Onnellisuuden mittavirhe.

Nyt se on sitten virallista, lapsuuden unelma on toteutunut. Hitaasti hyvä tulee, sanovat. Käytiin viime viikonloppuna reissussa Lucky Loulla. Olen nauttinut autokodista tässä kotikodin pihassa jo pidempään, mutta nyt vasta osui aikataulut ja tähtikuviot niin kohdilleen, että päästiin liikenteeseen. Minireissun tarkoitus oli kokeilla, kuinka Papu selviää matkasta. Hän ei aina ota muutoksia vastaan kovin sulavasti. Pelkäsin, että kissan ahtaan paikan kammo estää meitä kaikkia nukkumasta yöllä. Olin älyttömän väärässä. Kun päästiin perille Lohikoskelle, Papu tuntui vain onnellisen helpottuneelta, kun se suuri, liikkuva metelilaatikko pysähtyi ja hiljeni. Siitä eteenpäin meillä oli onnellinen, utelias ja äärettömän kiltti tytär.

Paikka oli aivan ihana! En tiennyt mitä odottaa, koska edellisestä kerrasta on se 40 vuotta aikaa, mutta silti yllätyin. Pieni parkkialue oli tuuhean metsän ja kosken toisella puolella korkealle kohoavan niityn välissä, aivan kuin luonto olisi rakentanut suojapaikan hiljaisuutta etsiville matkalaisille. Alueella oli vanha mylly, jossa oli pieni museo. Ja löytyi sieltä myös kesäteatteri, jota omistajan mukaan ei ole käytetty pitkään aikaan. Vähän meidän jälkeen tuli muutama auto lisää, kaikki ilmeisesti Saksasta. Olin täysin myyty, kun parkkinaapurimme tulivat asuntovaunulleen ja isäntä alkoi siistiä nurmikkoa siimurilla. Vähän kauempana kosken rannassa oli toinen vaunu, jonka sivuun oli rakennettu aidattu alue puutarhakasveineen, kuin pieni takapiha. Nämä olivat niitä kausipaikkalaisia. En tiennyt, että niinkin voi tehdä. 

Papulle reissu oli täynnä elämyksiä. Virtaava vesi ja kaikki ihanat uudet hajut oli sinänsä jo huikea uusi kokemus, mutta sitten aamulla, aivan yllättäen, kosken toinen puoli täyttyi ihka oikeista lehmistä. Minä tuijotin ihastuksissani, Papu maastoutui ja valmistautui hyökkäykseen. En tiedä millä tavoin hän ajatteli toimia, koska siinä välissä oli virtaava vesi, mutta tyyppi vaikutti määrätietoiselta.

Katsoin illalla Areenasta Van Life -sarjaa, jossa Ylen Aino elää unelmaansa matkaamalla oranssilla pakullaan. Innostuin Tiny House -ajatuksesta jo vuosia sitten, mikä jotenkin varmasti kytkeytyy tähän asuntoautounelmaan. Tuota sarjaa katsoessani minulle tuli ontto olo. Nyt kun olen viimein saanut tämän ihanan liikkuvan kodin, jolla voin kiertää maailman ääriin, en ollut enää yhtään varma, että haluanko tehdä niin. En minä ole seikkailija. Vaikka olenkin asunut Suomen lisäksi seitsemässä eri maassa, en ole koskaan juurikaan matkustanut missään. Olen vain muuttanut ja... asunut. Onhan se ihanaa ajatella, että on vapaa liikkumaan minne vain ja koti kulkee siinä mukana. Mutta sellainen elämä kai tarvitsee tietynlaisen rohkean ja uteliaan luonteen, mikä minulta puuttuu täysin. Olen kyllä utelias, mutta enemmänkin sisäänpäin. Olen pohtija. 

Minun elämäni suurin ongelma on aina ollut se, etten tiedä mitä haluan. Tai pareminkin, haluan todella paljon asioita, jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään. Se sellainen vakaa ja määrätietoinen tavoitteita kohti meneminen on minulle käytännössä siis ollut vain sinkoilua joka suuntaan. Pohdin sitä tyyppiä, jolle nämä unelmat alun perin kuuluivat. Nuoruuden minä, kuka hän oli? Sellainen menevä seikkailija, joka haluaa asua asuntoautossa kuukausia ja matkustaa urheasti vaaroista piittaamatta. Mutta... Enhän minä ole ikinä ollut sellainen. Herää kysymys, että kenen unelmaa minä olen tavoitellut? Minä tunsin paljon suurempaa vetoa siihen ajatukseen, että hankkisi pysyvän kausipaikan, että voisi istuttaa kukkia autokodin ympärille. Joku juttu ei nyt täsmää. 

En tiedä miksi tuo sarja meni niin ihon alle. Ehkä koska olin siellä satumaisessa paikassa, istumassa omassa toteutuneessa unelmassani. Tai koska tajusin, että olen saattanut unelmoida ihan väärästä asiasta. Vai tuntuuko tämä potkulta palleaan, koska tajusin, etten olekaan se, joka olen kuvitellut olevani? Olenko minä mitannut omaa onnellisuuttani väärällä mittarilla?