Välitilassa.

Nyt kun maailmalla sattuu ja tapahtuu, tulevaisuus pelottaa monia. Se herättää monenlaisia ajatuksia. Minä en ole enää katsonut, kuunnellut tai lukenut uutisia vuosiin, koska siellä ei ole koskaan mitään hyvää tarjolla. Olen hyvin herkkä, ja kaikki menee ihon alle. Uutisten välttäminen on tapa suojella itseäni, niin en pahenna omaa oloani muiden murheilla. Se voi tuntua kovin itsekkäältä, mutta minulle se on ainoa tapa säilyttää rauha pään sisällä. Ketään ei hyödytä se, että minä voin huonosti, vain koska maailma on sekaisin. 

Minä valitsin toisin. Haluan keskittyä positiiviseen, sillä useimmiten se auttaa. Tiedän kyllä, että olen tavattoman onnekas. Olen löytänyt sen todellisen sielunkumppanin, jota koko elämäni etsin. Minulla on ihana pieni pinkki koti, puutarha, terapeuttikissa, autokoti, ja mahdollisuus toteuttaa itseäni. Olen kaikesta tuosta tavattoman kiitollinen. Minulla on myös ADHD-aivot, olen energiaherkkä ja kannan mukanani valtavan suurta traumataakkaa. Olen kiitollinen siitäkin. Ilman kaikkea kokemaani en olisi se ihminen, joka nyt olen. Kolhut kasvattavat luonnetta. 

Mietin, miksi olen toisinaan edelleen niin ahdistunut, vaikka kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Olen uupunut, vaikka en olisi tehnyt mitään. Kaikki mukavakin saa stressaantumaan. Se on raivostuttavaa, mikä tietysti lisää ahdistusta. Minun pitäisi olla superonnellinen, kun kaikki on niin superhyvin! Ja kyllä minä olenkin, todella superonnellinen. Olen vain myös superahdistunut. 

Aloin taas tutkia uniani. Se kiinnosti minua jo nuorena, sillä näen yleensä uskomattoman selviä unia ja usein seikkailin mitä ihmeellisimmissä tarinoissa. Nykyään unille saa todella hyviä tulkintoja, varsinkin jos vertaa niihin 90-luvun kirjoihin, joiden avulla ennen yritin näkemääni ymmärtää. 

Unien tulkinnan kautta löysin selityksiä hereilläolon kompurointiin. ADHD-aivot eivät osaa automaattisesti erottaa hyvää innostusta ja pahaa stressiä toisistaan, mikä tarkoittaa, että myös hyvät ja ihanat jutut kuormittavat valtavasti. Keholle se on ihan sama ylikierrostila. Eli kaikki ihanat asiat elämässäni ja unelmien toteutuminen ovat tuoneet mukanaan valtavan dopamiiniryöpyn, joka pitää hermoston ylikierroksilla. Tämä positiivinen lataus on muuttunut pään sisällä levottomuudeksi ja uupumukseksi. Mahtavaa.

Entisen elämän myrkyllinen suhde, ikuinen taistelu kaikkia ja kaikkea vastaan, sairastuminen, työttömyys ja kaikesta sosiaalisesta ulkopuolisena oleminen ilmeisesti pitivät hermoston vuosia hälytystilassa. Ja nyt kun vihdoin olen turvassa, keholla ja mielellä on ensimmäistä kertaa tilaa ja lupa alkaa purkaa sitä vanhaa, patoutunutta stressiä. Tämä ahdistus on siis vain sitä vanhan kuorman poistumista, ei reaktiota tähän hetkeen. Ilmeisesti käsittelen unissani asioita, joita en halua enää miettiä hereillä. Unien viesti on kuitenkin aika selvä. Olen ollut matkalla vanhasta turvattomuudesta uuteen onneen, ja niiden välinen etäisyys on yllättävän pitkä. Se siis kuormittaa ADHD-aivojani siellä taustalla ihan joka hetki. Onkos se ihme, jos on vähän uupunut? 

Tämä ristiriita hyvän tämän hetken ja "ilman syytä tulevan" ahdistuksen välillä on yksi syy siihen, miksi halusin aloittaa tämän blogin uudelleen. Kirjoittaminen on aina ollut minulle turvapaikka, jotain mihin voin uppoutua ja missä olen täysin vapaa. Sekin on kai lahja, että pystyy katoamaan hetkeksi menemättä minnekään.