Outouksia.

Elämäni ei ole melkein koskaan tylsää. Joskus kuitenkin saatan eksyä tylsään paikkaan. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin. Niipä kerron Belfastin arkisista ihmeellisyyksistä. 

Meillä on täällä punnat käytössä, sillä olemme yhdistyneet Kuningaskuntaan. Mutta koska helppo olisi tylsää, ja Belfast on kaikkea muuta kuin tylsä, meillä on monenlaisia rahoja. Ja kaikki luonnollisesti puntia. Paitsi ne pencet. Olen nähnyt ainakin kolmenlaisia erinäköisiä seteleitä samoilla numeroilla. Kaikki toimivat.

En vieläkään tiedä miten toimia kaikkien kolikoiden kanssa. Yleensä vain avaan kolikkopussukan ja annan myyjän kaivaa sieltä mieluisat hilut. Työpaikan kahvikone on hankalampi. Se nimittäin suostuu ottamaan vastaan vain osan näistä kolikoista ja sylkee loput pois. Olen oppinut, että isot monikulmaiset kelpaa kaikki, mutta pienet monikulmaiset vain toisinaan. Isot pyöreät käyvät aina, mutta pienet pyöreät vain toisinaan. Onneksi kaupassa eivät ole niin nirsoja.

Toinen vähän vähemmän outo asia on Oopperatalo. Olin niin innoissani, kun googletin kesällä mitä kaikkea Belfastissa on ja sain tietää, että täältäkin sellainen löytyy. Paikalliset opastivat kuitenkin nopeasti, että vaikka heillä hieno oopperatalo onkin, siellä ei ole oopperaa ohjelmistossa. Musikaaleja ja teatteria ja konsertteja vain. Olin hämmentynyt. 

Minulla on paljon kollegoita ja jo pelkästään samassa kerroksessa on paljon ihmisiä samassa tilassa. Sellainen muodikas avokonttori siis. Olen pääasiassa ranskalaisten ympäröimänä, mutta yksin tanskalainen istuu vieressäni (pääasiassa opastamassa minua), Grumpy Tessa. Olen tästä hyvin kiitollinen. Toisella puolella taas istuu hottis ranskalaismies Micky, joka toisinaan opettaa minulle ranskaa samalla kun minä opetan hänelle englantia. Sellainen silmänruokapakkaus. Je m'appelle ilona. Je suis fatigué. Mickillä on vielä sellainen erikoinen (aluksi hämmentävältä tuntuva) tapa tuijottaa niillä tummanruskeilla nappisilmillään suoraan minua samalla, kun hän nojaa pöytään ja puhuu puhelimessa asiakkaille. Se näyttää ja kuulostaa mahtavalta, vaikka en tietysti ymmärrä sanaakaan. (Kuvittelen sanojen sisällön tietenkin aina vähintäänkin rakkaudentunnustukseksi.)

Parasta toimistossa on minun istumapaikkani. Minun ja ikkunan välissä on vain tuo komea ranskalainen, joten voin ihailla “maisemaa” kaikessa rauhassa herättämättä sen kummemmin paheksuntaa. Ikkunan takana on joki, jossa näkyy päivittäin reippaita melojia. Ja joen takana on ne kuuluisat keltaiset rautatelineet. Ne tosin saattavat olla kuuluisia vain minun päässä, mutta jostain syystä niistä on tullut tämän kaupungin symboli. Siis tietysti vain minulle. Viimeksi Belfastissa vieraillessani nappasin jostain kirjakaupasta ilmaiskortin, jonka laitoin kotona jääkaapin oveen. Se oli epämääräinen piirros, mutta siinä oli hyvin selkeästi kaksi keltaista rautatelinettä. Silloin en tiennyt mitä ne olivat, mutta mieleen ne jäivät. Ja nyt kun muutin tänne, näen ne aidot palkit työpaikkani ikkunasta. Ne ovat tuon ranskalaisen ja joen takana. Ne näkyvät kaupungillakin monesta paikasta ja toimivat hyvänä suuntamerkkinä, varsinkin kun se suuntavaisto minulta puuttuu edelleen.