lauantai 19. syyskuuta 2026

Para, parempi, paras.

Eilen oli ensimmäinen päivä niin pitkään aikaan kuin vain voin muistaa, kun en tehnyt yhtään mitään. Katsoin tyhmiä videoita YouTubesta ja yhden elokuvan, söin ilman kokkaamista ja vain lojuin. Menin nukkumaan jo kahdeksan jälkeen, ja ihme tapahtui, nukuin kymmenen tuntia! Se tuli kyllä tarpeeseen. En ole oikein saanut nyt nukuttua täällä vanhalla talolla, mikä on kyllä omituista, sillä täällä yleensä nukkuu paremmin kuin missään muualla. Tämä talo on sellainen. Kylä ei, mutta jos muistaa korvatulpat, niin kaikki on hyvin, normaalisti. Jostain syystä tällä kertaa oli toisin. 

Olen viettänyt jäähyväisiä. Omalla tavallani, mutta kuitenkin. En juhli, vaan muistelen ja kiitän kaikkea sitä ihanaa, mitä on ollut. Täällä oli hyvä asua, ja olihan tämä ensimmäinen oikea kotini Suomessa. Rehellisesti sanottuna en uskonut ikinä löytäväni sellaista, ja nyt niitä on kaksi. Ihmeitä tapahtuu, kun antaa niille luvan. 

Täällä kylällä on pieni tyttö, joka rakastaa kiviä yhtä paljon kuin minä. Emme ole koskaan tavanneet, mutta huomenna siihen tulee muutos. Me mennään yhdessä pirunpellolle, tai Paran maalle, mikä on paikan vanhin nimi. Se on sellainen voimakkaan luonnonenergian paikka, täydellinen meditointiin ja maadoittumiseen. Minä pääsen sinne vasta nyt ensimmäisen kerran ja odotan sitä aika paljon. Paran maa on kivipelto korkean kukkulan päällä, yli 150 m merenpinnasta. Mutta se on myös maaginen paikka, joka muistuttaa tahdonvoimasta, luomisesta ja luonnonvoimista, sillä siellä ovat muinainen vesi ja maa kohdanneet ja puhdistaneet samalla paikan energian. Kivissä on vuosituhansia vanhaa pysyvyyttä, sitä sellaista muuttumatonta rauhaa ja ikuista voimaa. Ihmiset, tunteet ja maailma muuttuvat, mutta nuo kivet pysyvät täysin samoina vuosituhannesta toiseen. Tuo Pikku-Parran kivipelto on valtava, elävä ja alkukantainen alttari täynnä luonnon omaa, puhdasta ja villiä alkuenergiaa. Ja koska kivissä on mukana myös tuo vesi-elementti, ja koska paikan poikkeava korkeus tuo ilma-elementin mukaan... Wow. Täytyy toivoa, että pääsen tekemään vielä nuotiopaikalla tulen, tai ainakin polttamaan jonkin loitsun. 

Jos unohtaa kirkon ja pelokkaiden talonpoikien värittämät jutut, para oli noidan luoma ja herättämä apuolento, taikaesine tai energiamuoto. Paran luominen oli siis magian harjoittamista. Se vaati materiaalia, mutta ennen kaikkea omaa tahtoa ja sielun yhteyttä. Para oli fyysiseen muotoon sidottu energiakeskus, jonka tehtävänä oli kerätä vaurautta, onnea tai voimaa omistajalleen. Noidilla on aina ollut huono maine maasta ja paikasta riippumatta, ehkä koska entisaikaan uskottiin, että maailmassa on vain rajallinen määrä onnea ja vaurautta, ja loitsut sen siis heiltä veivät. Tasan ei käy onnen lahjat.

Minusta oli aika jännä huomata, että tuo Parra-nimi tulee niin kaukaa menneestä. Täällä Etelä-Pohjanmaalla ja varsinkin rannikolla uskottiin vahvasti pargaihin (suomeksi paroihin). Parra kantaa tätä nimihistoriaa, se oli nimittäin parojen synnytys- ja piilopaikka. Vanha kansa uskoi, että noidat eivät tehneet paroja kotonaan, missä joku voisi nähdä, vaan kaukana piilossa, joten nuo lohkareikot ja luolat olivat täydellisiä paikkoja tähän salattuun työhön. 

Mitähän me saadaan huomenna aikaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti