja joka muutenkin on ollut niin vakaasti minun puolellani. Meistä on tullut tässä viime viikkojen aikana aika läheiset, tai ainakin luulen niin. Sellainen potentiaalinen ystävätapaus.

Viestittelin muutamien tyyppien kanssa, mutta aikoi vaikuttaa siltä, että Tinder on vain sellainen kertakäyttötilausohjelma. Vaikka olisi kuinka hyvä keskustelu, niin jos ei heti irtoa, saapi jäädä. Pääasiassa pettymyksistä johtuen päätin poistaa Tinder tilini ja palata elävien ihmisten pariin.

Saimme huippuidean mennä treffeille toisen kollegani kanssa. Ja koska kumpikaan ei oikein hanskaa tätä touhua, mentiin ensin harjoittelemaan töiden jälkeen olusille. Suunniteltiin hyvät kolmet treffit ja kättä päälle sitten luvattiin toteutus. Tämä kaveri on hiljainen, sellainen ilonen jöröjukka. Kuuntelee pääasiassa suulaan veljensä läpätystä, kommentoi jos kysytään. Ja on ehdottomasti silmää miellyttävä. Mutta sitten kuitenkin murahtaa kuin mies tosipaikan tullen. Bonuksena vielä Bruno Mars ääni.  Hän saattoi minut epätreffeiltä bussille asti. Odotti kunnes minun bussi tuli, vaikka oma oli jo lähdössä. Ja sitten aivan yllättäen suuteli. Köröttelin bussissa kotimatkan hyvin hämmentyneenä.

Seuraavana viikonloppuna ei menty treffeille. Mentiin meille. Katsottiin Siltaa pyjamassa ja juotiin olutta. Melkolailla täydellisesti minunmakuiset treffit, vaikkei ne olleet treffit. Ja tämä on nyt sitten todellakin se ainoa kerta, kun olen tuhmuuksia tehnyt. Tähän iltaan asti kaikki olikin hyvin.

Aamu koitti ja todellisuus iski. Muistatko kun sanoin, että hyvä päätös, mutta heikko toteutus? Niin. Ensimmäinen ajatus aamulla oli se hemmetin Jätti. Tunsin syyllisyyttä, täysin ilman syytä. Vitutti. (Voin kiroilla, kun on ikäraja.) Tajusin, että olen ollut ensimmäisestä päivästä lähtien täysin oikeassa. Se perkele koituu turmiokseni. Sattuneesta syytä en voinut enää edes ajatella tapaavani tätä Jöröjukkaa. Se olisi liian epäreilua.

Samaan aikaan toisaalla, se minua haastatellut kollega ilmoitti, että saattaa olla minusta kiinnostunut muutenkin kuin työn puolesta. No voi ny helvetti! Tämän piti olla potentiaalinen ystävä! Olin taas sanaton. Peruin tapaamisen kerta toisensa jälkeen, mistä johtuen sainkin epäluottamuslauseen, vaikka todellisuudessa ajattelin vain kaverin omaa parasta. Saan humalaviestejä nyt myös tästä numerosta.

Tällä hetkellä minulla on tiedossa kolmet treffit. Älä edes kysy miten tähän päädyin. Mutta saatiin viimein selvitettyä välit sen Jätin kanssa. Puhuttiin puhelimessa tunteja, ja kävi ilmi, että tyyppi ei vain osannut puhua minulle enää niiden treffien jälkeen. Ei oikeasti halunnut loukata. Mitä enemmän tutustutaan, sitä enemmän pulassa olen, koska tosi hyvin pääsin yli tästä. Eli en silleen oikeastaan ollenkaan. Yksi katse niillä ruskeilla silmillä, se riittää. Jätti saa minut nauramaan. Kaikki on niin odottamatonta. Vihaan sitä. Ja pelkään ja odotan ja rakastan. Sovittiin, että tavataan, vielä yhden kerran. Ei edes teeskennelty, että puhuttaisiin, koska molemmilla on ihan muut jutut mielessä. Mutta on aika selvää jo nyt, että toinen meistä kyllä vielä hajoaa tämän takia. Arvaa kumpi?

Omituisesti yksi niistä Tinder tyypeistä olikin mukava ja alkoi pitää yhteyttä. Sellainen paperilla juuri minunlainen tyyppi. Tai paremminkin sellainen jollaiseksi haluan tulla, joten sellaisten seurassahan sitä kannatta hengata. Yrittäjä. Elää terveellisesti. Fiksu ja luova ja tekee tulevaisuutta paremmaksi. Täysin out of my league. Tämä kaveri kiinnostui ja näki niin paljon vaivaa, että yritti lukea blogiani kääntäjän avulla, vaikka Google ei puhu suomea. Tästä täytyy jo antaa extrapisteitä. Haluan ehdottomasti tavata. Niin paljon, että olin rehellinen. (Monesti se on virhe näin alkuvaiheessa.) Sanoin, että en ehkä ole ihan täysin päässyt yli menneistä, ja että siksi päädyin säätämään täällä ja jotenkin siinä kävi niin, että olen vähän jumissa työkaverin vuoksi. Hän sanoin: "Well, everyone has issues." Paras vastaus ikinä.

Ja ettei ehtisi käydä elämä tylsäksi, niin päätettiin tänään Jöröjukan kanssa, että mennään ensi viikonloppuna katsomaan jääkiekkoa. Se oli yksi niistä meidän treffisuunnitelmista, joka oli jo kiltisti haudattu, mutta jonka nyt sitten lapioin takaisin esiin, koska selvästikään en ole kovin järkevä. (No niin olikin minun epäromanttinen idea, mistä arvasti?)

Johtopäätelmä:
Minun on saatava nopeasti oikea poikaystävä, joka laittaa ruotuun. 

Vuosikymmen.

Näin pyörähti käyntiin uusi vuosikymmen. Toissapäivänä tuntui, että ikäkriisi painaa jo kasaan. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni nuoruudesta. Arvelin, että nyt on se hetki, kun siirryn aikuisuuteen. Mutta sitten vuosissa edelläni oleva, mutta henkisesti ikinuori sielunveljeni neuvoi, että ei kyllä kannata muuttua aikuiseksi. Olen parhaimmillani juuri tällaisena kuin nyt olen. Se oli hyvä ja täydellisesti ajoitettu neuvo. Ja ehkä juuri siksi syntymäpäivän aamuna tuntui aivan samalta kuin edellisenä päivänä.

Päätin viettää tämän juhlapäivän tekemällä juuri sitä mitä rakastan. Aamulla heräsin jo aikaisin ja ensimmäisenä sain kämppikseltä viinipullon. Siitä se ajatus sitten lähti. Monet olivat sitä mieltä, että pitäisi lähteä baariin, koska pyöreitä vuosia pitää juhlistaa jollain tavoin. Mutkuemminätaho. Ensinnäkin, kiitos tästä päivästä kuuluu äidilleni. Itseä voi onnitella lähinnä vain siitä, että olen onnistunut pysymään hengissä näinkin pitkään. No, ihan sen kunniaksi vietin päiväni pyjamassa. Join punkkua ja maalasin taulun ja kuuntelin hyvää musiikkia. Ihan yksin ja omassa rauhassa. Niin parhautta!

Kiitos kaikille onnitteluista! Viestejä tuli Suomesta, Englannista, Romaniasta, Maltalta, Italiasta, Saksasta, Malesiasta, Etelä-Afrikasta, USA:sta, Norjasta, Itävallasta ja täältä Irlannista. Jotenkin tällaiset hetket muistuttavat, että ei se aika ole täysin hukkaan mennyt reissatessa. Tunnen niin paljon upeita ihmisiä vähän joka suunnalta.

Joka tapauksessa, voin ylpeänä ilmoittaa, että ikäkriisi on nyt virallisesti kukistettu. Elämä jatkuu, parempana kuin aikaisemmin. Koska päätin niin. Ja koska tein uuden vuoden lupauksen. (Minusta syntymäpäivä on parempi siihen tarkoitukseen, se on paljon henkilökohtaisempi, eikä vain yleinen tapa.) 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni), kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten he kohtelevat minua. Ja luen enemmän kirjoja.

Minusta tämä on hyvä ohje uuteen vuoteen. Uskon vahvasti siihen, että Universumi antaa takaisin sitä mitä itse annat muille. Onhan se tavallaan vähän itsekästä, mutta vain hyvällä tavalla. Tämä on aika selkeä yhtälö. Kun haluat lisää rakkautta elämääsi, rakasta enemmän. 

Hirmu yksinkertaista. 

Outouksia.

Elämäni ei ole melkein koskaan tylsää. Joskus kuitenkin saatan eksyä tylsään paikkaan. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin. Niipä kerron Belfastin arkisista ihmeellisyyksistä. 

Meillä on täällä punnat käytössä, sillä olemme yhdistyneet Kuningaskuntaan. Mutta koska helppo olisi tylsää, ja Belfast on kaikkea muuta kuin tylsä, meillä on monenlaisia rahoja. Ja kaikki luonnollisesti puntia. Paitsi ne pencet. Olen nähnyt ainakin kolmenlaisia erinäköisiä seteleitä samoilla numeroilla. Kaikki toimivat.

