Belfastissa on paljon turisteja, tai meitä maahanmuuttaneita tilapäisasukkeja. Tänne tulee monet töihin vain vähäksi aikaa. Itsekin ajattelin olla vain pari vuotta, mutta kävi ilmi, että se on täällä jo pitkä aika. Onhan se totta, että täällä on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Mutta täällä on myös lämmitetyt talot ja sateen lisäksi aurinkokin paistaa joka päivä. Tämä on siis ihan katsontakannasta kiinni. Täällä ei ole itikoita. Eikä juuri muitakaan öttiäisiä. Vain pari pitkäjalkaista hämähäkkiä on löytänyt tiensä lämmittelemään minun huoneeseen. Täällä ei pala nahka, jos unohtaa rasvata naaman ja kävelee silti ulkona viisi minuuttia. Täällä on vihreää, siis kaikkialla. Sellainen täydellisen vehreä vastakohta kuivalle ja rumalle Maltalle. Melkein kaikissa taloissa on punaiset tiiliseinät, minä pidän niistä paljon. Meillä on käsittämättömän hienoja ja kirkkaita sateenkaaria. Joskus niitä näkee tuplana ja ne jakavat taivaan kolmeen eri väriin. Ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, vaikka sään puolesta mahdollisuudet synkkyyteen olisikin suuret. En tiedä johtuuko se noista vihreistä kukkuloista, jotka näkyvät kaikkialta - jopa kaupungin keskustasta, vaiko vain uutuudenviehätyksestä, mutta ainakin toistaiseksi täällä on ollut tosi vaikea olla huonolla tuulella.
Paikalliset ja turistit erottaa tosi selvästi ruuhkassa. Ei sen vuoksi, että me jotenkin näyttäisimme niin erilaisilta, mutta paikalliset väistävät väärään suuntaan. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä ja muut ulkkikset väistämme luonnostaan väärään suuntaan. Paikallisilla vastaantulijoilla on sellainen vahva vänkäysvoima minun oikealle puolelle, jonka minäkin alan jo sisäistää. Nykyään törmäilen pääasiassa vain turistien kanssa.
Mietin, että mikä tämän väistön aiheuttaa, tottumusko? Kun ajavat autollakin väärällä puolella. Jotenkin luulisi, että kävellessä vaikuttaisi enemmän se sama vaisto, joka määrää ihmisen tukijalan. Siis sen, kun kallistuu tarpeeksi eteenpäin, niin refleksinomaisesti toinen jalka loikkaa eteenpäin estämään kaatumista. Jostain syystä se on aina se sama jalka. Tai jos naamaa kohti lentää jotain yllättävää, niin yleensä se on minun vasen käsi sitä koppaamassa kiinni. Kyllä, olen tosi vasuri. Mutta tämä väistämisrefleksi onkin siis ympäristöstä opittua, koska sekä oikea että vasenkätiset ja -jalkaiset tekevät niin. Elämän pieniä ihmeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti