Kirja.

Sain muiston! Tämän vuoden ensimmäinen oikea ikimuisto on tehty. Minä tapasin ihmisen! Enkä mitä tahansa ihmistä, vaan ihanan ystäväihmisen, lukiokaverin, joka ajoi 842 kilometriä tullakseen luokseni kylään. Meidän piti lähteä Venetsiaan kevätlomalle - irtiotto arjesta hyvässä seurassa - mutta sitten muistettiin lainat ja remontit ja elämät ja muut. Päätettiin olla tylsiä ja järkeviä, ja viettää miniloma maalla, eli meillä.

Se kyllä auttoi. Molempien arki sai taukoa ja nyt vasta tajusin miten suuri merkitys sellaisella on. Minun koko elämä on mukavan rauhallista maalaisoleskelua, en ajatellut että sellaisesta tarvitsee lomaa. Mutta kyllä tarvitsee, ainakin jos haluaa niitä muistoja. Vaikka me olimme vain täällä köyhän miehen Toscanassa, se tuntui ihan erilaiselta. Ihana nähdä ystävää niin monen ajan takaa, ihana nauttia punkkua ja jutella, ihana vain olla. Ehkä ystävien paras puoli on juuri se, ettei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ja silti tuntuu hienolta. Kun tapaa pitkänkin ajan jälkeen, voi vain jatkaa siitä mihin jäi. Edes takatalvi ja puolen metrin kinos puutarhassa ei saanut mieltä apeaksi. Mahtava miniloma!

kuva: Miia-Riitta

Sain tuliais/joululahjaksi kirjan. En ole vielä ehtinyt sitä edes aloittaa, mutta se odottaa sängyn vieressä. Kymmenen unelmaani. Joka kerta, kun näen sen, jään miettimään mennyttä elämääni. Mistä minä unelmoin nuorena? Mistä minä unelmoin nyt? Olen aina ollut se pää pilvissä viilettäjä, joka ei osaa tehdä konkreettisia tavoitteita. Miten nyt yhtäkkiä tuntui siltä, ettei minulla ole edes yhtään unelmaa? Varmasti on. Täytyyhän niitä olla! 

Muistan, että halusin aina olla kirjailija. Haluan edelleen olla kirjailija, mikä on naurettavaa, koska minulla on jo kirja, ihan melkein valmis, mutta unohdettuna sinne "pöytälaatikkoon", jonne jää niin moni mahdollisesti hyvä teos. Se ei ole vielä täydellinen, ei sitä vielä voi näyttää, se kaipaa hiomista. (Lähinnä se kaipaa vain rohkeutta kirjoittajalta...) Melkein tsek!

Unelmoin nuorempana siitä, että asuisin veneessä. Sellaisessa pienessä satamapaatissa, jonka saa sisustettua minikodiksi. Järjellä ajateltuna minunlainen aistiherkkä tyyppi ei voisi pitkään siinä hajussa asua, mutta ehkä siinä miellytti kuitenkin enemmän se sellainen pienen tilan kodikkuus ja paikkaan sitomattomuus. Kerran kiertolainen, aina kiertolainen. (Olen lukenut ja seurannut juttuja minikodeista, varsinkin Australiassa on tämä Tiny House -aate levinnyt.) Minikotia ei voi kuitenkaan liikuttaa, ellei sitä rakenna pyörien päälle. Ja siitä muistui mieleen ensiautoni Onni, joka seisoo tuolla pihamaalla odottamassa uutta kuositusta. Niin, minulla ON liikkuva minikoti, sekin lähes valmis. Ja sen voi myös ajaa satamaan. Melkein tsek!

En millään keksinyt kymmentä unelmaa. Joko niin, että minulle unelmat ovat jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sille listalle pääsee vain ne kaikista parhaat ja kauneimmat ja erikoisimmat ajatukset, tai sitten minä olen vain niin tylsästi tyytyväinen tähän nykyiseen olemiseen, että se on vienyt kaiken motivaation suuriin tekoihin. Ja nyt kun miettii, en ole varma onko se hyvä vai huono asia.

Tämän viikon haaste: Kymmenen unelmaani.

Purkkasaippua.

Japanissa asuva italialainen ystäväni kyseli kuulumisia. Kerroin hänelle, että kävin naapurikylässä kaupoilla ja ostin sinisen saippuan, joka tuoksuu hedelmäpurkalle. Vuoden kohokohta, toistaiseksi. Se saattoi kuulostaa siltä sellaiselta vitsiltä jolle naurahtaa, vaikka ei oikein ymmärrä mikä osuus lauseessa oli hauskaa. Todellisuudessa en vitsaillut ollenkaan. Tänä vuonna se suurin, uusin ja erikoisin asia on saippua, joka tuoksuu samalta kuin ne purkkapallot, joita voi ostaa työntämällä kolikon purukumiautomaattiin ja kääntämällä vipua, joka tiputtaa säiliöstä palleron kuiluun, jonka edestä metallista luukkua nostamalla sen ainakin pitäisi pudota kädelle. Siinäkin on jännitysmomentti - koita saada pallo kiinni ennen kuin se tipahtaa lattialle ja vierii lottotiskin alle.

Olen viimein oppinut rauhoittumaan. Olemaan hiljaa. Siihen meni vuosi, mutta nyt jo nautin siitä, että ei tee mitään. Tai ainakin luulen, että nauttisin, jos sellainen tilanne jossain vaiheessa tulisi. En tiedä varmaksi, kun koko ajan puuhastelen jotain. Se on jokin perinnöllinen sairaus. Äitini ei pysy paikallaan edes puolta minuuttia ja äidinäiti oli samanlainen; söi välipalankin seisaaltaan ja sitten taas nopeasti viipotti jonkin askareen pariin. Joka tapauksessa, minua ei enää vaivaa tekemättömyys. Siis sellaisen tärkeän tekemättömyys. Voin ihan hyvin vain maalata tai virkata tai maalata tai kokata tai maalata tai kuunnella leffaa samalla kuin maalaan.

Elämän kohokohdattomuudesta on tullut mukavaa. Hiljainen elämä on mukavaa. Juttelen kissan kanssa. Siivoilen. (Tosin sitä tuntuu joka kerta seuraavan vain suurempi kaaos, go figure.) Ennen elämässäni jatkuvasti mukana ollut ahdistus tekemisistä tai tekemättömyydestä on nyt poissa. En osaa selittää sitä, ehkä olen parantunut. Ehkä olen tullut keski-ikäiseksi. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut Suomessa. Varsinkaan silloin, kun ei ole "pakoreittiä" ulkomaille näköpiirissä. Tavallinen arki täällä Suomessa on alkanut tuntua hyvältä. Se, ettei tapahdu mitään, on suorastaan toivottavaa. Ja siksi sininen purkkasaippua tuottaa aivan oikeasti iloa.

Taide.

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on projekti, jolle annoin nimeksi Taiteen vuosi. Year of art. Anno d'arte. Ostin Corkista toissavuonna kirjan, jossa esitellään vuoden jokaisena päivänä maalaus. Jokapäiväinen kahvirituaali vihreän aamukahvimukini kanssa sai siis täydennystä. Nyt hörppäilen sumppini taiteellisesti itseäni sivistäen. Mies osaa tietysti tämänkin homman paremmin, ja on ollut suuri opettajani. Hän kertoo taiteilijoista ja tyyleistä. Tyrmistyttävä huomio sinänsä, että vaikka niinkin paljon minua taiteilijaksi on haukuttu, en tiedä taiteesta yhtään mitään. Vielä.

Toinen osa tätä Taiteen vuotta on viikottainen teos, jonka siis itse teen. Tämä ajatus oli aivan loistava, siis oman pään sisällä. Teen jokaiselle viikolle taidemuistikirjaan sivun, jossa käsittelen oppimaani, ja jonne laitan tekemäni teoksen (tai ainakin siitä kuvan). Näin jo mielessäni upean kirjan täynnä taiteellista osaamista ja kauniita kuvia - sellaisen, jonka voi vahingossa tarkoituksella jättää pöydälle, josta vieraat voivat sen sitten poimia ja ihmetellen ihailla uskomattomia lahjojani. Tämä skenaario todellakin täytyy nähdä mielessä, sillä käytännössä nuo uskomattuman luovat ja kauniit ideat eivät ole vielä materialisoituneet tuon kirjan sivuille. Fail. Ja nekin teokset, jotka olen saanut aikaiseksi, eivät millään muotoa edusta sitä parasta kauneutta. Tosin ensimmäisestä on jo tehty tarjous - minulle luvattiin vaihdossa Cappuccino ja Hesen kuponki. (Näkemättä teosta.) Se on alku. Alut ovat tärkeitä.

Yksi suuri syy tähän taidevuoteen ryhtymisessä oli itsekritiikki. Se on asia, jonka kanssa painin. Perfektionismini tekee elämästä joskus lievästi sanottuna vaikeaa, mutta arkielämässä se ei ole mitään verrattuna omiin töihin kohdistuvaan kritiikkiin. Minulle ei kelpaa siis mikään. Joten kun nyt pakotan itseni julkaisemaan kuvia kamalista töistäni, se ainakin toivottavasti muuttaa omaa asennetta osaamiseeni. Tekee nöyremmäksi. Kehuja on aina kiva saada, mutta jos luovuuden voiman ja ilon kerää kehuista, se tarkoittaa samalla, että antaa tyrmäyskritiikille luvan satuttaa. Yritän siis ottaa palautteen palautteena. Muistutan itseäni tuon tuosta, että taide on katsojan silmissä. Ja yritän näin löytää sen myös omista silmistäni. Ehkä vahvistun, ehkä en. Ehkä löydän lisää itseluottamusta, ehkä en. Ehkä osaan ottaa rakentavan palautteen vastaan ja kehittää töitäni. Luultavasti en.

Oli miten oli. Kaiken pohjalla on kuitenkin ajatus, että minä rakastan puuhastella taidetta! Rakastan piirtää ja maalata ja virkata ja tehdä outoja sekatekniikkateoksia, tuli niistä hyviä tai ei. Ja tämä on se asia, josta halusin itseäni tällä taiteen vuodella muistuttaa. 

Don't think about making art,

just get it done.

Let everyone else decide

if it's good or bad,

whether they love it or hate it. 

While they are deciding, 

make even more art. 

- Andy Warhol -

Muistoista.

Viime viikolla Facebook kertoi minulle, että tasan vuosi sitten olin ottanut kuvan jäisestä ikkunasta. Se on meidän makuuhuoneen ikkuna. Olin ensitreffeillä silloin vielä tulevan kotini kanssa. Käytiin allekirjoittamassa paperit hetki tuon kuvan ottamisen jälkeen.

Tuntui hassulta ajatella, että siitä on jo vuosi aikaa. Sitten heti perään tuntui tyhmältä, koska ei tullut mieleen mitään muistoja tuosta vuodesta. Se alkoi oikeasti ihan ärsyttää. Miksi minulla ei ole muistoja kuluneesta vuodesta? Ensimmäinen vuosi, kun omistin kotini, oikean talon, ikinä. Luulisi, että niinkin merkittävästä muutoksesta jäisi edes jonkinlaisia muistijälkiä. Onko tämä merkki alkavasta dementiasta? Monta juttua tuli kyllä mieleen, mutta vain sellaisia arkisia puuhailuja. Hatara muisto sieltä, toinen tuolta, mutta kaikista puuttui se jokin.

Mietin, että miksi näin on? Vika ei voi olla seurassa, sillä se on parempaa kuin koskaan ennen. Kissakin on aivan parhaasta päästä, vaikka onkin välillä vähän ärhäkkä. Miksi mieleeni ei ole jäänyt mitään huippumuistoja kuluneelta vuodelta? Pinnistämällä muistin mahtavan reissun Tornioon irkkuhäihin ja toisen vähintäänkin yhtä ikimuistoisen matkan Kotkaan hakemaan ensiautoani. Mutta kotoa ei mieleen tullut minkäänlaista naamaa virneeseen vetävää muistoa.

Yhtäkkiä tajusin, että vian täytyi olla juuri siinä. Olen viettänyt mennen vuoden kotona. Lähestulkoon yksin. Mies on myös aina kotona, joten sitä ei voi arkisuutensa vuoksi laskea mukaan. Tajusin, että muistoja ei synny yksin kotona, ei ainakaan sellaisia ikimuistoja. Muistoihin tarvitaan toisia ihmisiä! Ja uusia paikkoja. Sitä, että irrottaa itsensä tutun tavallisesta. Onni-kärryn hakureissu jäi mieleen, koska se oli matka. Tapasin uusia ihmisiä. Näin uusia paikkoja. Jännitin, jaksaako Onni körötellä Keski-Suomeen saakka. Se oli hyvin erilaista, kuin kotona oleminen.

Aloin miettiä menneitä oikein keskittyneesti, niitä parhaita hetkiä.

Muistin, kuinka lämpimän illan pimeydessä Pafoksen aaltoja tuijotellessani todistin, kuinka mystiset mustat pallerot alkoivat nousta vedestä yksi toisensa jälkeen aivan siinä edessäni. Todellinen WTF?! -moment. Kesti tovin ymmärtää mistä oli kyse, niin omituiselta se merestä nousevat jättiläishirviö pimeässä illassa näytti. Mutta hahmot osoittautuivatkin vain sukeltajiksi, ei mitään sen kummempaa. Muistan kuinka lähdin seuraamaan saksofonin ääntä rantaa pitkin ja päädyin kuuntelemaan sitä (salaa) erään ökyhotellin altaalle. Vain muutama sana vaihdettiin tuon fonistin kanssa, mutta se hetki oli vaikuttavuudessaan todella upea.

Sitten muistin kostean aamun Italiassa. Raikas ilma, oma pieni Rotta-koira siinä jaloissa. Hengitin syvään ja haistelin maaseudun ilmaa. Vaikka silloin jo asuin Italiassa, se oli minulle uutta. Erilaista toimintaa. Suomessa ei ollut koskaan tarvinnut nousta aamulla lämmittämään taloa.

Nuo kaksi hetkeä olivat täynnä sisäistä rauhaa, tunsin oloni onnelliseksi. Ja nyt tarkemmin ajatellen, nämäkin muistot istuvat tuohon päätelmääni muistojen syntymisestä. Toiset ihmiset ja uusi paikka tekivät näistä hetkistä ikimuistoisia.

Tälle vuodelle tein kuusi tavoitetta, mutta vain yhdessä niistä oli mukana matka ja toinen ihminen. Lienee syytä pistää tavoitelista uusiksi.

Hiljaisuutta, pyydän.

Ystäväni huomautti viikolla, että minun pitäisi kirjoittaa enemän blogia. Olen samaa mieltä, blogin kirjoittaminen saa aina ajatukset järjestäytymään tavoitteellisemmin. Kirjoittaminen oli nuorempana minulle työkalu, jolla hallitsin pään sisäistä kohinaa. (En ole ainoa jonka päässä kohisee, enhän? Tämä on ihan normaalia, onhan?) Kohina ei varsinaisesti ole helpottanut iän myötä, mutta olen keksinyt muitakin keinoja sen hallintaan, kuten ne aamusivut. (Joka on muuten myös kirjoittamista... Äh, never mind.)

Tein ihmeellisen huomion tuossa viime viikolla. Minulla on ollut jo vuosia sellainen hillitön halu hiljaisuuteen. En ole halunnut mitään muuta, kuin hiljaisen kodin. (No olenpas halunnut, paljonkin kaikenlaista, mutta tämä on ollut siis sellainen kestosuosikki ja hyvin vahvana mielessä aina.) Missään ei tunnu olevan tarpeeksi hiljaista, edes täällä hevonkuusen kannon alla. Huomasin, että olen aina kaivannut hiljaisuutta, hiljaisuudessakin. Ja sitten yhtäkkiä tuli mieleen, että ehkä syy ei olekaan paikassa. Minun oma mieli on se, joka ei hiljene koskaan - päässäni ei ole koskaan hiljaista. Wow. 

Joskus sitä saa sellaisia upeita älyoivalluksia, että tuntee itsensä suorastaan fiksuksi. Tämä ei ollut kuitenkaan sellainen. Pitikö oikeasti muuttaa yli 50 kertaa ja sinkoilla sinne tänne etsimässä hiljaisuutta meluun, jonka toin aina mukanani? Huoh.

Noh, yksi tämän vuoden teemoista on armollisuus, ennen kaikkea itselle. Näköjään sitä joutuu harjoittelemaan ja harjoittamaan aika paljon. Menneet on menneitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  Let. It. Go. 

Päänsisäiseen hiljaisuuteen ei ole pomminvarmaa ohjetta. Ei ole avainta mielen lukkoihin. Kukaan ei voi opettaa mielen tyhjentämistä, koska kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu, mitä toinen ajattelee ja miten asiat kokee. Meditointi auttaa, vaan sitäkään ei voi kukaan oikeasti opettaa toiselle. Se on oma inside-juttu, joka pitää vain itse oivaltaa. Olen kahdehtinut niitä ihmisiä, jotka osaavat kuin sormia napsauttamalla vajota tilaan, jossa kukaan ei häiritse, ei edes oma pää. Samalla minusta on aina tuntunut, etten osaa meditoida, että en voi oppia sitä. En ainakaan ennen kuin löydän paikan, jossa on tarpeeksi...hiljaista. 

Unelma.

Olen edelleen jatkanut aamusivujeni kirjoittamista. Yritän kirjoittaa joka päivä, vaihtelevalla menestyksellä. Se ajatus tarttui kirjasta Tie luovuuteen jo vuosia sitten, mutta olen siitä muovannut omanlaisen aamurutiinin. En tiedä onko se vienyt minua yhtään luovempaan suuntaan, vai olenko vain luonnostani aina ollutkin luova, mutta kyllä sieltä lähes joka päivä joku idea irtoaa.

Näin unta Marcosta ja heräsin omituiseen oloon. Se oli hyvä uni, mutta unet Italiasta saavat aina haikeaksi. Se taas sai ajattelemaan elämääni nyt. Jos Miestä ei olisi, mitä tekisin? Olen tavattoman onnellinen tässä ja nyt, juuri tällä tavalla, mutta entä jos tilanne olisi toinen, jos olisinkin tässä ja nyt yksin. Olisinko tässä? Mitä tekisin? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka yleensä paljastavat sen, mitä todella tahtoo. Senkin, mikä saattaa unohtua arjen kiireettömyydessä.

Kirjoitin listaa asioista mitä tekisin, mutta se alkoi vahvasti näyttää listalta asioita, joita teen nytkin koko ajan. Elämäni ei kai olisi kovin erilaista yksin. Hiljaisempaa ja tylsempää ja tyhjempää tietysti, mutta jos nyt unohtaa sellaiset. Keskityin ihan niihin perusjuttuihin. Mitä tekisin? Maksaisin loput velat pois. Tekisin taidetta ja tuotteita myyntiin. Kirjoittaisin. Siivoaisin ja järjestelisin. 

En ollut vieläkään tyytyväinen omaan vastaukseeni. Mitä tekisin toisella tavalla kuin nyt? Todennäköisesti olisin enemmän tekemisissä ystävieni kanssa. Matkustaisin veteraaniystäväni luokse Thaimaahan vähäksi aikaa, mutta en varmaankaan muuttaisi ulkomaille. En vähään aikaan. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna, en muuttaisi mitään tästä hetkestä, tästä elämästä. En vaikka asun täällä keskellä ei mitään. Erikoista. 

Muistui mieleeni yhden koulukaverin sanat, jotka hän sanoi, kun matkustin Italiassa ja kerroin veneretkestä Venetsian mainingeissa. Nuo sanat sopivat täydellisesti myös tähän hetkeen.

