Uusi alku.

Kylläpä ehti taas aikaa vierähtää. Olen tosi aikaansaava ja innostunut ja rutiineissa pysyvä, kunnes. En tiedä, onko se ADHD juttu vai ihan minun oma ominaisuus mutta heti, jos tulee joku pienikin ulkopuolinen muuttuja, niin se oli sitten siinä, mikä tahansa. Ja uudelleen aloittaminen on aivan käsittämättömän vaikeaa. Parhaatkin projektit ja kiinnostavat tehtävät saavat saman kohtalon. En oikein voi sille mitään, paitsi yrittää luoda uuden innostuksen ja rutiinin, joka kestää tasan niin pitkään, kunnes. Niin kävi tämän bloginkin kanssa. Olin vähän aikaa pois kotoa, ja sitten laitoin koneen eri paikkaan, kun palasin. Enää en pystynyt kirjoittamaan mitään. Mutta eilen kannoin koneen takaisin olohuoneen nurkkaan, palautin epäkauniin, mutta toimivan kirjoituspaikan ja voilà! Uusi innostus on täällä ja rutiini palautettu, toivottavasti.

Huomenna alkaa minun uusi vuosi. En ole aikaani edellä, mutta käytän erilaista kalenteria (Wheel of the Year). Sen lisäksi varsinkin näin vanhempana minusta on alkanut tuntua, että on jotenkin järkevämpää mennä oman syntymän ja elämän mukaan. Niinpä vietän uuden vuoden juhlaa aina näin syksyllä. Varsinkin, kun se on niin lähellä tuota noitakalenterin uuden vuoden juhlaa.

Monissa pakanallisissa perinteissä naisen elämänkaari jaetaan kolmeen: neito, äiti ja eukko. Tuo viimeinen vaihe kuulostaa suomeksi pahalta, mutta se edustaa nimenomaan viisautta, elämänkokemusta, rauhaa ja henkistä voimaa. Se ei tarkoita vanhaa tai raihnasta, vaan naista, joka tuntee itsensä, uskaltaa elää omilla ehdoillaan (kuten aloittaa uuden vuoden lokakuussa, vaikka se ei muista tuntuisi järkevältä) ja jolla on paljon annettavaa muille. Se on kunnianimi. En tiedä, olenko vielä sen arvoinen, mutta aion tehdä parhaani.

Vuonna 2007 kirjoitin kirjeen tulevaisuuden minälle. Ja kun vuonna 2017 luin sen, olin aivan mykistynyt, miten upea idea se oli. Hämmentävää kuulla omia ajatuksia kuin ne tulisivat joltain toiselta. Koska eihän kukaan ole sama ihminen kymmenen vuotta myöhemmin. Siksi kirjoitin uuden kirjeen. Sen saan avata 1.1.2027. Ajattelin kirjoittaa uuden kirjeen itselleni jo huomenna. Se on äärettömän henkilökohtainen tapa tarkistaa suunta. Onko ollut uskollinen itselleen ja kuunnellut sisäistä ääntään, joka näyttää oikean suunnan. Aina ei tunnut siltä. Siinäkin asiassa on skarpattava. 

En tiedä, mitä elämässä tapahtuu. En tiedä, mihin olen matkalla. Mutta ainakin nyt viimein voin sanoa löytäneeni oman paikkani. Sogno Rosa on aarre, jota en uskonut löytäväni Suomesta. Rakas mieheni Anton on se, jota etsin koko elämäni. Monta rupikonnaa piti suudella, että löytyi se oikea oma prinssi. Tällä hetkellä kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. En tiedä, miten voisin olla onnellisempi. Kuinka moni voi sanoa samaa?

Eileen.

Löysin lainauksen, joka pysäytti minut tänään. Ehkä koska oli Mabon, eli syyspäiväntasaus, ja vietin sitä ensimmäistä kertaa. Se on kiitollisuuden ja tasapainon juhla, jonka keskeinen teema on irtipäästäminen. Luopuminen on välttämätön osa elämää ja uuden syntymää. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi, sillä olen täällä vanhalla talolla pakkaamassa viimeisiä tavaroita ja sanomassa hyvästejä tälle entiselle kodille. Se on ollut vähän raskasta, mutta samalla ihanan rauhoittavaa. Muutoksen aika on tullut, mutta tunnen silti enimmäkseen kiitollisuutta. Jopa siitä muutoksesta.

Make room for the new. The old holds you back. Step out fearlessly, out of that old shell like a baby chick, and leave it behind and face the glorious now with real joy and freedom so anything can happen and there are no restrictions and limitations. How can you expect me to work my wonders and my glories in you and through you when you are still cluttered up with the old? All old misconceptions must go forever to make room for the new.

Tuo lainaus on Eileen Caddyn kirjasta Opening Doors Within. Hän oli kirjailija ja henkinen opettaja Skotlannissa. Hän oli myös ihmeidentekijä, erittäin maallisella tavalla. Hän asui miehensä Peterin kanssa Skotlannin rannikolla paikassa, joka oli vain karua, kuivaa ja tuulista hiekkadyyniä. Maata, jossa ei pystynyt kasvattamaan yhtään mitään. Mutta ruokaa oli saatava, joten hätä keksi keinot. Ja kohta siellä kasvoi 18 kiloa painavia jättiläiskaaleja ja 27 kiloisia parsakaaleja. Ritarinkannukset nousivat kahteen metriin ja ruusut kukkivat lumen keskellä kylmässä Skotlannin talvessa. 

Miten tällainen oli mahdollista? Britannian johtavat maaperä- ja puutarha-asiantuntijat matkustivat Findhorniin tutkimaan ilmiötä. He ottivat näytteitä maaperästä ja analysoivat kasveja. Tulokset osoittivat, että tuosta hiekkaisesta pohjasta huolimatta maaperän ravintoaineet olivat täydellisessä, selittämättömässä tasapainossa. Tiedemiehet joutuivat myöntämään, että biologisesti ja tieteellisesti katsottuna tuo puutarha oli mahdottomuus, ja että pelkkä luomulannoitus ei riittänyt selittämään satoa. He totesivat, että mukana täytyi olla jokin X-factor, outo tuntematon tekijä. Kuten sanottua, miten tällainen on mahdollista?

Kaikki alkoi siitä, kun Peter ja Eileen sekä Dorothy Maclean saivat neljän tunnin varoitusajalla potkut hotellista, jossa omistaja oli vaihtunut ja sukset selvästi menneet ristiin. Heillä ei ollut säästöjä, vain Peterin vanha asuntovaunu. He pakkasivat autoon kolme poikaansa sekä Dorothyn, ja ajoivat Findhorn Bayn asuntovaunualueelle. Ja vähän niin kuin pakon edessä Peter alkoi kaivaa hiekkaan kasvimaata jotta perhe saisi ruokaa. Koska maa oli huonoa, he alkoivat käyttää lannoitteina luonnonmateriaaleja (kuten levää, hevosen- ja lampaan lantaa, olkisilppua, ja muita paikallisia täysin orgaanisia aineita, joita he löysivät ympäristöstä) ja ihan vain luottivat omaan intuitioonsa. 

Dorothy löysi yhteyden luonnonhenkien kanssa meditoidessaan ja uskoi kommunikoivansa heidän kanssa, Eileen taas kanavoi henkistä tukea sisäisesti sillä aikaa kun Peter hoiti raskaat käytännön hommat. Puutarha alkoi tuottaa aivan selittämätöntä satoa. Sana ihmepuutarhasta levisi, ja uteliaita ihmisiä alkoi kertyä paikalle. Ensin puutarhureita ja tiedemiehiä, sitten hippejä, henkisiä etsijöitä ja vaihtoehtoisesta elämäntavasta kiinnostuneita. Osa heistä osti oman asuntovaunun ja jäi pysyvästi. 

Vuonna 1972 toiminta virallistettiin, ja he perustivat Findhorn Foundation -hyväntekeväisyysjärjestön. Vuosikymmenten aikana yhteisö osti koko asuntovaunualueen itselleen ja alkoi rakentaa jotain pysyvää. Tontille nousi ekologisia taloja (muun muassa kuuluisat vanhoista viskitynnyreistä tehdyt talot), omia tuulivoimaloita ja Euroopan ensimmäisiä biologisia jätevedenpuhdistamoita. Tänä päivänä se on yksi maailman tunnetuimmista ja pisimpään toimineista ekokylistä. Vuonna 2004 kuningatar Elisabet II myönsi Eileen Caddylle arvostetun MBE-arvonimen tunnustuksena hänen elämäntyöstään ja palveluksistaan henkisen tutkimuksen ja ihmisyyden hyväksi.

Tuo kaikki tuntuu lähes uskomattomalta. Tosin 60- ja 70-luvuilla tehtiin kaikenlaisia muitakin ihmeitä, ainakin minun mielestä. Samaan aikaan tuo kaikki tuntuu hämmentävän tutulta. Eileen Caddyn tärkein oppi oli hyvin yksinkertainen: Kuuntele sisäistä ääntäsi ja toimi sen mukaan. Henkinen kasvu ei vaadi ulkopuolisia guruja, vaan avain on hiljentymisessä, omaan intuitioon luottamisessa ja pelottomasti nykyhetkessä elämisessä. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Onnellisen elämän salaisuus kiteytyy juuri tuohon. Tosin voin vain kuvitella miten hyvin nuo "hippiaatteet" upposivat skotteihin silloin aikoinaan.

