Hän.

Ihmisen mieli on kyllä kummallinen. Olen tämän viikon vain kirjoittanut, aamusta iltaan. Ja tällä kertaa tuo ei ole pelkästään sanonta, sillä olen todellakin käynnistänyt koneeni heti ensimmäisenä, jo ennen aamukahvia. Skippasin aamuiset Venetsiareissuni Guido Brunettin seurassa, ja kirjoitin vain. Aluksi lopetin siinä vaiheessa, kun aurinko alkoi laskea ja huoneeseen tuli pimeä, mutta sitten ihana puoliso kiinnitti kattoon hyvin toimivan lampun, joten enää pimeyskään ei voinut minua pysäyttää. Ainoastaan väsymys sai lopettamaan, olen niin uppoutunut siihen tarinaan. Se on käsittämätöntä. Haluaisin ajatella, että teksti on vain yksinkertaisesti niin hyvää, etten voi lopettaa, mutta syynä taitaa olla enemmänkin se tarinan tuttuus. Sehän on oma matkakertomukseni vuosien takaa. Olen elänyt sen kaiken, ja myös muistan sen kaiken hyvin elävästi.

Tänään kuitenkin huomasin, että liika on liikaa. Päänsisäinen keskustelu, se mitä monet kutsuvat ajatteluksi, oli muuttunut hän-muotoon. Ilona nousi ja laahusti väsyneenä keittämään kahvia. Hän kiroili menneisyyden Ilonalle, joka oli jättänyt tiskaamatta illalla. Hän haki maidon jääkaapista ja muistutti itselleen, että sitä pitäisi hakea lisää. Kuka ajattelee itsestään kolmannessa persoonassa?! Selvästi aika pitää taukoa.

Nyt kun olen viettänyt nämä viimeiset lämpimät päivät nenä kiinni koneen näytössä, tietenkin tänään ilma kylmeni. Ja ensi viikolla sataa. Tyypillistä. Ehkä Universumi yrittää kertoa, että voisin esimerkiksi jatkaa tätä pahasti kesken jäänyttä muuttoa, tai lähinnä tavaroiden purkamista. Talo on edelleen täynnä pahvilaatikoita ja epämääräisiä kasoja. Minulla on sellainen ihmeellinen kyky olla huomaamatta sotkua, silloin kun olen täysin keskittynyt kirjoittamiseen. En huomaa silloin edes nälkää, joten mikään ympäröivä ei todellakaan haittaa. Onneksi mies kysyy päivittäin, että olenko muistanut syödä. Ja että onko kissa saanut ruokaa. Sen minä kyllä muistan ruokkia, Papu pitää siitä ihan omatoimisesti huolen. Se käy pökkimässä jalkojani, ja jos se ei auta, niin hän hyppää näppäimistölle näreissään ja huiskii hännällään naamalle.

Mutta nyt on ihan hyvä. Tauko tulee tarpeeseen. Osaisinkohan olla yhden päivän tekemättä yhtään mitään? Vahvasti epäilen, mutta voihan sitä aina yrittää.