En vieläkään tiedä miten toimia kaikkien kolikoiden kanssa. Yleensä vain avaan kolikkopussukan ja annan myyjän kaivaa sieltä mieluisat hilut. Työpaikan kahvikone on hankalampi. Se nimittäin suostuu ottamaan vastaan vain osan näistä kolikoista ja sylkee loput pois. Olen oppinut, että isot monikulmaiset kelpaa kaikki, mutta pienet monikulmaiset vain toisinaan. Isot pyöreät käyvät aina, mutta pienet pyöreät vain toisinaan. Onneksi kaupassa eivät ole niin nirsoja.

Toinen vähän vähemmän outo asia on Oopperatalo. Olin niin innoissani, kun googletin kesällä mitä kaikkea Belfastissa on ja sain tietää, että täältäkin sellainen löytyy. Paikalliset opastivat kuitenkin nopeasti, että vaikka heillä hieno oopperatalo onkin, siellä ei ole oopperaa ohjelmistossa. Musikaaleja ja teatteria ja konsertteja vain. Olin hämmentynyt. 

Minulla on paljon kollegoita ja jo pelkästään samassa kerroksessa on paljon ihmisiä samassa tilassa. Sellainen muodikas avokonttori siis. Olen pääasiassa ranskalaisten ympäröimänä, mutta yksin tanskalainen istuu vieressäni (pääasiassa opastamassa minua), Grumpy Tessa. Olen tästä hyvin kiitollinen. Toisella puolella taas istuu hottis ranskalaismies Micky, joka toisinaan opettaa minulle ranskaa samalla kun minä opetan hänelle englantia. Sellainen silmänruokapakkaus. Je m'appelle ilona. Je suis fatigué. Mickillä on vielä sellainen erikoinen (aluksi hämmentävältä tuntuva) tapa tuijottaa niillä tummanruskeilla nappisilmillään suoraan minua samalla, kun hän nojaa pöytään ja puhuu puhelimessa asiakkaille. Se näyttää ja kuulostaa mahtavalta, vaikka en tietysti ymmärrä sanaakaan. (Kuvittelen sanojen sisällön tietenkin aina vähintäänkin rakkaudentunnustukseksi.)

Parasta toimistossa on minun istumapaikkani. Minun ja ikkunan välissä on vain tuo komea ranskalainen, joten voin ihailla “maisemaa” kaikessa rauhassa herättämättä sen kummemmin paheksuntaa. Ikkunan takana on joki, jossa näkyy päivittäin reippaita melojia. Ja joen takana on ne kuuluisat keltaiset rautatelineet. Ne tosin saattavat olla kuuluisia vain minun päässä, mutta jostain syystä niistä on tullut tämän kaupungin symboli. Siis tietysti vain minulle. Viimeksi Belfastissa vieraillessani nappasin jostain kirjakaupasta ilmaiskortin, jonka laitoin kotona jääkaapin oveen. Se oli epämääräinen piirros, mutta siinä oli hyvin selkeästi kaksi keltaista rautatelinettä. Silloin en tiennyt mitä ne olivat, mutta mieleen ne jäivät. Ja nyt kun muutin tänne, näen ne aidot palkit työpaikkani ikkunasta. Ne ovat tuon ranskalaisen ja joen takana. Ne näkyvät kaupungillakin monesta paikasta ja toimivat hyvänä suuntamerkkinä, varsinkin kun se suuntavaisto minulta puuttuu edelleen.

Viimein...

No news is good news, väittävät. Minun tapauksessa en menisi vannomaan. Yli kuukauden hiljaiselo tarkoittaa myös sekamelskaista elämää. Ja kamalaa kiirettä. Ja aivojen ylikuumenemista. Mutta yleisön pyynnöstä, tässä tulee tilannekatsaus. Eli, tähän mennessä tapahtunutta:

Terveisiä aurinkoisesta Belfastista! (Aloitan ironialla.) Niin, muutin Pohjois-Irlantiin. Kukaan ei arvannut minne olin menossa eli tulossa, vaikka niin hyvät vinkit viimeksi annoin. Kaikki on sekavaa ja omituista, mutta yritän selviytyä. Olen oppinut muutaman asiat Belfastista. Jotain muistinkin, mutta kovin paljon uutta on ehtinyt tapahtua.

Ensin asuin Etap hotellissa. Se oli tulevaisuuteen sijoittuva pyöreäkulmainen omituinen lokero. Mutta pidin siitä. Paitsi iltaisin, kun naapurin Filthy McNasty baari soitti musiikkia niin kovaa, että basso sekoitti pulssini. Korvatulpat eivät todellakaan aina auta. Mutta koska se oli se ainoa baari jonka täältä muistin ja josta pidin paljon, annoin sen myös hotellille anteeksi. Toisella puolella yöpyvät silloin vielä tulevat kollegani nukkuivat rauhassa.

Oli jäänyt vähän vaivaamaan viimekertaiset kokemukseni Irlannista. Se ei ollut elämäni parasta aikaa. Mutta silloin kävin vierailulla Belfastissa ja sanoinkin aina, että “Parasta Irlannissa on Belfast, vaikkei se edes ole Irlannissa.” (Tämä kommenti jakaa mielipiteitä edelleen. Itse asiassa koko tilanne jakaa mielipiteitä - ja koko kaupungin.) Tunsin silloin niin vahvasti hyvää, että päätin vielä palata takaisin. Ja kun minulle tarjottiin töitä Belfastista, en miettinyt kovin kauan. En minä yleensäkään mieti kovin kauan, mutta tähän tilanteeseen vaikutti myös haastattelu, joka venyi puoleentoista tuntiin. ja silti alle puoli tuntia haastattelun jälkeen soi puhelin ja minulle tarjottiin paikkaa, koska olen juuri se mitä tämä firma on etsinyt. 

Koulutus oli vaativa. Minut siirrettiin ryhmään jossa on vain viisi osallistujaa. En tiedä oltiinko me jotenkin erityisen tyhmiä, vai muuten vain erityisiä. Meitä oli kuusi, mutta yksi hakattiin pilalle. Ja en käytä nyt minkäänlaista kielikuvaa. Ensimmäisen viikon jälkeen kaveri oli kävelemässä kotiin baarista ja sai pataan ihan kunnolla. Heräsi ambulanssissa, ei oikein muista mitään tapahtuneesta. Murtunut nenä ja kylkiluita, olkapää korjattiin, nenä laitettiin paikalleen. Että sillä lailla. En ole silti huolissani, paitsi tuon nyt jo ystäväni voinnista. Poliisien mukaan tämä oli satunnainen hyökkäys. Täällä on edelleen ihan turvallista. Haluan uskoa siihen. Sattuneesta kivuliaasta syystä tämä toveri jätti koulutuksen väliin. Vähän surullinen oli kyllä tämä tarina.

Olen jo nyt saanut aikaan jotain peruuttamatonta, vain koska avasin suuni. En tietenkään tarkoittanut mitään pahaa kenellekään, mutta kun vääryyttä oli tapahtunut, niin en voinut estää suutani. Sillä on oma tahto. Itse asiassa en voinut estää silmiänikään, ja porasin melko tarkasti 24 tuntia putkeen. Kävin keskusteluja managereiden ja rekryihmisten ja tiimiläisten ja ties kenenkä kanssa. Lopulta minulle tarjottiin uutta paikkaa. Mietin asiaa vakavasti. Olin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, yhtäkkiä olikin aivan yksinkertaista vaihtaa vaikeasta tilanteesta helppoon. 

Mutta. Kokemuksesta olen oppinut, että helppo ei välttämättä ole parempi. Olen melko varma, että olisin syyttänyt itseäni myöhemmin siitä, että luovutin liian helpolla. Ja sehän ei sovi. Vastoin kaikkea järjellistä, päätin jäädä. Toistaiseksi se on ollut hyvä päätös. Mutta koska avasin suuni, siitä tuli sitten kuitenkin seurauksia. Ihan pikkujutusta seurasi lumipalloefekti, joka jatkaa kasvamistaan. Selvästi en ollut arvannut, että pienellä minulla voisi olla niinkin suuri vaikutusvalta. Nyt on sellainen siltäväliltä hämmentynyt olo. Kaikki on hyvin, mutta olen jollain tavoin erittäin tarkkaavainen. Ehkä se on ihan hyvä asia, valppaana olo. Epävarmaan oloon tottuu. Sen kanssa oppii elämään. Varsinkin kun on pettämätön tekniikka, jolla sitä parantaa. 

Ja tämä pettämätön tekniikkani on:  pesänrakennus. 

Olen sijoittanut palkkani erinäisiin tuotteisiin, joilla saan pienen huoneeni muistuttamaan minunlaista kotia. Se on aina minun ensimmäinen askel. Huoneessani oli jo uskomattoman mukava suuri sänky, joka maksoi enemmän kuin omistajan uudehko auto, sekä tummaa puuta olevia huonekaluja. Vaatekaappi, suuri lipasto, penkkiä muistuttava laatikko, yöpöytä ja suuri peili. Enää puuttuu ne pienet tilpehöörit ja pöytä. Koko meidän talossa ei ole pöytää, edes keittiössä. Se ei juurikaan motivoi kokkaamaan. Joten päätin ostaa pienen pöydän omaan pieneen huoneeseeni. Ja tuolin. Ja naulakon. Ja maton. Ja vaatelokerikon. Ja lampun. Ja... And that's the way a-ha a-ha I like it.