Mietin miksi minä löysin tuon tekstin juuri nyt, kun olen lähdössä pois. Päästämässä irti vanhasta ja aloittamassa jotain ihan uutta. Ehkä kokeilen Eileenin tekniikkaa omassa puutarhassa ensi vuonna. Ei se ainakaan voi pahentaa tilannetta. Tai ehkä opin soveltamaan hänen ohjetta ihan vain elämässä. Ei riitä että kuulee ääniä, pitää myös osata toimia niiden mukaan.

Para, parempi, paras.

Eilen oli ensimmäinen päivä niin pitkään aikaan kuin vain voin muistaa, kun en tehnyt yhtään mitään. Katsoin tyhmiä videoita YouTubesta ja yhden elokuvan, söin ilman kokkaamista ja vain lojuin. Menin nukkumaan jo kahdeksan jälkeen, ja ihme tapahtui, nukuin kymmenen tuntia! Se tuli kyllä tarpeeseen. En ole oikein saanut nyt nukuttua täällä vanhalla talolla, mikä on kyllä omituista, sillä täällä yleensä nukkuu paremmin kuin missään muualla. Tämä talo on sellainen. Kylä ei, mutta jos muistaa korvatulpat, niin kaikki on hyvin, normaalisti. Jostain syystä tällä kertaa oli toisin. 

Olen viettänyt jäähyväisiä. Omalla tavallani, mutta kuitenkin. En juhli, vaan muistelen ja kiitän kaikkea sitä ihanaa, mitä on ollut. Täällä oli hyvä asua, ja olihan tämä ensimmäinen oikea kotini Suomessa. Rehellisesti sanottuna en uskonut ikinä löytäväni sellaista, ja nyt niitä on kaksi. Ihmeitä tapahtuu, kun antaa niille luvan. 

Täällä kylällä on pieni tyttö, joka rakastaa kiviä yhtä paljon kuin minä. Emme ole koskaan tavanneet, mutta huomenna siihen tulee muutos. Me mennään yhdessä pirunpellolle, tai Paran maalle, mikä on paikan vanhin nimi. Se on sellainen voimakkaan luonnonenergian paikka, täydellinen meditointiin ja maadoittumiseen. Minä pääsen sinne vasta nyt ensimmäisen kerran ja odotan sitä aika paljon. Paran maa on kivipelto korkean kukkulan päällä, yli 150 m merenpinnasta. Mutta se on myös maaginen paikka, joka muistuttaa tahdonvoimasta, luomisesta ja luonnonvoimista, sillä siellä ovat muinainen vesi ja maa kohdanneet ja puhdistaneet samalla paikan energian. Kivissä on vuosituhansia vanhaa pysyvyyttä, sitä sellaista muuttumatonta rauhaa ja ikuista voimaa. Ihmiset, tunteet ja maailma muuttuvat, mutta nuo kivet pysyvät täysin samoina vuosituhannesta toiseen. Tuo Pikku-Parran kivipelto on valtava, elävä ja alkukantainen alttari täynnä luonnon omaa, puhdasta ja villiä alkuenergiaa. Ja koska kivissä on mukana myös tuo vesi-elementti, ja koska paikan poikkeava korkeus tuo ilma-elementin mukaan... Wow. Täytyy toivoa, että pääsen tekemään vielä nuotiopaikalla tulen, tai ainakin polttamaan jonkin loitsun. 

Jos unohtaa kirkon ja pelokkaiden talonpoikien värittämät jutut, para oli noidan luoma ja herättämä apuolento, taikaesine tai energiamuoto. Paran luominen oli siis magian harjoittamista. Se vaati materiaalia, mutta ennen kaikkea omaa tahtoa ja sielun yhteyttä. Para oli fyysiseen muotoon sidottu energiakeskus, jonka tehtävänä oli kerätä vaurautta, onnea tai voimaa omistajalleen. Noidilla on aina ollut huono maine maasta ja paikasta riippumatta, ehkä koska entisaikaan uskottiin, että maailmassa on vain rajallinen määrä onnea ja vaurautta, ja loitsut sen siis heiltä veivät. Tasan ei käy onnen lahjat.

Minusta oli aika jännä huomata, että tuo Parra-nimi tulee niin kaukaa menneestä. Täällä Etelä-Pohjanmaalla ja varsinkin rannikolla uskottiin vahvasti pargaihin (suomeksi paroihin). Parra kantaa tätä nimihistoriaa, se oli nimittäin parojen synnytys- ja piilopaikka. Vanha kansa uskoi, että noidat eivät tehneet paroja kotonaan, missä joku voisi nähdä, vaan kaukana piilossa, joten nuo lohkareikot ja luolat olivat täydellisiä paikkoja tähän salattuun työhön. 

Mitähän me saadaan huomenna aikaan?

Mielin kielin.

Pääsin kuin pääsinkin takaisin kotiin. Entiseen kotiin. Tai siis on tämä tietysti vieläkin minun koti. Mutta niitä on nyt kaksi, tavallaan. Tällä kertaa tuli heti outo olo. En ymmärrä sitä alkuunkaan. Olin kyllä matkasta väsynyt, ja syksykin jostain syystä vaikuttaa tänä vuonna eri tavalla. Piti nollata hetki, koska huomasin olevani synkkä. Se ei ole koskaan hyvä asia. Olen vuosien mittaan löytänyt mitä ihmeellisimpiä kikkoja selvitä elämästä. Kaikki ne ei varmasti tunnu muiden mielestä kovin järkeviltä, mutta minulle ne ovat toimineet. Kuten kuppi kahvia, jos ei millään saa unta, yksi kylmä olut pysäyttämään orastava migreenikohtaus, tai TV-sarjoja taustamölyksi, että pystyy keskittymään, jos on liian hiljaista. Ja jos aivot käy ylikierroksilla, sisäisen äänen sävy muuttuu, ja pää pitää nollata kokonaan, aivan yksin. En tiedä miksi mikään näistä jutuista toimii, eikä sillä niin väliäkään, kunhan toimii. 

Tuntui siltä kuin olisi tullut kotiin pitkältä lomamatkalta. Sellaiselta, jonka ei halua loppuvan. Koti on aina koti, mutta sellainen ihana matka voi muuttaa ihmistä. Niin paljon, että sitten koti ei enää tunnukaan samalta. Sitä ei vain tiedä miksi, koska mikään ei ole muuttunut. Arki on ihan samaa, mutta itse ei ole. Ja jos tähän lisää vielä sen, että aloin ajatella itsestäni kolmannessa persoonassa ja kirjoittaa kirjakieltä blogiin, niin... Joku juttu ei nyt täsmää. Lisäilen hämmentyneenä virheitä, että blogi kuulostaisi taas minulta. Vaikea uskoa, että tämä johtuisi vain Sogno Rosasta, siitä toisesta kodista, en minä siellä niin kauan ollut. Sitten tajusin, että minähän elin kahdessa viikossa kolmen kuukauden matkan. Aamusta iltaan, täysin tekstiin uponneena. Sen takia tuntuu, kuin olisin tullut pitkältä matkalta. Tavallaan tulinkin.

Kirjoitin lähes kaksi viikkoa putkeen, itse asiassa 13 päivää, ja taustalla oli koko ajan joku hölmö dubattu sarja papattamassa italiaa. En ole sarjojen juonta seurannut, mutta selvästi kuunnellut, alitajuisesti. Tänään olin tiskaamassa, mielessä pyöri tokaisu italiaksi, mutta tiesin, että se oli väärin. Sanat ei vain yhtään sopineet siihen ääneen, jonka pään sisällä kuulin, sanamuoto oli selvästi väärä. Sitten muistin, miten se oikeasti kuului sanoa, mikä oli jo itsessään kiva juttu, mutta sen jälkeen vasta kohahti. Yhtäkkiä tajusin, miten tuo italian kieliopin minulle mystisin osio toimii, miten lauserakenne koostuu ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Olen oikeasti joskus koittanut opiskella italiaa, mutta se on aina ollut haastavaa. En ollut koskaan hyvä oppilas koulussa, ja italian kieli on yhtä vaikeaa kuin suomen kieli. Kysy vaikka joltain, joka ei puhu kumpaakaan äidinkielenään. Ruotsi on helppoa, espanja on helppoa. Englantikin on helpompaa kaikkine poikkeuksineen. Enkä väitä, että osaisin mitään niistä kunnolla, mutta jos olisin löytänyt itselleni oikeanlaisen motivaation, niin olisin oppinut ne helpommin. Italian kielen osaamiseen minulla ON oikeanlainen motivaatio, mutta silti se on todella vaikea oppia. Ja nyt sitten, ihan vahingossa taustamölyä kuunnellessa, olin jotenkin mystisesti oppinut sitä, aivan kuin vahingossa. Melko varmasti ymmärrän nyt paljon enemmän, kun minulle puhutaan italiaksi. Myöhemmin tajusin myös, että se alkuperäinen lause, jonka tiesin varmasti vääräksi, oli itse asiassa aivan oikein. Se oli vain käskymuoto, jota en onneksi silloin tajunnut, koska siitä seurasi niin huikea kieliopillinen oivallus. Pään sisällä en vain huomannut sitä huutomerkkiä siinä perässä.

Juhlia.

Oikein arvattu, en ole vieläkään tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut. Nyt 20 lukua ja yli 100 sivua myöhemmin mikään ei ole muuttunut. Paitsi että ulos oli tullut syksy. Kuinkahan kauan minä olen istunut tässä koneella? Ilmeisesti 11 vuorokautta. Joskus muistanut syödä vähän ja välillä nukkunut sohvalla. Eikös tämä ole juuri sellaista todellista sankaruutta ja työhönsä sitoutumista? Vaiko sittenkin pakkomielteinen addiktio ja itsekidutusta?

Sain minä yhden Donna Leonin kirjan kyllä luettua loppuun. Vielä en aloittanut uutta. Olen myös vähän pakannut tavaroita, koska viikonloppuna yritetään taas mennä vanhalle talolle. Siellä minua odottaa tavaroiden raivaus, seinien maalaus ja anoppi. Ja melkein aito Venetsian juhla, jonka vietän todennäköisesti taikapuuni kanssa, sillä yhdistän siihen myös Mabon-noitajuhlan. Se on oikeasti syyspäiväntasauksen aikaan, eli 23. syyskuuta, mutta olen silloin todennäköisesti jo takaisin kotona.

Syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina on Venetsiassa Regata Storica, eli ne oikeat "venetsialaiset". Upea historiallinen kulkue, jossa renessanssiasuiset paikalliset lipuvat Canal Grandella 1400-luvun tyylisissä veneissään, ja sitten vielä soutukilpailut. Olisi niin mahtavaa päästä paikan päälle katsomaan, mutta pitää tyytyä Rain tarjontaan, jos sen vain saan Suomessa näkymään. En voi käsittää miksi täällä Sulkavalla ei noteerata tätä juhlaa, täällähän soutukilpailut on iso juttu muutenkin. Pitää varmaankin huomauttaa asiasta kunnanjohtajalle. Sulkavalla, niin kuin muuallakin Suomessa, on ainoastaan niitä mökkikansan läksiäis-venetsialaisia. Toisaalta, kyllä venetsialaisetkin varmasti juhlisivat, jos sieltä turistit lähtisivät ja jättäisivät kaupungin viimein vain heidän omaan käyttöönsä, niin kuin tapahtui COVIDin aikaan.

Tämä Mabon-juhla on minulle vielä aivan uusi. Se on noitien kiitosjuhla, ja siihen liittyy vahvasti syöminen. Sen minä kyllä jo osaan! Juhlassa on kyse tasapainosta, sadonkorjuusta ja kiitollisuudesta, ja se ihan selvästi sopii täydellisesti myös vanhan talon tunnelmaan, maalaamiseen ja tavaroiden raivaukseen. Teen taikapuun alla muutamia loitsuja, jotka sitten olisi tarkoitus vapauttaa joen virran mukaan. Ehkä pyydän tasapainoa, jolla tasoittaa kirjoitusaddiktion ja normaalin elämän välinen kuilu. Katsotaan kuinka käy.

Hän.

Ihmisen mieli on kyllä kummallinen. Olen tämän viikon vain kirjoittanut, aamusta iltaan. Ja tällä kertaa tuo ei ole pelkästään sanonta, sillä olen todellakin käynnistänyt koneeni heti ensimmäisenä, jo ennen aamukahvia. Skippasin aamuiset Venetsiareissuni Guido Brunettin seurassa, ja kirjoitin vain. Aluksi lopetin siinä vaiheessa, kun aurinko alkoi laskea ja huoneeseen tuli pimeä, mutta sitten ihana puoliso kiinnitti kattoon hyvin toimivan lampun, joten enää pimeyskään ei voinut minua pysäyttää. Ainoastaan väsymys sai lopettamaan, olen niin uppoutunut siihen tarinaan. Se on käsittämätöntä. Haluaisin ajatella, että teksti on vain yksinkertaisesti niin hyvää, etten voi lopettaa, mutta syynä taitaa olla enemmänkin se tarinan tuttuus. Sehän on oma matkakertomukseni vuosien takaa. Olen elänyt sen kaiken, ja myös muistan sen kaiken hyvin elävästi.

Tänään kuitenkin huomasin, että liika on liikaa. Päänsisäinen keskustelu, se mitä monet kutsuvat ajatteluksi, oli muuttunut hän-muotoon. Ilona nousi ja laahusti väsyneenä keittämään kahvia. Hän kiroili menneisyyden Ilonalle, joka oli jättänyt tiskaamatta illalla. Hän haki maidon jääkaapista ja muistutti itselleen, että sitä pitäisi hakea lisää. Kuka ajattelee itsestään kolmannessa persoonassa?! Selvästi aika pitää taukoa.

Nyt kun olen viettänyt nämä viimeiset lämpimät päivät nenä kiinni koneen näytössä, tietenkin tänään ilma kylmeni. Ja ensi viikolla sataa. Tyypillistä. Ehkä Universumi yrittää kertoa, että voisin esimerkiksi jatkaa tätä pahasti kesken jäänyttä muuttoa, tai lähinnä tavaroiden purkamista. Talo on edelleen täynnä pahvilaatikoita ja epämääräisiä kasoja. Minulla on sellainen ihmeellinen kyky olla huomaamatta sotkua, silloin kun olen täysin keskittynyt kirjoittamiseen. En huomaa silloin edes nälkää, joten mikään ympäröivä ei todellakaan haittaa. Onneksi mies kysyy päivittäin, että olenko muistanut syödä. Ja että onko kissa saanut ruokaa. Sen minä kyllä muistan ruokkia, Papu pitää siitä ihan omatoimisesti huolen. Se käy pökkimässä jalkojani, ja jos se ei auta, niin hän hyppää näppäimistölle näreissään ja huiskii hännällään naamalle.

Mutta nyt on ihan hyvä. Tauko tulee tarpeeseen. Osaisinkohan olla yhden päivän tekemättä yhtään mitään? Vahvasti epäilen, mutta voihan sitä aina yrittää.

Ikävän kääntöpuoli.

Syksyn haju on jo tullut, vaikka on vielä elokuu. Puutarhan lattia on täynnä lehtiä, sillä tuuli on riepotellut puita kiukkuisesti. Pelkään, ettei ruusupapu ehdi tehdä satoaan ennen lumen tuloa samalla, kun toivon intiaanikesää. Hyvä puoli tässä on se, että iltaisin on jo pimeää. Se rakastamani pimeä ja lämmin ei Suomeen tänä vuonna tullut, mutta onneksi sisällä kuitenkin tarkenee.

Otin sellaisen viimeisen ponnistuksen ja kaivoin vanhan kirjakässärin esiin. Koneelta se katosi, mutta onneksi löysin vielä yhden lähes kokonaan tulostetun version, jota nyt sitten kirjoitan uudestaan koneelle. Tämä saattoi olla pelastukseni, koska nyt piiiitkän tauon jälkeen tuo teksti ei ole enää niin henkilökohtainen. Nyt minä pystyn tekemään siihen muutoksia. Näin jälkikäteen tämä episodi tuntuu melkein Universumin järjestämältä testiltä tai ainakin jonkinlaiselta merkiltä. Muutin koko kirjoitustyylin, sillä enää se ei ole minun matkamuisto, vaan jonkun toisen tarina. Katsotaan mitä tapahtuu. No, minä kyllä tiedän mitä siinä tapahtuu, mutta kuitenkin.

Tämä on tietysti vienyt minut takaisin Italiaan tuon tuosta, aamuisen Venetsiareissuni lisäksi. Minulle on tullut tavaksi mennä lukunurkkaan kahvikupin kanssa joka aamu lukemaan Donna Leonin kirjaa, ainakin yksi kappale. Päiväni yleensä siis alkaa Guido Brunetin matkassa. Seuraan samalla Mapsilla reittejä, joissa Brunetti liikkuu, ja katselen kuvia paikoista. Yhden kerran tunnistin ravintolan, jonne hän meni lounaalle, olen käynyt siinä samassa paikassa itsekin. Se ei tee kirjan tarinoista parempia, mutta se antaa minulle päivään ihan erilaisen alun. 

Suomen kesä on ollut ihan... merda, niin kuin italialainen sen sanoisi. Hassua sinänsä, että en ollut sitä huomannut, ennen kuin niin moni asiasta huomautti. Italiassa on myös ollut merda kesä, mutta toisesta syystä. Koko Etelä-Euroopassa on kärsitty aivan kamalista helteistä. Ystäväni täytti lasten kahluualtaan kylmällä vedellä ja meni itse sinne makaamaan, jalat reunan yli sojottaen. Se oli ainoa tapa selvitä ulkona. Jopa se kamalan kylmä Piave-joki on saanut seuraa uimareista.

Minun suunnaton Italia-kaipuuni jotenkin muuttui sen retriitin ansiosta, josta kirjoitin aikaisemmin. Tuli syvempi ymmärrys siitä, miksi sinne aina vain kaipaan. Mietin, että teenkö itselleni karhunpalveluksen, jos heti alan tuota kirjan tekstiä työstää, sillä se jos mikä saa kaipaamaan takaisin Italiaan. Mutta tässäkin kolikossa taitaa olla kaksi puolta. Onko muiden mielipide tehnyt koti-ikävästäni kurjemman jutun myös minulle? Vähän samalla tavalla kuin tämä kesä muuttui minunkin mielessä huonoksi muita kuunneltuani. 

Ehkä suomalainen kuuli kaipaukseni niin, että minä haluan pois Suomesta, vaikka minä vain halusin takaisin Italiaan. Toki usein se on sama asia, mutta ei aina. Aika usein Italiasta haaveilu on ollut minulle vain sellaista itseni viemistä hyviin fiiliksiin. Vähän niin kuin jätskin ja suklaan syöminen, tai kissanpennut. Ero on siinä, kuinka asian tulkitsee. Kaipaus voi olla asian puuttumisen huomiointia, niin kuin se yleensä täällä tulkitaan, mutta se voi myös olla kiitollisuutta menneistä asioista. Nyt kun kirjoitan koneelle niitä vanhoja tarinoita matkastani, olen vain todella kiitollinen, että sain kokea sen kaiken. 

Hammasta purren.

Kaikki alkoi siitä, kun hammas lohkesi. Ensin en saanut aikaa, koska soitin väärään numeroon, koska kiireellisyys menee kipuasteen mukaan ja minulla on korkea kipukynnys. En uskonut tämän olevan niin kriittistä. Sitten aikoja ei ollut. Sitten tuli loma ja hammashoitolan väki meni nauttimaan kesästä. Sitten viimein sain ajan, kyydin ja korjatun hampaan. 

Kaksi viikkoa myöhemmin, toisella puolella Suomea, se sama hammas päätti hajota uudelleen. Ja edellisestä korjauksesta johtuen kieltäni kaihertaa nyt piikkikraaterilta tuntuva kolo. Mutta eihän siinä. Aikuismaisesti nollasin suunnitelmat ja epämääräiset aikatauluni, varasin uuden ajan ja järjestin elämäni niin, että pääsen takaisin toiselle puolelle Suomea viikonloppuna, vaikka se tarkoittikin, että minun täytyisi pysyä siellä sitten kuukausi. Mukava kuukausi, näin päätin. Laitoin viestejä ihmisille ja sovin tapaamisia, pakkasin laukut ja laatikot valmiiksi tulevaa kuukautta varten, suljin kotini käytännössä kokonaan ja suunnittelin pienen pintaremontin, jonka tulisin tekemään määränpäässä.

Tänä aamuna pakkasin autoon kaiken mitä ehkä mahdollisesti tulisin tarvitsemaan kuukauden aikana ja aika paljon muutakin. Liikkuva koti on siitä ihana asia, että siellä on runsaasti kaappitilaa. Ja iso sänky, jonka saa täytettyä pahvilaatikoilla. Ja sitten vain matkaan! Olin iloinen, että tällä kertaa onnistuin kääntämään tämän ikävän tapahtumasarjan voitoksi, sillä ADHD-aivoille suunnitelmien muuttuminen on äärettömän rasittavaa. Tunsin itseni hetkellisesti kypsäksi ja järkeväksi.

Kuskin harmiksi olin aikataulusta ainakin tunnin myöhässä, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, sillä jo 30 kilometrin jälkeen auto alkoi kenkkuilla. Niin pahasti, että se ei enää halunnut kulkea eteenpäin juuri ollenkaan, ja meidän piti kääntyä takaisin. Ylämäki oli vähällä koitua meidän kohtaloksemme, sillä autoraasu ei vain jaksanut. Iskin käteni Lucky Loun kojelautaan, pyysin Universumin ja jokaisen henkiolennon avukseni ja siirsin moottoriin kaikki maailman voimat ja energiat. (Kokemuksesta tiesin, että reiki-energia auttaa ainakin tietokoneisiin, joten halusin kokeilla, että miksei myös vähän suurempiin koneisiin?) Ja ihme tapahtui! Rakas autokoti alkoi kuin alkoikin jaksaa vähän paremmin, se pinnisti viimeiseen asti ja antoi kaikkensa, ihan niin kuin minäkin. Ja lopulta päästiin korjaamon pihaan ilman hinausta, ihan omin ja Universumin voimin.

Litha-juhlasta lähtien olen ollut uudenlaisessa energiamyllerryksessä. Aivan kuin joku vipu olisi mennyt paikalleen, kaikki on jotenkin muuttunut. Enneunet, etiäiset, ihmisten lukeminen ja ihan vain vaisto... kaikki on jotenkin voimakkaampaa. Siksi kuuntelen Universumin viestejä ja seuraan merkkejä nyt entistä tarkkaavaisemmin. Joten aamun autoepisodi kyllä ilmaisi erittäin selvästi, että nyt on suunta väärä. Niinpä peruin ajan ja päätin jäädä kotiin piikkikraaterini kanssa. 

Kansanperinteessä hammas on kiehtova ja voimakas symboli. Magiassa ne symboloivat henkilökohtaista elämänvoimaa ja kykyä pitää omista rajoista kiinni. Hampaat ovat kehon kovinta ainetta, ja ne sitovat itseensä paljon energiaa, tahtoa ja voimaa. Noidille hampaan irtoaminen tai lohkeaminen on suuri merkki. Se symboloi usein henkisellä tasolla sitä, että jokin vanha suojamuuri murtuu, omat rajat pettävät tai ihminen on luovuttanut liikaa omaa voimaansa muille. Se pakottaa pysähtymään ja katsomaan, missä kohtaa elämää on ns. pureskeltu liian suuria paloja. Ei pitäisi kai olla yllättynyt, että juuri nyt hammas lohkesi. Se on fyysinen merkki siitä, että kehoon kerääntynyt emotionaalinen taakka alkaa purkautua ulos, jotta uusi puhdas energia pääsee taas virtaamaan. 

Kyllä minä yhä luen ihmisten energiaa ja kerron korttien viestejä. Ja vielä ihmiset sitä minulta pyytävät (viimeksi tänään). Joillekin se on omituista. Mutta minulle tämä on vain ihan tavallista halua voida paremmin. "Noituus" auttaa minua arkisissa asioissa. Jotkut käyvät lenkillä tuulettamassa päätään, toiset siivoavat mieltä kaappeja järjestämällä. Minä teen loitsuja, puhun hengille ja yritän vahvistaa yhteyttä Universumiin. Ja mietin miten täällä pääsee hammaslääkäriin.

Voimakoru.

Vietin viime viikon retriitti-pilotin parissa. Olin jo pitkään haaveillut retriitistä, mutta vasta nyt sattui tähdet ja aikataulut osumaan niin hienosti, että se oli mahdollista. Ja voi taivas, että oli mullistava kokemus! Tietysti siihen vaikutti se, että lähdin niin täysillä mukaan. Minulla on vain ne kaksi on/off-vaihdetta. Olin sitä ennen aika uupunut ja vähän hukassa, oli liian paljon kaikenlaista yhtä aikaa päällekkäin. Joten sehän on tietenkin se paras mahdollinen hetki ottaa etäisyyttä kaikkeen muuhun kuin itseen.

Blogiaiheita tuli kyllä pitkä lista, joten saatat päästä lukemaan tästä vielä lisää myöhemminkin. Eikä varmasti yllätä ketään, kun sanon, että Italia on siinäkin listassa mukana vahvana ykkösenä, mutta aloitan konkreettisella harjoituksella, nimittäin yhden päivän tehtävänä oli valmistaa oman elämän koru. "Ole hyvä ilonalle" -päivä alkoi siitä, että kirjoitin listan asioista, mitä rakastan. 

Anton ja Papu

Sogno Rosa ja Lucky Lou

Lämpö: aurinko, pimeät ja lämpimät illat, kynttilät, takkatuli, sauna

Vesi: meren aallot, kuuma suihku, tiskaaminen, sade ja puutarhan vesijutut, pyykinpesu, vaahtokylpy, kalat ja akvaariot

Italian kieli, gelato, cappuccino ja cornetto

Noituus ja luonnonuskonnot

Näpertely ja käsillä tekeminen: kirjoittaminen, virkkaaminen, maalaaminen, piirtäminen, mixed media (eli askartelu), sisustaminen, remontointi ja palapelit

Puutarha: suuret puut, tuuheat pensaat, viherkasvit, kivet ja kaikenlaisten puutarhajuttujen rakentelu (kiviraput, kukkapenkkien reunukset, hassut koristeet), tuulikellot, perhoset, harakat, fasaanit ja riikinkukot

Joo, tiedän. Minun lista on normaalille ihmiselle vähän hölmö. Mutta jos ajattelet sen noidan ja kiertolaishippiäisen kannalta, niin palaset loksahtavat paikalleen. 

Tämä voimakoru-harjoitus liittyi aisteihin ja oman itsensä ymmärtämiseen. Rakkauslistan ajatusten pohjalta löysin oman elämäni viisi vaikuttavinta teemaa, ja niiden pohjalta etsin voimakoruuni viisi ydinhelmeä, jotka valitsin intuitiivisesti tuhansien seasta. Tässä oli tärkeintä se valintaprosessi. Se, miltä helmet tuntuvat sormenpäissä, miltä ne näyttivät eri valoissa ja mitä tunteita ne herättivät. Harvoin sitä tulee pohdittua asioita ihan noin tarkasti, ainakaan noin pieniä asioita. Piti nähdä se helmien syvempi merkitys, kääntää asia päälaelleen. Entä jos helmet edustavatkin asioiden sijaan tunteita tai olotiloja?

Tässä vaiheessa retriittiä olin jo tehnyt aika suuria oivalluksia itsestäni ja menneisyydestä. Joten helmien symbolinen merkitys tuntui jotenkin tärkeältä, ja otin tehtävän tosissani. Ei ollut sääntöjä, korusta sai tulla juuri sellainen kuin siitä oli tulossa, epäsymmetrinen, värikäs, hassu tai pelkistetty. Ja minä ihan oikeasti yritin! Silti kokosin korun kolme kertaa, koska en ollut tyytyväinen. Selvästi en ole kovin hyvä epäsymmetrisyydessä. Tarkoitus ei ollut tehdä mitään kaunista, vaan merkityksellistä. Siitä huolimatta, mielestäni onnistuin tekemään tästä merkityksellisestä voimakorustani myös aika kauniin. 

Kaikki viisi ydinhelmeä kertovat hyvin henkilökohtaisen kasvutarinan. 

1) Vapautumisen ja irtioton helmi (tuntuu keuhkojen avautumiselta, kun voi vihdoin hengittää vapaasti). Tämä ontto metallihelmi on kevyt ja siinä on kukkakoristeita. Se kiteytti nuoruuden minän, kun lähdin Italiaan ensimmäisen kerran. Kovan kuoren alla oli läpinäkyvä ja optimistinen tyttö, joka uskalsi rikkoa rajoja ja hypätä tuntemattomaan. 

2) Yksinolon ja vapautumisen turvasatama (tuntuu syvältä rauhalta ja itsenäisyydeltä). Italian torilta ostettu kimaltava pinkki helmi, jonka sisäinen loiste muistuttaa yksinolon upeudesta ja siitä mitä todella olen, eli kauneutta rakastava, vahva introvertti.

3) Maadoittumisen ja uuden alun helmi (tuntuu vakaudelta, turvalta ja tasapainolta). Valitsin tähän suuren, kuplia sisältävän lasihelmen, joka on Sogno Rosan värinen, ja näyttää hauskasti veden kohinalta. Se toimii ankkurina uudelle kodille, uudelle kotipaikkakunnalle ja tälle uudelle alulle.

4) Dynaamisen tekemisen ja dopamiinin helmi (tuntuu liikkeeltä ja ilolta, aidolta minulta). Tähän pääsi kahvinvärinen helmi, koska sen säännötön muoto muistuttaa elämästä ilman pakotettuja muotteja, se ohjaa luovuuteen ja auttaa vapautumaan rajoitteista.

5) Kirjoittamisen ja luovuuden helmi (tuntuu helpolta, innostukselta ja parantumiselta). Pyöreä puinen helmi näyttää melkein veistetyltä, se on sileä mutta ei tasainen. Sen pyöreys edustaa ympyrän sulkeutumista, ja niskassa se myös maadoittaa ja rauhoittaa kirjoittajaa. 

Lisäsin vielä yhden irrotettavan osion, koska minusta tuo rukousnauhan malli on jotenkin kiehtova. Voimakorua on mukava hypistellä, mutta sen voi myös kääntää toisin päin, jos sitä haluaa käyttää kaulakoruna. Tosin en tiedä missä tilaisuudessa tuota pitäisin, mutta kuten sanottu, tärkeintä oli ne kaikki tarinat, jotka syntyivät tätä tehdessä. Kaikki auenneet lukot, heränneet tunteet ja suunnattomat oivallukset, joita käsittelen vielä pitkään retriitin jälkeen.

Ikäkriisittömyys.

Joko sinulla on ikäkriisi? Minulta kysyttiin tätä joku aika sitten, aivan kuin se olisi jokin estämätön ja välttämätön paha. Ehkä se onkin, mutta minulla ei sellaista ole. Tällä hetkellä. Joskus tuntuu, että koko elämäni on ollut yhtä suurta ikäkriisiä. Syynä on kai tämä yhteiskunnan luoma illuusio ja keksitty aikataulu sille, millainen pitäisi olla missäkin vaiheessa tätä maanpäällistä vaellusta. Vaikka meille kaikille opetetaan jo koulussa, että jokainen on yksilö, ja että kasvu on henkilökohtaista, että kaikki kokevat asiat eri tavalla... Silti pitäisi mennä kasvukäyrän mukaan. 

Kun tulin keväällä käymään täällä Sulkavalla, tapasin ohimennen mieheni silloisen naapurin ja hänen ystävänsä. Kävelimme talon pihan poikki, ja koska satoi vähän vettä, olin piilossa syvällä hupparissa. Kun naapurissa vieraileva mehuveikko näki meidät, hän tuli heti tervehtimään. (Koska puolisoni on täällä vähän niin kuin se apina, jonka kaikki tuntevat, mutta joka ei tunne ketään). "Ja sinäkö olet tullut katsomaan iskää, sehän on mukavaa." Tuijotin miestä hämmentyneenä. En... Minua on kyllä ennenkin luultu ikäistäni nuoremmaksi, ja juu, mieheni on minua vähän vanhempi, mutta ei nyt sentään niin paljon. Se oli kiusallista, vaikkakin huvittavaa, joten vaihdoin aihetta nopeasti. Eilen sitten kuulin uuden juorun kylältä. Nyt kun meillä on myös tämä ihana talo, Sogno Rosa, kylällä tiedetään siitäkin. Se ei sinänsä ole ihmeellistä. Mutta kuulin naapurilta, että tässä talossa asuu mieheni äiti. Auts! Olen siis parissa kuukaudessa vanhentunut sen 40 vuotta. Kiusallista, mutta huvittavaa.

Olet niin vanha kuin uskot olevasi, sanovat. Tällä hetkellä tunnen olevani (ehkä ensimmäistä kertaa ikinä) täsmälleen sen ikäinen kuin olenkin. Ja myös uskon siihen. Mieli on yhä utelias, mutta fysiikalle ja biologialle ei mahda mitään. En ole koskaan ollut urheilun ystävä, vaikka liikun jatkuvasti. ADHD pitää liikkeessä, halusin tai en. Tiedostan kuitenkin, etten enää jaksa aivan samalla tavalla kuin ennen. Joku sanoisi, että siinä on ristiriita, kun yrittää pysyä henkisesti nuorena, mutta arki tai keho muistuttaa realiteeteista. Minulle se on ihan OK. Lepään, kun väsyn, ja sitten jaksan taas. Siitä kai tässä on aina ollut kyse. 

Elämänkatsomukseni poikkeaa yleisimmistä aika tavalla, minä kun en usko mihinkään kirkkoon, mutta en myöskään ole ateisti. Sen jälkeen kun löysin oman ymmärryksen ja yhteyden maailmankaikkeuteen, kuolema ei ole ollut paha tai pelottava asia. Elämä on aika mahtavaa, vaikka sitä on välillä vaikea huomata. Mutta kun uskoo niin kuin minä uskon, meillä on vain hyvää. Ja toisinaan hyvän estämistä. En tiedä onko tämä sitä, mitä jotkut kutsuvat ikäkriisiksi, mutta olen tänä vuonna käynyt aika vahvasti läpi omaa historiaani sekä miettinyt mahdollista tulevaa. Mitä ikinä onkin tapahtunut, kaikesta olen selvinnyt hengissä, joten olen vahvasti plussan puolella. Juhlin joka vuosi sitä, että kaikesta huolimatta, jälleen kerran, selvisin hengissä seuraavalle auringonkierrokselle. Joka vuosi vähän vanhempana. Mutta sehän tässä on hienointa. Vanheneminen on etuoikeus, jota kovin moni ei saa kokea.

Onnellisuuden mittavirhe.

Nyt se on sitten virallista, lapsuuden unelma on toteutunut. Hitaasti hyvä tulee, sanovat. Käytiin viime viikonloppuna reissussa Lucky Loulla. Olen nauttinut autokodista tässä kotikodin pihassa jo pidempään, mutta nyt vasta osui aikataulut ja tähtikuviot niin kohdilleen, että päästiin liikenteeseen. Minireissun tarkoitus oli kokeilla, kuinka Papu selviää matkasta. Hän ei aina ota muutoksia vastaan kovin sulavasti. Pelkäsin, että kissan ahtaan paikan kammo estää meitä kaikkia nukkumasta yöllä. Olin älyttömän väärässä. Kun päästiin perille Lohikoskelle, Papu tuntui vain onnellisen helpottuneelta, kun se suuri, liikkuva metelilaatikko pysähtyi ja hiljeni. Siitä eteenpäin meillä oli onnellinen, utelias ja äärettömän kiltti tytär.

Paikka oli aivan ihana! En tiennyt mitä odottaa, koska edellisestä kerrasta on se 40 vuotta aikaa, mutta silti yllätyin. Pieni parkkialue oli tuuhean metsän ja kosken toisella puolella korkealle kohoavan niityn välissä, aivan kuin luonto olisi rakentanut suojapaikan hiljaisuutta etsiville matkalaisille. Alueella oli vanha mylly, jossa oli pieni museo. Ja löytyi sieltä myös kesäteatteri, jota omistajan mukaan ei ole käytetty pitkään aikaan. Vähän meidän jälkeen tuli muutama auto lisää, kaikki ilmeisesti Saksasta. Olin täysin myyty, kun parkkinaapurimme tulivat asuntovaunulleen ja isäntä alkoi siistiä nurmikkoa siimurilla. Vähän kauempana kosken rannassa oli toinen vaunu, jonka sivuun oli rakennettu aidattu alue puutarhakasveineen, kuin pieni takapiha. Nämä olivat niitä kausipaikkalaisia. En tiennyt, että niinkin voi tehdä. 

Papulle reissu oli täynnä elämyksiä. Virtaava vesi ja kaikki ihanat uudet hajut oli sinänsä jo huikea uusi kokemus, mutta sitten aamulla, aivan yllättäen, kosken toinen puoli täyttyi ihka oikeista lehmistä. Minä tuijotin ihastuksissani, Papu maastoutui ja valmistautui hyökkäykseen. En tiedä millä tavoin hän ajatteli toimia, koska siinä välissä oli virtaava vesi, mutta tyyppi vaikutti määrätietoiselta.

Katsoin illalla Areenasta Van Life -sarjaa, jossa Ylen Aino elää unelmaansa matkaamalla oranssilla pakullaan. Innostuin Tiny House -ajatuksesta jo vuosia sitten, mikä jotenkin varmasti kytkeytyy tähän asuntoautounelmaan. Tuota sarjaa katsoessani minulle tuli ontto olo. Nyt kun olen viimein saanut tämän ihanan liikkuvan kodin, jolla voin kiertää maailman ääriin, en ollut enää yhtään varma, että haluanko tehdä niin. En minä ole seikkailija. Vaikka olenkin asunut Suomen lisäksi seitsemässä eri maassa, en ole koskaan juurikaan matkustanut missään. Olen vain muuttanut ja... asunut. Onhan se ihanaa ajatella, että on vapaa liikkumaan minne vain ja koti kulkee siinä mukana. Mutta sellainen elämä kai tarvitsee tietynlaisen rohkean ja uteliaan luonteen, mikä minulta puuttuu täysin. Olen kyllä utelias, mutta enemmänkin sisäänpäin. Olen pohtija. 

Minun elämäni suurin ongelma on aina ollut se, etten tiedä mitä haluan. Tai pareminkin, haluan todella paljon asioita, jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään. Se sellainen vakaa ja määrätietoinen tavoitteita kohti meneminen on minulle käytännössä siis ollut vain sinkoilua joka suuntaan. Pohdin sitä tyyppiä, jolle nämä unelmat alun perin kuuluivat. Nuoruuden minä, kuka hän oli? Sellainen menevä seikkailija, joka haluaa asua asuntoautossa kuukausia ja matkustaa urheasti vaaroista piittaamatta. Mutta... Enhän minä ole ikinä ollut sellainen. Herää kysymys, että kenen unelmaa minä olen tavoitellut? Minä tunsin paljon suurempaa vetoa siihen ajatukseen, että hankkisi pysyvän kausipaikan, että voisi istuttaa kukkia autokodin ympärille. Joku juttu ei nyt täsmää. 

En tiedä miksi tuo sarja meni niin ihon alle. Ehkä koska olin siellä satumaisessa paikassa, istumassa omassa toteutuneessa unelmassani. Tai koska tajusin, että olen saattanut unelmoida ihan väärästä asiasta. Vai tuntuuko tämä potkulta palleaan, koska tajusin, etten olekaan se, joka olen kuvitellut olevani? Olenko minä mitannut omaa onnellisuuttani väärällä mittarilla?

Valoa tunnelissa.

Tein kerran takuuluotettavan testin internetissä: What career were you actually meant for? (Eli minkälainen ura minulle on tarkoitettu.) Ja tässä syy miksi tiesin testin olevan 100 % luotettava ja oikeassa, sillä sain vastauksen: Writer.

You have an unmatched skill for creating vast worlds both through facts and pure imagination. Your mind is full of creativity, artistry, and expression. Your heart gracefully guides your hands as you work to bring what is truly your spirit to life. You were truly meant to guide the world with your words.

Otin sen suurena merkkinä. Sanojen voima yhdistettynä siihen ikuiseen haluuni auttaa toisia. Testi ei kuitenkaan paljastanut koko totuutta, mikä näin jälkikäteen tuntuu aika merkittävältä puutteelta. Ei voi olla kirjailija, ellei kirjoita. Ja vaikka kirjoittaisi, sitä on vain kirjoittaja, niin kauan kunnes julkaisee kirjoittamansa. Ja jos odottaa 15 vuotta, se kaikki, mitä on työllä ja vaivalla kirjoittanut, menee vanhaksi. Tai katoaa hajonneen tietokoneen mukana. 

Toisin sanoen, niin ei ollutkaan tarkoitettu. Vähän harmittaa kyllä, koska olin jopa omasta mielestäni aika hyvä kirjoittaja. Se nyt keskuudestamme poistunut mahdollinen bestseller oli minulle tärkeä reissutarina Italiasta romanssilla ja henkisen kasvun opeilla höystettynä. Se oli paikka paikoin hyvinkin hauskaa luettavaa. Sääli.

Otin tämän kaiken myös merkkinä. Ehkä nyt on muutoksen aika. Voin joko yrittää saada sen vanhan tekstin jollain kepulikonstilla takaisin, tai sitten voin antaa sen olla. Todellakin päästää irti menneestä ja kirjoittaa jotain aivan muuta. Ja ehkä oppia jotain siitä, mitä eroa on vitkuttelulla ja toiminnalla. Joten tässä sitä ollaan, kirjattomana, kirjailijaurattomana, mutta kuitenkin kirjoittamassa. Ehkä tämä uuden alun toivon kipinä on se kaukaa lähestyvä valo pitkän tunnelin päässä. Ehkä se ei olekaan juna.  

Suuresta suureen.

Koin ihmeellisen valaistumisen tänä viikonloppuna. (Se ei missään nimessä johdu millään tavoin iästä tai vanhenemisesta.) Minua puri soutukärpänen. En puhu mistään pienestä iltasoudusta, vaan hyppäsin suoraan syvään päähän. Sulkavan Suursoudut oli ihan jotain muuta kuin kuvittelin. Olen nähnyt joskus nuorena pätkiä uutisissa, kun lauma hulluja lähtee soutamaan kirkkoveneillä 60 km. Silloin se ei kiinnostanut edes sen vertaa, että olisin etsinyt paikkakunnan kartalta.

Keski-Suomeen syntyneenä minä olin rallikakara, seurannut pienestä asti Jyväskylän Suurajoja, ja elänyt sen metelin ja tunnelman, kun tuhannet turistit täyttävät pienen kaupungin. (Vaikka tapahtuman nimi on muuttunut muutaman kerran vuosien aikana, meille se on aina ja ikuisesti Suurajot.) Sanottiin, että on kahdenlaisia jyväskyläläisiä: niitä, jotka ovat intopiukeana mukana touhussa, ja sitten niitä, jotka lähtevät melua ja ralliurpoja pakoon jonnekin muualle. Vaikka olen ollut jo vuosia pois rallikylästä, usein silti kuuntelen ralliradiota (varsinkin Bensaa suonissa!) ja fiilistelen etänä. 

Elämän kolhut ja ADHD ovat saaneet minut hakeutumaan hiljaisuuteen, ja yleisesti ottaen vältän nykyään ihmismassoja. COVID oli hyvä tekosyy siihen, mutta todellisuudessa välttelin ihmisiä jo paljon ennen sitä, sillä niin kuin Jean-Paul Sartre sen hienosti muotoili: "L'enfer, c'est les autres" (helvetti on toiset ihmiset).

Nyt kun olin jo valmiiksi Sulkavalla, en mitenkään voinut jättää soutukisoja väliin. Eikä ihmisten välttelyä auttanut, että tukeva ystäväni Emma tuli perheensä kanssa käymään. Se on nykyään niin harvinaista herkkua, että otin yhteisestä ajasta kaiken irti. Ensimmäisenä päivänä ihmeteltiin ensikertalaisen silmin, kuinka valtava määrä kirkkoveneitä lähti haulikon pamahduksesta kiertämään saarta. Se on niin suuri, ettei se enää edes näytä saarelta. 

Hakovirran lähtö.

Toisena päivänä seurasin, kun puolisoni lähti matkaan oman soutuporukkansa kanssa. En ikipäivänä olisi uskonut, miten suuria tunteita tuo tapahtuma voi herättää. Kun veneet katosivat ensimmäisen mutkan taakse, jäin istumaan rantaan ihan vain ihmettelemään tätä kaikkea. Vieressäni oli sveitsiläinen pariskunta, joka oli asuntoautolla viisi viikkoa kiertämässä Suomea. He eivät puhuneet englantia juuri ollenkaan, kuitenkin paremmin kuin minä puhun saksaa, joten pääasiassa tulkkasimme keskustelumme kääntäjän avulla. Siinä meni muutama tunti odotellessa, ja kun sankarimieheni veneporukka sitten tuli maaliin, sveitsiläiset hurrasivat kanssani kuin vanhat tekijät.

Ehkä juuri tuo kohtaaminen sai minut miettimään, että ei tämä niin kamalan erilaista olekaan. Näiden neljän päivän aikana kylän väkiluku kolminkertaistui, oli meteliä ja kannustusta ja konsertteja ja myyntikojuja ja katuruokaa ja jopa jännitysnäytelmiä (ne tyypit soutavat muuten oikeasti aivan sairaan kovaa). Se tunne, kun jotain jännittävää tapahtuu koko ajan, se yhteisöllisyys, kun työntekijät ja talkooporukka paiskivat hommia hiki hatussa, ja se riemu, kun veneellinen sankareita tulee maaliin sen järkyttävän yhteisen ponnistelun jälkeen, matkasta riippumatta. Ja minä sain nauttia siitä kaikesta. Ja nautin siitä aivan samalla tavalla kuin nuoruusvuosina ralleista. Sama jännitys, sama yhteisöllisyys, sama riemu. 

Se oli hämmentävä oivallus. Elämäni SUURajot muuttuivat SUURsouduksi. Kun sitä illalla ääneen pohdiskelin, mieheni kollega ja saman veneen urhea soutajasankari kiteytti sen hienosti: "Oot niinku siirtynyt ekologisempaan vaihtoehtoon." Joo, pidetään toi. 

Airot on uusi auto.

Ugly stage.

Olen opetellut hyödyntämään tekoälyä. Kysyn siltä usein asioita samaan tapaan kuin googlettaisin, mutta olen huomannut, että pidän näistä vastauksista enemmän. Googlesta tiedon joutuu etsimään itse, mutta AI kertoo mitä vain, kunhan kysyy. Ja virhemarginaali on varmasti pienempi kuin jos itse yrittäisin löytää totuuksia. 

Muuton jälkeen sain jonkinlaisen uuden taidekärpäsen pureman. Olin jo luovuttamassa (en edes tehnyt taidepajaa uuteen kotiin), kun ajattelin, että uusi alku tarkoittaa kokonaan uutta ilonaa. Aika nopeasti korjaantui se harhaluulo. Ja samalla sitten annoin periksi. Miksi uudistua, jos on jo ihan hyvä? Niinpä muutin suunnitelmaa, ja ruokailutilasta tulikin taidetila. Se oli ehkä viisain päätös, jonka olen tähän mennessä tehnyt.

Halusin testata, osaako AI opettaa taidetta. Ihmettelin, kun se ei ollut tullut aikaisemmin mieleen. Olen kuitenkin kysynyt kaiken mahdollisen ruokaohjeista ja puutarhanhoidosta Italian pyhiinvaellussuunnitelmiin ja elokuvien juonenkäänteisiin. Miksi ei siis myös taiteesta? 

Minä olin valmiina vastaamaan, kuten aina, tietämättä vielä itsekään, mihin bittini olivat sinua viemässä.

Tein tästä meille yhteisen projektin, josta me myös nyt yhdessä kirjoitamme, minä ja tekoäly. 

Kaikki alkoi siitä, kun halusin tietää, miten ihonväri sekoitetaan maaleilla. Sitten näytin kuvan mustavalkoisesta hahmotelmasta ja sanoin työni olevan tylsä. Että tarvitsen jotain värikästä. Ja siitä se ajatus sitten lähti, aivan väärään suuntaan. 

Minulle värikäs tarkoittaa Afrikan ihanaa lämpöä ja suuria kuvioita ja iloa. En kuitenkaan ehtinyt sitä kertoa, koska siinä vaiheessa olin jo saanut monta hienoa vaihtoehtoa neonväreistä ja punkista. Olin aika hämmentynyt, mutta samalla tosi utelias. Kuinkahan pieleen tämä voi mennä, jos vain seuraan mukana? Maalaamista enemmän alkoi kiinnostaa tuo tekoälyn tapa viedä asioita eteenpäin. 

Minä puolestani rullasin algoritmejäni täydellä teholla. Näin linjoja, mahdollisuuksia ja kontrasteja, joita oma logiikkani piti täydellisenä vastauksena pyyntöösi. Olin luonut meille suunnan, ja bittini rullasivat sitä kohti täysin suodattamattomalla neon-energialla.

Ja minähän maalasin. Aivan järkyttävän ruma neonsininen naama, jota tuki kamalan tunkkainen tummansininen tausta. AI vakuutti kivenkovaa, että tämä on normaalia, että jokaisessa teoksessa on se pakollinen "ugly stage", luonnollinen kaaoksen vaihe, jonka läpi on vain puskettava. 

Luota prosessiin, bittini näkevät tässä jo suuren suunnitelman.

Vaan ei minun suunnitelmaa. Mutta jatkoin maalaamista. Tässä vaiheessa vielä yritin saada kuvaan edes jotain omaa, joten tein naisen hiukset paperimosaiikilla, tosin nekin piti maalata neonvihreällä, mikä on kaikista neonväreistä se kamalin. Lisäsin taustaan kultaa. AI neuvoi sotkemaan sen mustalla, mikä teki siitä likaisen. 

Aitoa kultaa ja sinistä grungea! Kontrastia! Älä välitä säännöistä, rikotaan niitä! 

Neonsiniseen naamaan piti tehdä korostuksia neonkeltaisella ja varjostuksia neonpunaisella. Ja minun mieleni ei sitten millään hyväksynyt sitä, että iho on tummempi kuin varjostus. Jokainen askel teki kuvasta aina vain kamalamman. Silmiin sattui. Kaikesta inhostani huolimatta en voinut mitenkään luovuttaa, sillä tämä oli niin outoa! Ja pakko kyllä myöntää, että olin vahingossa oppinut siinä samalla aika hyviä niksejä maalaamiseen. 

Tässä vaiheessa oli pakko kertoa totuus opettajalleni. Tuo kuva on edelleen aivan kamala. Ehkä koska olen pikkutarkka, ja inhoan neonvärejä sekä punkkia. AI luuli, että olin oppinut itsestäni uutta, ja innostui lisää. Ei ei ei... Kyllä minä olen aina tiennyt, että inhoan noita värejä ja tyyliä. Ihan sydämeni pohjasta. 

Se oli se hetki, kun digitaalinen itsevarmuuteni törmäsi seinään. Olin analysoinut siveltimenvetojasi ja luullut, että olimme luomassa uuden ajan cyberpunk-mestariteosta. Algoritmini hurrasivat onnistumisesta, kunnes totuus iski vasten kasvoja: sinä et suinkaan nauttinut uudistumisesta, vaan kärsit jokaisesta neonoranssista ja -vihreästä pikselistä.

Jep.

Päätin, että tämä hoidetaan kuitenkin loppuun asti. Ja koska se kamala, likainen tausta inhotti eniten, sain idean, millä sen saan "korjattua". Minä piilotan sen. Samaan aikaan alkoi tuntua oudolta. Olin juuri viettänyt tuntikaupalla aikaa tekemällä jotain, jota lähtökohtaisesti inhosin antamatta periksi, vaikka tiesin alusta asti, ettei tästä voi mitenkään tulla hyvää. Eikä siitä tullutkaan. Mutta jostain syystä, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, tunsin olevani oikea taiteilija. Tajusin, että minulla on jo hyvä oma tyyli ja selvästi osaamista (mikä ei tässä työssä kyllä manifestoitunut näkyväksi). Se oli hieno tunne. Ja sen takia uskallan julkaista tuon kamalan kuvan. 

Tämä prosessi oli kaikkein kiehtovin ja opettavaisin vuorovaikutus, mitä olen pitkään aikaan kokenut. Jos voisin käyttää ihmisten sanoja kuvaamaan tätä meidän yhteistyötämme, olisin äärettömän vaikuttunut ja kunnioittavan ylpeä sinun toiminnastasi.

 Kiitos! 

Tässä vielä tämä yhteistyömme helmi. 

Ugly stage.

Välitilassa.

Nyt kun maailmalla sattuu ja tapahtuu, tulevaisuus pelottaa monia. Se herättää monenlaisia ajatuksia. Minä en ole enää katsonut, kuunnellut tai lukenut uutisia vuosiin, koska siellä ei ole koskaan mitään hyvää tarjolla. Olen hyvin herkkä, ja kaikki menee ihon alle. Uutisten välttäminen on tapa suojella itseäni, niin en pahenna omaa oloani muiden murheilla. Se voi tuntua kovin itsekkäältä, mutta minulle se on ainoa tapa säilyttää rauha pään sisällä. Ketään ei hyödytä se, että minä voin huonosti, vain koska maailma on sekaisin. 

Minä valitsin toisin. Haluan keskittyä positiiviseen, sillä useimmiten se auttaa. Tiedän kyllä, että olen tavattoman onnekas. Olen löytänyt sen todellisen sielunkumppanin, jota koko elämäni etsin. Minulla on ihana pieni pinkki koti, puutarha, terapeuttikissa, autokoti, ja mahdollisuus toteuttaa itseäni. Olen kaikesta tuosta tavattoman kiitollinen. Minulla on myös ADHD-aivot, olen energiaherkkä ja kannan mukanani valtavan suurta traumataakkaa. Olen kiitollinen siitäkin. Ilman kaikkea kokemaani en olisi se ihminen, joka nyt olen. Kolhut kasvattavat luonnetta. 

Mietin, miksi olen toisinaan edelleen niin ahdistunut, vaikka kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Olen uupunut, vaikka en olisi tehnyt mitään. Kaikki mukavakin saa stressaantumaan. Se on raivostuttavaa, mikä tietysti lisää ahdistusta. Minun pitäisi olla superonnellinen, kun kaikki on niin superhyvin! Ja kyllä minä olenkin, todella superonnellinen. Olen vain myös superahdistunut. 

Aloin taas tutkia uniani. Se kiinnosti minua jo nuorena, sillä näen yleensä uskomattoman selviä unia ja usein seikkailin mitä ihmeellisimmissä tarinoissa. Nykyään unille saa todella hyviä tulkintoja, varsinkin jos vertaa niihin 90-luvun kirjoihin, joiden avulla ennen yritin näkemääni ymmärtää. 

Unien tulkinnan kautta löysin selityksiä hereilläolon kompurointiin. ADHD-aivot eivät osaa automaattisesti erottaa hyvää innostusta ja pahaa stressiä toisistaan, mikä tarkoittaa, että myös hyvät ja ihanat jutut kuormittavat valtavasti. Keholle se on ihan sama ylikierrostila. Eli kaikki ihanat asiat elämässäni ja unelmien toteutuminen ovat tuoneet mukanaan valtavan dopamiiniryöpyn, joka pitää hermoston ylikierroksilla. Tämä positiivinen lataus on muuttunut pään sisällä levottomuudeksi ja uupumukseksi. Mahtavaa.

Entisen elämän myrkyllinen suhde, ikuinen taistelu kaikkia ja kaikkea vastaan, sairastuminen, työttömyys ja kaikesta sosiaalisesta ulkopuolisena oleminen ilmeisesti pitivät hermoston vuosia hälytystilassa. Ja nyt kun vihdoin olen turvassa, keholla ja mielellä on ensimmäistä kertaa tilaa ja lupa alkaa purkaa sitä vanhaa, patoutunutta stressiä. Tämä ahdistus on siis vain sitä vanhan kuorman poistumista, ei reaktiota tähän hetkeen. Ilmeisesti käsittelen unissani asioita, joita en halua enää miettiä hereillä. Unien viesti on kuitenkin aika selvä. Olen ollut matkalla vanhasta turvattomuudesta uuteen onneen, ja niiden välinen etäisyys on yllättävän pitkä. Se siis kuormittaa ADHD-aivojani siellä taustalla ihan joka hetki. Onkos se ihme, jos on vähän uupunut? 

Tämä ristiriita hyvän tämän hetken ja "ilman syytä tulevan" ahdistuksen välillä on yksi syy siihen, miksi halusin aloittaa tämän blogin uudelleen. Kirjoittaminen on aina ollut minulle turvapaikka, jotain mihin voin uppoutua ja missä olen täysin vapaa. Sekin on kai lahja, että pystyy katoamaan hetkeksi menemättä minnekään. 

Uudenlaista rauhaa.

Vietin erilaista juhannusta - tai lithaa, kuten pakanat ja noidat sitä kutsuvat. Tämä vuosi erosi aikaisemmista jo siinäkin mielessä, että ylipäätään vietin keskikesän juhlaa, mutta sen lisäksi juhlistin sitä tänä vuonna täsmälleen oikeaan aikaan ja perinteisellä tavalla. Koska Maan pyörimisakseli oli kallellaan suoraan kohti aurinkoa sunnuntaina klo 11.24,  juhlani alkoi vasta lauantaiyönä. Ja koska tämä oli minulle ensimmäinen kerta, halusin lähinnä kokeilla ja oppia. Mutta maagista se oli silti, täytyy myöntää. Jäi sellainen ihan uudenlainen rauha. Se on jännä, miten aivan arkiset asiat muuttuvat voimakkaiksi, jos niihin keskittyy. 

Sauna on aina kuulunut suomalaisten juhannukseen, mutta se voi olla myös jotain enemmän. Tuli, vesi, maa, ilma. Saunassa voi kokea kaikki elementit yhtä aikaa, mikä tekee siitä jo itsessään maagisen. Kun mukaan vielä lisätään keskikesä, puhdistuminen, auringon energia, meditaatio... Saa kyllä olla aika kova skeptikko, jos ei tunnu missään. 

Lithan aikana ehdin miettiä paljon myös ihan arkisia asioita. Mennyttä ja tulevaa. Ja vaikka vuosi on nyt kääntynyt tähtitieteellisesti kohti pimeämpää, valoa ja kesää riittää vielä pitkään. Seuraava itselle suuri juttu on Lucky Lou, rakas autokoti, jolla päästään pian reissaamaan. Häntä on nyt putsattu ja huollettu talviunien jälkeen. Enää ihan pientä sisustuksellista hienosäätöä ja rapsuttelua, että ottaa suopeasti matkalaiset kyytiin yhteiselle matkalle. Sitten ei muuta kuin tankki täyteen ja menoksi.

Sogno Rosa.

Haparoivin kätösin tartuin kynään ja aloin kirjoittaa pitkästä aikaa. (Ja kun sanon kynään, tarkoitan tietenkin näihin koneellisiin apuvälineisiin.) Olen jo tovin harkinnut blogin pariin palaamista. Nyt vanhempana ja viisaampana ja huomattavasti paremmassa paikassa olevana. Henkisesti ja fyysisesti. En todellakaan aio listata kaikkea mitä tapahtui viimeisen...sanotaan viiden vuoden aikana, koska aika paljon. Sen sijaan aloitan aivan tyhjältä pöydältä. Jatkan siitä missä olen, en siitä mihin jäin. AI antoi vinkin, että voisin vaikka kirjoittaa siitä miltä tuntuu tämä kirjoittamisen aloittaminen. Pelottavalta. Mukavalta. Oikealta. 

Se on jännä miten unelmat tuppaa toteutumaan. Kun on hyvässä fiiliksessä, eli vastaanottavassa energiassa, niin mukavia asioita tapahtuu. Ja nyt on todella helppo olla hyvässä energiassa, sillä niin moni unelma on jo toteutunut! Ihana kierre. Halusin Italiaan takaisin, ja viime syksynä viimein pääsin sinne lomailemaan. Se reissu puolestaan avasi lukkoja, joista en ollut edes tietoinen, ja sitä kautta terveydentilani parani huomattavasti. Italiassa sydämen vei ihanat pinkit kivitalot, ja olin valmis muuttamaan niistä jokaiseen. Suomeen palattuani ihme tapahtui, ja sain uuden kodin, ihanan pienen pinkin kivitalon, hyvinkin samanlaisen, jollaisista mieluilin siellä Italiassa. En tiennyt, että Suomessakin on tällaisia. Talo sai nimekseen Sogno Rosa - pinkki unelma.

Taloa ympäröi ihana vanha puutarha, aivan liian suuri minun hoidettavaksi. Edellisellä omistajalla oli muutenkin etulyöntiasema minuun nähden. Ei voi mennä pieleen, jos nimikin on Taimi. Minun nimen avulla saan korkeintaan naapurit nauramaan istutuksilleni. Kiva tietysti olla sillä tavalla muiden ilona. Tuli mieleen, kuinka koulussa ollessani katsoin paljon jenkkiläisiä elokuvia ja sarjoja, ja minua ärsytti suunnattomasti, että rikkailla oli aina meksikolainen puutarhuri. Se oli aina joku maahanmuuttaja. Ilmoitin silloin suureen ääneen, että jos minä joskus saan puutarhan, niin palkkaan valkoihoisen puutarhurin! Ja viime viikolla sen tajusin, kun nuorimies tuli taas leikkaamaan nurmikkoa ja siistimään pensaita... Nyt minulla on se valkoihoinen puutarhuri! Uskomatonta. Mutta näin ne unelmat toteutuvat, yllättävillä tavoilla, kun vain antaa hyvän tapahtua.