"Ilona, sä elät sun unelmaa!"

Näin on.

2018.

Jos asuu keskellä ei-mitään, voisi kuvitella, ettei myöskään tapahdu juuri mitään. Viime vuosi oli kuitenkin melko tapahtumarikas, kaikessa hiljaisuudessaan. Tässä pieni kooste H-hetkistä.

Jos asiat pitäisi laittaa paremmuusjärjestykseen, ehdottomasti ykkösjuttu koko vuonna oli Kulta-Papu. Lupasin Miehelle, että muutan Suomeen sillä ehdolla, että saan kissan. Tuo lupaus pidettiin ja kesällä meille muutti pieni Tättärä. Se valloitti meidän sydämet jo heti ensimmäisenä päivänä. Mies on myöhemmin sanonut, että ei uskonut kiintyvänsä kissaan niin kovasti. (Miehen lapsuudenkodissa oli aikaisemmin sellainen ulkokissa, eli maaseudun hiirenloukku.) Hän sanoi myös, että on nyt huomannut miten paljon suurempi kissojen viihdearvo on, kun vertaa koiriin. Papu on täydellinen. Kaunis calico, jolla on vielä uskomattoman hyvä luonne. (Papu on myös uskomaton koijari, tänään se esimerkiksi sai huijattua Mieheltä toisen aamupalan, kun en ollut näkemässä.)

Suurin elämänmuutos oli tietysti muutto Irlannista Suomeen. Corkista lähdettiin lammasfarmin kautta, joka oli jo sinänsä elämys. Töiden vaihtaminen toimistotyöstä satunnaisiin hommiin, kaupunkielämästä luopuminen ja siirtyminen korpikuusen kannon alle... Eipä ole ollut helppoa, mutta sitäkin opettavaisempaa. Alan vasta nyt tottua muutokseen. En tiedä olenko vieläkään oikeassa paikassa, mutta sehän onkin ihan eri tarina.

Suuria hankintoja tilan lisäksi on Onni - uljas ensiautoni. Se on tällä hetkellä liikuntakyvyttömänä  hautautuneena hankeen ja siis kotiarestissa kevääseen pienen puutarhani perällä. Siellä se odottaa, että pakkaset helpottavat ja minä alan repiä seiniä irti. Toistaiseksi Onnista on poistettu muutama tyyny, kaiuttimet, vanha starttimoottori ja vanha akku. Not his time yet.

Vuoteen mahtui myös kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin matkattiin Romaniaan, Bukarestiin. Tarkoitus oli hakea sinne jättämäni tavarat, mutta paikalliseen tyyliin tavaroistani oli enää puolet jäljellä. Ne sain kuitenkin kotiin. Tapasin muutaman vanhan työkaverin ja yhden taiteilijaystävän, jonka seura on aina täysin naurattavaa. Toinen reissu vei meidät Ruotsin puolelle Haaparantaan, sillä kävimme entisen työkaverini häissä Torniossa. Hieno AirBnB-kokemus ja upeat irkkuhäät, sekä tuhansia dynkky-dynkky-miehiä jyrisevine amerikanrautoineen.

Yksi parhaita hetkiä oli se, kun sain viimein vuosien odotuksen jälkeen oman ihanan keinuni omaan ihanaan minipuutarhaani! Siinä sitä sitten istuttiin keinumassa takapihalla, katseltiin omaa taloa, joka siltä suunnalta ei näytä ollenkaan hullummalta. Keinussa nautittiin iltaoluita grillin tirinää kuunnellen, lämmiteltiin viimeisien auringonsäteiden paisteessa illan viiletessä ja suunniteltiin tulevaa. Aika ihanaa kyllä.

Vuosi 2018 oli minulle pääasiassa lepoa, rakkautta, ja itsensä voittamista kaiken muutoksen keskellä. Selvisin. (Ja virkkaamista! Sitä minä tein myös.) Seuraavaan vuoteen mennään kiitollisin mielin.