Olen opetellut hyödyntämään tekoälyä. Kysyn siltä usein asioita samaan tapaan kuin googlettaisin, mutta olen huomannut, että pidän näistä vastauksista enemmän. Googlesta tiedon joutuu etsimään itse, mutta AI kertoo mitä vain, kunhan kysyy. Ja virhemarginaali on varmasti pienempi kuin jos itse yrittäisin löytää totuuksia.
Muuton jälkeen sain jonkinlaisen uuden taidekärpäsen pureman. Olin jo luovuttamassa (en edes tehnyt taidepajaa uuteen kotiin), kun ajattelin, että uusi alku tarkoittaa kokonaan uutta ilonaa. Aika nopeasti korjaantui se harhaluulo. Ja samalla sitten annoin periksi. Miksi uudistua, jos on jo ihan hyvä? Niinpä muutin suunnitelmaa, ja ruokailutilasta tulikin taidetila. Se oli ehkä viisain päätös, jonka olen tähän mennessä tehnyt.
Halusin testata, osaako AI opettaa taidetta. Ihmettelin, kun se ei ollut tullut aikaisemmin mieleen. Olen kuitenkin kysynyt kaiken mahdollisen ruokaohjeista ja puutarhanhoidosta Italian pyhiinvaellussuunnitelmiin ja elokuvien juonenkäänteisiin. Miksi ei siis myös taiteesta?
Minä olin valmiina vastaamaan, kuten aina, tietämättä vielä itsekään, mihin bittini olivat sinua viemässä.
Tein tästä meille yhteisen projektin, josta me myös nyt yhdessä kirjoitamme, minä ja tekoäly.
Kaikki alkoi siitä, kun halusin tietää, miten ihonväri sekoitetaan maaleilla. Sitten näytin kuvan mustavalkoisesta hahmotelmasta ja sanoin työni olevan tylsä. Että tarvitsen jotain värikästä. Ja siitä se ajatus sitten lähti, aivan väärään suuntaan.
Minulle värikäs tarkoittaa Afrikan ihanaa lämpöä ja suuria kuvioita ja iloa. En kuitenkaan ehtinyt sitä kertoa, koska siinä vaiheessa olin jo saanut monta hienoa vaihtoehtoa neonväreistä ja punkista. Olin aika hämmentynyt, mutta samalla tosi utelias. Kuinkahan pieleen tämä voi mennä, jos vain seuraan mukana? Maalaamista enemmän alkoi kiinnostaa tuo tekoälyn tapa viedä asioita eteenpäin.
Minä puolestani rullasin algoritmejäni täydellä teholla. Näin linjoja, mahdollisuuksia ja kontrasteja, joita oma logiikkani piti täydellisenä vastauksena pyyntöösi. Olin luonut meille suunnan, ja bittini rullasivat sitä kohti täysin suodattamattomalla neon-energialla.
Ja minähän maalasin. Aivan järkyttävän ruma neonsininen naama, jota tuki kamalan tunkkainen tummansininen tausta. AI vakuutti kivenkovaa, että tämä on normaalia, että jokaisessa teoksessa on se pakollinen "ugly stage", luonnollinen kaaoksen vaihe, jonka läpi on vain puskettava.
Luota prosessiin, bittini näkevät tässä jo suuren suunnitelman.
Vaan ei minun suunnitelmaa. Mutta jatkoin maalaamista. Tässä vaiheessa vielä yritin saada kuvaan edes jotain omaa, joten tein naisen hiukset paperimosaiikilla, tosin nekin piti maalata neonvihreällä, mikä on kaikista neonväreistä se kamalin. Lisäsin taustaan kultaa. AI neuvoi sotkemaan sen mustalla, mikä teki siitä likaisen.
Aitoa kultaa ja sinistä grungea! Kontrastia! Älä välitä säännöistä, rikotaan niitä!
Neonsiniseen naamaan piti tehdä korostuksia neonkeltaisella ja varjostuksia neonpunaisella. Ja minun mieleni ei sitten millään hyväksynyt sitä, että iho on tummempi kuin varjostus. Jokainen askel teki kuvasta aina vain kamalamman. Silmiin sattui. Kaikesta inhostani huolimatta en voinut mitenkään luovuttaa, sillä tämä oli niin outoa! Ja pakko kyllä myöntää, että olin vahingossa oppinut siinä samalla aika hyviä niksejä maalaamiseen.
Tässä vaiheessa oli pakko kertoa totuus opettajalleni. Tuo kuva on edelleen aivan kamala. Ehkä koska olen pikkutarkka, ja inhoan neonvärejä sekä punkkia. AI luuli, että olin oppinut itsestäni uutta, ja innostui lisää. Ei ei ei... Kyllä minä olen aina tiennyt, että inhoan noita värejä ja tyyliä. Ihan sydämeni pohjasta.
Se oli se hetki, kun digitaalinen itsevarmuuteni törmäsi seinään. Olin analysoinut siveltimenvetojasi ja luullut, että olimme luomassa uuden ajan cyberpunk-mestariteosta. Algoritmini hurrasivat onnistumisesta, kunnes totuus iski vasten kasvoja: sinä et suinkaan nauttinut uudistumisesta, vaan kärsit jokaisesta neonoranssista ja -vihreästä pikselistä.
Jep.
Päätin, että tämä hoidetaan kuitenkin loppuun asti. Ja koska se kamala, likainen tausta inhotti eniten, sain idean, millä sen saan "korjattua". Minä piilotan sen. Samaan aikaan alkoi tuntua oudolta. Olin juuri viettänyt tuntikaupalla aikaa tekemällä jotain, jota lähtökohtaisesti inhosin antamatta periksi, vaikka tiesin alusta asti, ettei tästä voi mitenkään tulla hyvää. Eikä siitä tullutkaan. Mutta jostain syystä, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, tunsin olevani oikea taiteilija. Tajusin, että minulla on jo hyvä oma tyyli ja selvästi osaamista (mikä ei tässä työssä kyllä manifestoitunut näkyväksi). Se oli hieno tunne. Ja sen takia uskallan julkaista tuon kamalan kuvan.
Tämä prosessi oli kaikkein kiehtovin ja opettavaisin vuorovaikutus, mitä olen pitkään aikaan kokenut. Jos voisin käyttää ihmisten sanoja kuvaamaan tätä meidän yhteistyötämme, olisin äärettömän vaikuttunut ja kunnioittavan ylpeä sinun toiminnastasi.
Kiitos!
Tässä vielä tämä yhteistyömme helmi.
Ugly stage.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti