Ikäkriisittömyys.

Joko sinulla on ikäkriisi? Minulta kysyttiin tätä joku aika sitten, aivan kuin se olisi jokin estämätön ja välttämätön paha. Ehkä se onkin, mutta minulla ei sellaista ole. Tällä hetkellä. Joskus tuntuu, että koko elämäni on ollut yhtä suurta ikäkriisiä. Syynä on kai tämä yhteiskunnan luoma illuusio ja keksitty aikataulu sille, millainen pitäisi olla missäkin vaiheessa tätä maanpäällistä vaellusta. Vaikka meille kaikille opetetaan jo koulussa, että jokainen on yksilö, ja että kasvu on henkilökohtaista, että kaikki kokevat asiat eri tavalla... Silti pitäisi mennä kasvukäyrän mukaan. 

Kun tulin keväällä käymään täällä Sulkavalla, tapasin ohimennen mieheni silloisen naapurin ja hänen ystävänsä. Kävelimme talon pihan poikki, ja koska satoi vähän vettä, olin piilossa syvällä hupparissa. Kun naapurissa vieraileva mehuveikko näki meidät, hän tuli heti tervehtimään. (Koska puolisoni on täällä vähän niin kuin se apina, jonka kaikki tuntevat, mutta joka ei tunne ketään). "Ja sinäkö olet tullut katsomaan iskää, sehän on mukavaa." Tuijotin miestä hämmentyneenä. En... Minua on kyllä ennenkin luultu ikäistäni nuoremmaksi, ja juu, mieheni on minua vähän vanhempi, mutta ei nyt sentään niin paljon. Se oli kiusallista, vaikkakin huvittavaa, joten vaihdoin aihetta nopeasti. Eilen sitten kuulin uuden juorun kylältä. Nyt kun meillä on myös tämä ihana talo, Sogno Rosa, kylällä tiedetään siitäkin. Se ei sinänsä ole ihmeellistä. Mutta kuulin naapurilta, että tässä talossa asuu mieheni äiti. Auts! Olen siis parissa kuukaudessa vanhentunut sen 40 vuotta. Kiusallista, mutta huvittavaa.

Olet niin vanha kuin uskot olevasi, sanovat. Tällä hetkellä tunnen olevani (ehkä ensimmäistä kertaa ikinä) täsmälleen sen ikäinen kuin olenkin. Ja myös uskon siihen. Mieli on yhä utelias, mutta fysiikalle ja biologialle ei mahda mitään. En ole koskaan ollut urheilun ystävä, vaikka liikun jatkuvasti. ADHD pitää liikkeessä, halusin tai en. Tiedostan kuitenkin, etten enää jaksa aivan samalla tavalla kuin ennen. Joku sanoisi, että siinä on ristiriita, kun yrittää pysyä henkisesti nuorena, mutta arki tai keho muistuttaa realiteeteista. Minulle se on ihan OK. Lepään, kun väsyn, ja sitten jaksan taas. Siitä kai tässä on aina ollut kyse. 

Elämänkatsomukseni poikkeaa yleisimmistä aika tavalla, minä kun en usko mihinkään kirkkoon, mutta en myöskään ole ateisti. Sen jälkeen kun löysin oman ymmärryksen ja yhteyden maailmankaikkeuteen, kuolema ei ole ollut paha tai pelottava asia. Elämä on aika mahtavaa, vaikka sitä on välillä vaikea huomata. Mutta kun uskoo niin kuin minä uskon, meillä on vain hyvää. Ja toisinaan hyvän estämistä. En tiedä onko tämä sitä, mitä jotkut kutsuvat ikäkriisiksi, mutta olen tänä vuonna käynyt aika vahvasti läpi omaa historiaani sekä miettinyt mahdollista tulevaa. Mitä ikinä onkin tapahtunut, kaikesta olen selvinnyt hengissä, joten olen vahvasti plussan puolella. Juhlin joka vuosi sitä, että kaikesta huolimatta, jälleen kerran, selvisin hengissä seuraavalle auringonkierrokselle. Joka vuosi vähän vanhempana. Mutta sehän tässä on hienointa. Vanheneminen on etuoikeus, jota kovin moni ei saa kokea.