No news is good news, väittävät. Minun tapauksessa en menisi vannomaan. Yli kuukauden hiljaiselo tarkoittaa myös sekamelskaista elämää. Ja kamalaa kiirettä. Ja aivojen ylikuumenemista. Mutta yleisön pyynnöstä, tässä tulee tilannekatsaus. Eli, tähän mennessä tapahtunutta:
Terveisiä aurinkoisesta Belfastista! (Aloitan ironialla.) Niin, muutin Pohjois-Irlantiin. Kukaan ei arvannut minne olin menossa eli tulossa, vaikka niin hyvät vinkit viimeksi annoin. Kaikki on sekavaa ja omituista, mutta yritän selviytyä. Olen oppinut muutaman asiat Belfastista. Jotain muistinkin, mutta kovin paljon uutta on ehtinyt tapahtua.
Ensin asuin Etap hotellissa. Se oli tulevaisuuteen sijoittuva pyöreäkulmainen omituinen lokero. Mutta pidin siitä. Paitsi iltaisin, kun naapurin Filthy McNasty baari soitti musiikkia niin kovaa, että basso sekoitti pulssini. Korvatulpat eivät todellakaan aina auta. Mutta koska se oli se ainoa baari jonka täältä muistin ja josta pidin paljon, annoin sen myös hotellille anteeksi. Toisella puolella yöpyvät silloin vielä tulevat kollegani nukkuivat rauhassa.
Oli jäänyt vähän vaivaamaan viimekertaiset kokemukseni Irlannista. Se ei ollut elämäni parasta aikaa. Mutta silloin kävin vierailulla Belfastissa ja sanoinkin aina, että “Parasta Irlannissa on Belfast, vaikkei se edes ole Irlannissa.” (Tämä kommenti jakaa mielipiteitä edelleen. Itse asiassa koko tilanne jakaa mielipiteitä - ja koko kaupungin.) Tunsin silloin niin vahvasti hyvää, että päätin vielä palata takaisin. Ja kun minulle tarjottiin töitä Belfastista, en miettinyt kovin kauan. En minä yleensäkään mieti kovin kauan, mutta tähän tilanteeseen vaikutti myös haastattelu, joka venyi puoleentoista tuntiin. ja silti alle puoli tuntia haastattelun jälkeen soi puhelin ja minulle tarjottiin paikkaa, koska olen juuri se mitä tämä firma on etsinyt.
Koulutus oli vaativa. Minut siirrettiin ryhmään jossa on vain viisi osallistujaa. En tiedä oltiinko me jotenkin erityisen tyhmiä, vai muuten vain erityisiä. Meitä oli kuusi, mutta yksi hakattiin pilalle. Ja en käytä nyt minkäänlaista kielikuvaa. Ensimmäisen viikon jälkeen kaveri oli kävelemässä kotiin baarista ja sai pataan ihan kunnolla. Heräsi ambulanssissa, ei oikein muista mitään tapahtuneesta. Murtunut nenä ja kylkiluita, olkapää korjattiin, nenä laitettiin paikalleen. Että sillä lailla. En ole silti huolissani, paitsi tuon nyt jo ystäväni voinnista. Poliisien mukaan tämä oli satunnainen hyökkäys. Täällä on edelleen ihan turvallista. Haluan uskoa siihen. Sattuneesta kivuliaasta syystä tämä toveri jätti koulutuksen väliin. Vähän surullinen oli kyllä tämä tarina.
Olen jo nyt saanut aikaan jotain peruuttamatonta, vain koska avasin suuni. En tietenkään tarkoittanut mitään pahaa kenellekään, mutta kun vääryyttä oli tapahtunut, niin en voinut estää suutani. Sillä on oma tahto. Itse asiassa en voinut estää silmiänikään, ja porasin melko tarkasti 24 tuntia putkeen. Kävin keskusteluja managereiden ja rekryihmisten ja tiimiläisten ja ties kenenkä kanssa. Lopulta minulle tarjottiin uutta paikkaa. Mietin asiaa vakavasti. Olin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, yhtäkkiä olikin aivan yksinkertaista vaihtaa vaikeasta tilanteesta helppoon.
Mutta. Kokemuksesta olen oppinut, että helppo ei välttämättä ole parempi. Olen melko varma, että olisin syyttänyt itseäni myöhemmin siitä, että luovutin liian helpolla. Ja sehän ei sovi. Vastoin kaikkea järjellistä, päätin jäädä. Toistaiseksi se on ollut hyvä päätös. Mutta koska avasin suuni, siitä tuli sitten kuitenkin seurauksia. Ihan pikkujutusta seurasi lumipalloefekti, joka jatkaa kasvamistaan. Selvästi en ollut arvannut, että pienellä minulla voisi olla niinkin suuri vaikutusvalta. Nyt on sellainen siltäväliltä hämmentynyt olo. Kaikki on hyvin, mutta olen jollain tavoin erittäin tarkkaavainen. Ehkä se on ihan hyvä asia, valppaana olo. Epävarmaan oloon tottuu. Sen kanssa oppii elämään. Varsinkin kun on pettämätön tekniikka, jolla sitä parantaa.
Ja tämä pettämätön tekniikkani on: pesänrakennus.
Olen sijoittanut palkkani erinäisiin tuotteisiin, joilla saan pienen huoneeni muistuttamaan minunlaista kotia. Se on aina minun ensimmäinen askel. Huoneessani oli jo uskomattoman mukava suuri sänky, joka maksoi enemmän kuin omistajan uudehko auto, sekä tummaa puuta olevia huonekaluja. Vaatekaappi, suuri lipasto, penkkiä muistuttava laatikko, yöpöytä ja suuri peili. Enää puuttuu ne pienet tilpehöörit ja pöytä. Koko meidän talossa ei ole pöytää, edes keittiössä. Se ei juurikaan motivoi kokkaamaan. Joten päätin ostaa pienen pöydän omaan pieneen huoneeseeni. Ja tuolin. Ja naulakon. Ja maton. Ja vaatelokerikon. Ja lampun. Ja... And that's the way a-ha a-ha I like it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti