maanantai 13. heinäkuuta 2026

Suuresta suureen.

Koin ihmeellisen valaistumisen tänä viikonloppuna. (Se ei missään nimessä johdu millään tavoin iästä tai vanhenemisesta.) Minua puri soutukärpänen. En puhu mistään pienestä iltasoudusta, vaan hyppäsin suoraan syvään päähän. Sulkavan Suursoudut oli ihan jotain muuta kuin kuvittelin. Olen nähnyt joskus nuorena pätkiä uutisissa, kun lauma hulluja lähtee soutamaan kirkkoveneillä 60 km. Silloin se ei kiinnostanut edes sen vertaa, että olisin etsinyt paikkakunnan kartalta.

Keski-Suomeen syntyneenä minä olin rallikakara, seurannut pienestä asti Jyväskylän Suurajoja, ja elänyt sen metelin ja tunnelman, kun tuhannet turistit täyttävät pienen kaupungin. (Vaikka tapahtuman nimi on muuttunut muutaman kerran vuosien aikana, meille se on aina ja ikuisesti Suurajot.) Sanottiin, että on kahdenlaisia jyväskyläläisiä: niitä, jotka ovat intopiukeana mukana touhussa, ja sitten niitä, jotka lähtevät melua ja ralliurpoja pakoon jonnekin muualle. Vaikka olen ollut jo vuosia pois rallikylästä, usein silti kuuntelen ralliradiota (varsinkin Bensaa suonissa!) ja fiilistelen etänä. 

Elämän kolhut ja ADHD ovat saaneet minut hakeutumaan hiljaisuuteen, ja yleisesti ottaen vältän nykyään ihmismassoja. COVID oli hyvä tekosyy siihen, mutta todellisuudessa välttelin ihmisiä jo paljon ennen sitä, sillä niin kuin Jean-Paul Sartre sen hienosti muotoili: "L'enfer, c'est les autres" (helvetti on toiset ihmiset).

Nyt kun olin jo valmiiksi Sulkavalla, en mitenkään voinut jättää soutukisoja väliin. Eikä ihmisten välttelyä auttanut, että tukeva ystäväni Emma tuli perheensä kanssa käymään. Se on nykyään niin harvinaista herkkua, että otin yhteisestä ajasta kaiken irti. Ensimmäisenä päivänä ihmeteltiin ensikertalaisen silmin, kuinka valtava määrä kirkkoveneitä lähti haulikon pamahduksesta kiertämään saarta. Se on niin suuri, ettei se enää edes näytä saarelta. 

Hakovirran lähtö.

Toisena päivänä seurasin, kun puolisoni lähti matkaan oman soutuporukkansa kanssa. En ikipäivänä olisi uskonut, miten suuria tunteita tuo tapahtuma voi herättää. Kun veneet katosivat ensimmäisen mutkan taakse, jäin istumaan rantaan ihan vain ihmettelemään tätä kaikkea. Vieressäni oli sveitsiläinen pariskunta, joka oli asuntoautolla viisi viikkoa kiertämässä Suomea. He eivät puhuneet englantia juuri ollenkaan, kuitenkin paremmin kuin minä puhun saksaa, joten pääasiassa tulkkasimme keskustelumme kääntäjän avulla. Siinä meni muutama tunti odotellessa, ja kun sankarimieheni veneporukka sitten tuli maaliin, sveitsiläiset hurrasivat kanssani kuin vanhat tekijät.

Ehkä juuri tuo kohtaaminen sai minut miettimään, että ei tämä niin kamalan erilaista olekaan. Näiden neljän päivän aikana kylän väkiluku kolminkertaistui, oli meteliä ja kannustusta ja konsertteja ja myyntikojuja ja katuruokaa ja jopa jännitysnäytelmiä (ne tyypit soutavat muuten oikeasti aivan sairaan kovaa). Se tunne, kun jotain jännittävää tapahtuu koko ajan, se yhteisöllisyys, kun työntekijät ja talkooporukka paiskivat hommia hiki hatussa, ja se riemu, kun veneellinen sankareita tulee maaliin sen järkyttävän yhteisen ponnistelun jälkeen, matkasta riippumatta. Ja minä sain nauttia siitä kaikesta. Ja nautin siitä aivan samalla tavalla kuin nuoruusvuosina ralleista. Sama jännitys, sama yhteisöllisyys, sama riemu. 

Se oli hämmentävä oivallus. Elämäni SUURajot muuttuivat SUURsouduksi. Kun sitä illalla ääneen pohdiskelin, mieheni kollega ja saman veneen urhea soutajasankari kiteytti sen hienosti: "Oot niinku siirtynyt ekologisempaan vaihtoehtoon." Joo, pidetään toi. 

Airot on uusi auto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti