Kyllä.

Muistatko sen tekemäni päätöksen, että sanon iloisesti kyllä kaikelle mitä minulle ehdotetaan seuraavat 13 kertaa? (Jos et, lue edellinen blogikirjoitus.) Tajusin myöhemmin, että tästä aiheesta on tehty elokuvakin. Joku kaheli sanoo kaikelle kyllä. Olisiko ollut Jim Carrey. Olin ajatuksen tasolla tästä todella innoissani. Oikein innolla odotin mitä kaikkea hienoa sitä voikaan vastaan tulla, kun alkaa suostua asioihin.

Tässä lista asioista, joista olen kieltäytynyt:

Rugby ottelun katsominen livenä  

Potkupallon katsomista baarissa

Illanvietto tiimiläisten kanssa

Jehovan ottaminen sydämeen

Ammattivalokuvaajan mallina oleminen

Tässä lista asioista, joille olen sanonut iloisesti kyllä:

Vaikka nyt saattaisi tuntua siltä, että tämä päätös meni ihan pieleen (koska periaatteessa niinhän siinä juuri kävi - piti sanoa kaikelle kyllä eikä ei!) tämä oli erittäin hyvä kokeilu. Sellainen silmiä avartava. (Voiko silmiä avartaa? Ei... Se on mieli mikä avartuu, kun ensin avaa silmät. Mutta kuitenkin.) En ollut koskaan edes huomannut, miten älyttömän monelle asialle minä sanon ei. Huomaamattani. 

Pelistä kieltäydyin, koska piti tehdä koko ilta töitä. Töistä en lintsaa minkään vuoksi, sen kerroinkin jo. Potkupallopeliä en mennyt katsomaan, koska se on tylsin laji jonka tiedän. En kiinnostanut vähäkään. (Ihmisten kuuluu tehdä asioita, jotka tekevät heidät onnelliseksi.) Matsia seuranneesta illanvietosta kieltäydyin, koska minä menen aikaisin nukkumaan, ja koska en koe öisen ulkonariekkumisen tuovan elämääni mitään lisäarvoa. Jehovasta kieltäydyin, koska olen aika varma, että omat jo olevat uskomukseni ovat sopivampia minulle. Ainakin ne ovat huomattavasti realistisempia. Kuvausehdotuksesta kieltäydyin, koska... 

Ja siinä se sitten tuli. En edes tiedä miksi. Tähän minulla ei oikeasti ole mitään kelvollista syytä. Olen ujo. Ja inhoan olla kameran edessä. Minä olen aina se, joka ottaa kuvia. (Paitsi selfieitä.) Mikään syy ei tuntunut tarpeeksi riittävältä. Ja jos syy ei ole riittävä, se on tekosyy. Ehkä tämä on nyt juuri se asia, johon minun pitäisi sanoa kyllä. Se asia, mikä pelottaa ja kiinnostaa yhtä aikaa. Mutta kun on se käsijarru pohjassa. Tai yläasennossa, miten se nyt ikinä kuuluukin sanoa. Vipu on vedetty äärimmilleen. Nyt pitää kai selvittää miksi. 

Ulkopuolisuutta.

Unohduin lukemaan omia juttujani Maltan ajoilta, kun vahingossa osuin johonkin vanhaan linkkiin. Hiiren käyttö ei ole vahvuuteni. Tuli älyttömän hyvä mieli. Olen tosi tyytyväinen, että olen kirjoittanut blogia silloinkin, kun ei ole ollut kovin paljon riemun aiheita tai ylipäätään mitään sanottavaa. Nyt jälkeenpäin luettuna jutut kuitenkin vaikuttavat positiivisilta, vaikka joku Malta-fanittaja kerran herneen nenään vetikin, kun kerroin totuuksia maasta. (Nimettömästi, kuinkas muutenkaan.) Oli hauska lukea niitä juttuja, vaikka tietysti itse vielä muistan sen paksun kerroksen kuraa, jonka blogista suodatin pois. Mutta tuntuu ihan hyvältä, kun aika on kultaillut muistoja. Se vei reilun vuoden, mutta nyt asioille voi jo nauraa. Tai ainakin hymyillä.

Tämä aika Romaniassa on ollut aivan erilaista. Minulla on kaikki hyvin. Olen ollut keskiarvoisesti melkoisen tyytyväinen. Ikävät asiat ovat olleet minulle ulkopuolisia, siis sellaisia, joita näen ja kuulen, ja jotka tapahtuvat muille ihmisille, mutta jotka silti jollain tavoin vaikuttavat herkkismieleeni. Maltalla elämän vaikeus tuli vallitsevasta energiasta ja siitä kamalasta olosta siinä paikassa. Täällä elämän vaikeus tulee siitä mitä näen ympärilläni. Omat jutut on ihan OK.

Huomasin, että suurin osa asioista tapahtuu elämäni ulkopuolella. Minusta on tullut tarkkailija. Olen ollut sitä aina, mutta jostain syystä nykyään elämäni on tyhjentynyt. Sitten mietin, että mitä on tapahtunut, mikä tämän muutoksen aiheutti? Elämäni oli ennen tosi mielenkiintoista. Ihmiset jaksoivat lukea tarinoitani, koska minulla oli tarinoita. Nyt minulla on kaksi työtä, kolme kalaa ja tiskit kotona odottamassa. (Minä rakastan tiskaamista, mutta aika ja energia ei riitä edes siihen. Surullista.) Minulle ei tapahdu mitään, koska minä en tee mitään, en käy missään, enkä tapaa ketään. En pyydä ketään kahville. (Selvästi Rahapoika vaivaa yhä mieltä, tai lähinnä oma vellihousumaisuus.)

Minä tarvitsen uusia aiheita. Toisin sanoen, minun pitää mennä ulos ja ottaa seikkalu vastaan. Tehdä jotain mikä pelottaa. Vastata Kyllä! Haastaa itseni.

Julistan nyt, että aion vastata "kyllä" seuraavat 13 kertaa, kun joku ehdottaa minulle jotain, oli se kuinka älytöntä tahansa. (Siis jos se vain on mahdollista toteuttaa. Töistä en lintsaa.) Yleensä asia on jotain, mitä tavallaan haluaisin kyllä tehdäkin, mutta jota jostain syystä mieleni jarruttelee. Aivan niin kuin se Jenkkivieras sanoi. Nyt räpylä irti käsijarrusta!

The money boy.

Vaihdoin rahaa Italian matkan jälkeen, koska jostain ihan käsittämättömästä syystä nämä asuntoja vuokraavat ihmiset haluavat rahansa aina euroina, vaikka Romaniassa käytetään leitä (RON). Marssin siihen samaan paikkaan josta rahat vaihdoin viime kerralla, koska muistin, että palvelu oli hyvää, ja koska se on ainoa valuutanvaihtopaikka jonka tällä suunnalla tiedän. Menin tiskille ja morjestin suloista rahanvaihtajaa. "Joko kävit Italiassa?" hän kysyi hymyillen. Tuijotin poikaa hämmentyneenä, miten ihmeessä tyyppi pystyi muistamaan jotain mitä sanoin kuukausi sitten? Sain rahat vaihdettua ja poika ojensi minulle vielä kahvipötkön, sellaisen yksittäispakkausnäytteen, joita täällä paljon käytetään. Kiitin yllättyneenä. Poika sanoi, että ne olivat viimeksi loppuneet. "Ai, ja minä kun luulin, että tämä oli vain minulle". Poika hymyili ja sanoi ujosti: "I take my words back..." Jotain siinä tapaamisessa oli niin miellyttävää, että melkein pyysin pojan kahville. Pääni sisällä tein sen monta kertaa, mutta koska todellisuudessa olen vain jänishousu (joka pelkää pupuja), minä vaikenin.

Viime viikolla kävin shoppailemassa tuossa samassa ostoskeskuksessa ja huomasin saman pojan istuvan pömpelissään. Menin juttelemaan. Kävi ilmi, että poika on myös aika mukava. Hän muisti ikäni, koska sanoi olevansa tasan 10 vuotta minua nuorempi. Hän muisti myös osan nimestäni. Ehkä koska olen hänen ainoa suomalainen asiakas. Kävi myös ilmi, että jos olisin pyytänyt pojan kahville silloin aikaisemmin kun sitä niin vahvasti mielessä harkitsin, se olisi saattanut onnistua. Hän oli juuri eronnut niihin aikoihin. Mutta tietysti nyt hän jo tapaili jotain uutta naista. Kiroilin pääni sisällä, mutta ulospäin vaikenin, taas. Kuulin aina kannustavan työkaverini kauniit sanat kaikuvan korvissani... "Nössö!" Niinpä niin, nössöistä nössöin. Jäädyin taas ja kävelin kotiin itseeni pettyneenä.

Kotimatkalla muistin amerikkalaisen vieraani vaikuttavat sanat, jotka hän sanoi vähän ennen lähtöään. "I see so much potential in you. But there's something holding you back." Tätä hän varmasti tarkoitti.

Aikaisemmin mietin, että kaikki täällä tapahtunut liittyy varmasti johonkin suurempaan suunnitelmaan. Kaikki se kamaluus mitä näin ja kaikki ne suuret tunteet, jotka tunsin. Että minun oli tarkoitus tulla tänne Romaniaan asti kokemaan kaikki tämä, jotta voin löytää jotain suurta itsestäni. Mutta se mitä löysin ei ollutkaan mitään suurta. Ainoastaan tylsä totuus siitä, että olen aivan tavallinen tunari, joka ei uskalla edes pyytää söpöä poikaa kahville. Olen aina tiennyt, että minä tulen tekemään jotain suurta. (Selvänäkijä kertoi sen minulle jo vuosia sitten, mutta olen jollain tavoin tuntenut sen aina.) Tiesin aina, että olen jollain lailla poikkeava, ja että elämälläni on jokin suurempi tarkoitus. Tuo selkeyden tunne oli se juttu, joka sai minut jaksamaan, vaikka mikään ei käynyt järkeen. Ja nyt yksi ostoskeskuksen rahanvaihtopömpelissä istuva poika aiheutti epäilyn mieleeni. What if I was wrong?

Sairaala, osa 2.

Ryntäsin kesken päivän sairaalaan, taas. Kaveri laittoi viestin, että oli sanut huonoja uutisia ja sisäinen pelastaja heräsi jälleen. Tällä kertaa tiesin minne olin matkalla ja tarkoituskin oli selvää, olla ystävän tukena. Tälläkään kertaa en päässyt sisälle. Alaovella oli toinen turvamies, joka väitteli paikallisten kanssa. Minun kärsivällisyyteni oli aika lopussa, ja kun mies pysäytti minut ovella, meni kuppi nurin. Vartija ei ymmärtänyt englantia, mutta äänensävyn ja volyymin sitäkin selvemmin. Nostin taas metelin, nyt pelottomasti. Pääsin sisälle. Löysin ystäväni ja kertasimme tilanteen. Ennuste oli aika huono. Alakerrassa koettu kiukku muuttui epämiellyttäväksi klöntiksi, joka tarttui kurkkuuni. Purin huulta, koska itku olisi nyt täysin sopimatonta, sillä minä olin se, joka tuli tueksi ja lohduksi. 

Loppujen lopuksi kaverilla ei ollut mitään hätää. Sen ilmeisen lisäksi. Tämä on Bukarestin paras sairaala ja nämä lääkärit ovat todella hyviä. Hoito oli hyvää, ja kun asiaa mietin, kaikki järjestyi todella nopeasti. Oletettavasti, koska meillä oli tämä ulkomaalaisuuden etu. Kaikki ovat aina erittäin ystävällisiä ja kohteliaita. (Muutamaa taksikuskia lukuunottamatta.) Juttelin paikallisen kaverini kanssa ja hän kertoi, että Romaniassa lääkärit ovat niitä luokkansa parhaita ja sitkeimpiä yksilöitä. Koulutus on hirvittävän kallis ja vaikea. Joten vain todella huipputyypit onnistuvat. Se on tullut monta kertaa vastaan. Nuorena ihmisillä on ollut selkeä haave ja suunnitelma, joka on sitten kariutunut jossain vaiheessa elämää. Kuten sanottu, vain parhaat valmistuvat. Joten ystäväni oli itse asiassa todella hyvissä käsissä.

Käsiä en epäillyt missään vaiheessa, mutta se sairaala... Kauniisti sanottuna se oli juuri sitä mihin luulin tammikuussa tulevani - kommunistiselle 80-luvulle. Huoneet olivat pieniä ja kamalan täyteen tungettuja. Ilman ilmastointia tai minkäänlaista yksityisyyttä. Ruokaa potilaat saivat lautasellisen. Se piti syödä käsin, sillä lautasen lisäksi muuta ei tullut mukaan. Sairaalassa piti käyttää omia vaatteita. Norjalainen onneksi vei pyyhkeen ja ruokailuvälineet lainaan. Laitteet ja kalusteet pysyivät kasassa, muusta en ollut kovin vakuuttunut. Ilmeisesti petivaatteetkin vaihdettiin kerran. Tuska oli varmasti kova, sillä kipulääkettä ei saanut kovin paljon, mutta jostain syystä kaveri kuitenkin hymyili. Sieltä surun seasta. Minä rakastan ihmisiä, jotka pystyvät löytämään onnellisuutta pahimmasta mahdollisesta tilanteesta. 

Viikonloppuna ystäväni pääsi onneksi kotiin. Hän tietysti asuu talossa, jossa ei ole hissiä. Ylimmässä kerroksessa. Pomot, Norjalainen ja minä olemme käyneet avustamassa, mutta voin vain kuvitella miten vaikeaa siellä silti on olla aivan yksin. Ja tämä sai taas miettimään omaa elämää... Koko kaikki.

Yksin on aivan ihana olla, mutta tuollaiset tilanteet jotenkin näyttävät sen toisenkin puolen. Olen aina ollut todella onnekas, sillä minulla on laaja ystäväpiiri ja aina joku auttamassa. Olen siitä erityisen kiitollinen. Täällä Romaniassa on sekin ollut vähän erilailla. Olen alkanut miettiä, että ehkä minäkin voisin yrittää sitoutua. Johonkin paikkaan ja ehkä jopa ihmiseen. Ja ainakin paikallaoloon. En ole ollut kiinnostunut sellaisesta aikaisemmin. Ehkä sekin tulee iän mukana, niin kuin harmaa tukka ja lonkkavika.

Pidin sairaalasta lähtiessäni sellaisen kannustavan elämänmuutospuheen ystävälleni ja sanoin, että "Sinun on nyt ihan ensimmäisenä hoidettava itsesi kuntoon. Yksi ongelma kerrallaan, tämä on nyt tärkeintä. Kaikki muu saa odottaa." Metrossa mietin, että olipas hyvä neuvo. Pitääpä itsekin noudattaa sitä.

Sairaala, osa 1.

Kaveri joutui sairaalaan. Hän tuli rappuset alas kantapäälleen ja jalka vähän venähti. Menin häntä sairaalaan vastaan, koska tyyppi on ollut täällä vasta kuukauden. Olisi kamala joutua tuollaiseen paikkaan yksin. Näin jälkeenpäin ajatellen en ole varma mitä oikein itsestäni kuvittelin. Minä en ollut koskaan käynyt kyseisessä sairaalassa. En puhu lainkaan paikallista kieltä. Minulla ei ole minkäänlaista osaamista lääketieteestä edes Suomessa. Mutta jotenkin sisäinen pelastaja heräsi taas ja ryntäsin auttamaan ystävää hädässä kesken työpäivän sen suuremmin asiaa miettimättä. 

Löysin ensiavun, mutta en ystävääni. Kirjoitin lapulle hänen nimensä, täti tarkasti koneelta ja totesi, että ei ole täällä. "Taksi tulee tuonne" hän sanoi ja osoitti ovea. Odottelin tovin pihalla, kunnes näin yhdellä jalalla loikkivan kaverin nousevan autosta. Autoin hänet sisälle. Virkailija ojensi aikaisemmin kirjoittamani lapun ja pyysi henkilötunnusta. Saimme kaverille pyörätuolin, ilmeisesti jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Hän pääsi tapaamaan lääkäreitä heti. Tässä vaiheessa huomasin, että ystäväni nimi oli mystisesti muuttunut virallisiin papereihin. Ilmeisesti virjailija ei ollut saanut selvää käsialastani. Huoneessa toimi useita lääkäreitä yhtä aikaa, hoitaen useita potilaita. Se näytti pieneen huoneeseen tungeltulta ensiavulta, ilman mitään laitteita. Minä pojotin mukana, olin jatkuvasti jonkun tiellä. Koipi kuvattiin. Sitten mentiin taas lääkärihuoneeseen. Kantapää oli murtunnut, pahasti. Kaveri joutui jäämään sairaalaan. Ehkä leikkaus edessä. Olimme molemma tyrmistyneitä. Ajatus leikkauksesta on huomattavasti pelottavampi siinä ympäristössä.

"Are you the wife or the girlfriend?" lääkäri kysyi. "I am the friend-friend" minä vastasin. Hän ei kiinnittänyt sanoihini huomiota. Nyt menet kotiin ja tuot lääkkeet ja vaatteita, hän jää tänne. En tiedä kumpaa meistä pelotti enemmän, minua vai ystävääni. Selitin lääkärille, että en tiennyt missä koti on. Lääkäri ojensi kynän ja paperia. Kaveri piirsi kartan, kirjoitti osoitteen ja listan tavaroista, joita hän tarvitsisi ja mistä ne löytäisin. Samaan aikaan jättiläishoitaja väänsi pojan jalan oikeaan asentoon. Kasvoista näin, että nyt muuten tuntui... Minuunkin sattui.

Ryntäsin ulos metrosta ja pysäytin tytön kysyäkseni neuvoa, koska paikka oli uusi ja karttani piti sisällään kolme viivaa, yhden rastin ja yhden kirjaimen, jonka merkitys jäi minulle epäselväksi. Tyttökin oli vasta muuttanut, mutta puhelimen navigaattori ohjasi meitä oikeaan suuntaan. Hän kehotti minua jatkamaan matkaa eteenpäin. Myöhemmin pysäytin miehen, joka tiesi kyseisen kadun. "Minä olen menossa sinne myös." Liityin seuraan. Mikä talo se on? Kerroin. "Minäkin asun siinä talossa." Täällä sama talo tarkoittaa neljää eri taloa, joilla on sama nimi. Mikä numero? Kerroin. "Minäkin asun siinä numerossa!" Luulin jo hetken, että tyyppi pilkkasi, mutta kirjain numeron perässä oli kuitenkin eri. Sain opastuksen oikeaan paikkaan, löysin listan tavarat nopeasti ja ryntäsin takaisin sairaalaan.

Tässä vaiheessa ilta oli jo aika pitkällä, koska jouduin vaihtamaan metroa molempiin suuntiin. Kun pääsin takaisin sairaalaan, yritin löytää kolmanteen kerrokseen, koska lääkäri kertoi vievänsä ystäväni sinne. Vartija ei ollut samaa mieltä kanssani. Kolme lääkäriä hänen vieressään osallistuivat keskusteluun myös ja mielipide oli selkeän yksimielinen, et voi mennä sinne enää. Mutta minun täytyy päästä sinne nyt heti, lääkäri käski minun hakea ystäväni lääkkeet. Hän odottaa minua, kolmoskerroksessa! "Mikä sen lääkärin nimi on?" No helvetistäkö minä tiedän! Mutta minä menen sinne nyt, okei?! Korotin ääntä, mikä ei oikeastaan ole minunlaisen arkalaisen tapaista, mutta nyt oli kyse ystävästäni. Miehet katsoivat toisiaan ja mumisivat jotain. "No tule sitten tänne..." yksi heistä murahti ja lähdin seuraamaan heitä. 

Hississä kävi ilmi, että he olivat juuri tämän saman osaston lääkäreitä, yövuorolaisia. Kaveri löytyi, pomokin oli jo paikalla. Lähtiessämme pomo ja tämä alakerran suuri turvamies keskustelivat kiivaasti. Minut piti päästää vielä takaisin hetken kuluttua. Sain luvan, mutta vain koska pomoni maksoi siitä. Ensin en ymmärtänyt tilannetta, koska se oli niin kertakaikkisen absurdi. "Annoitko sinä rahaa tuolle miehelle, että pääsen takaisin sisälle?" kysyin pomolta. "Joo. Mutta hän kyllä muisti sinut muutenkin." Ihme juttu. 

Ilmeisesti tämä on aivan normaali käytäntö täällä. Vierailuajat ovat sitä joustavammat, mitä avoimempi lompakkosi on. Ja koska minä en tätä tietenkään tiennyt, nostin tullessa vain kamalan metakan. Oletan päässeeni sisään aikaisemmin vain, koska nämä miehet ymmärsivät, että tuo tyyppi ei kyllä maksa mitään. Ja rehellisesti sanottuna, en olisi maksanut vaikka olisin tästä tiennyt. Kun tulin takaisin, turvamies iski silmää.  No hard feelings.

Muutoksen alku.

Ennen Italian matkaani tapahtui jotain merkittävää. Olen varma, että juuri tämän vuoksi matkani meni niin kuin meni. Ainakin siis minun pääni sisällä. Pari päivää ennen lomalle lähtöä luokseni tuli sohvasurffari U.S.A:sta. 

Olen sillä tavalla outo, että en oikein pidä vieraista. Varsinkaan niistä, jotka tunkevat kotiini, erityisesti pyytämättä, tai herranjumala edes ilmoittamatta tulostaan etukäteen. Aatulla oli joskus sellainen paha tapa soittaa ja kysyä (eli ilmoittaa), että "Ootko kotona, avaa jo ovi." Joka kerta asiasta räpätin, mutta nämä vierailut loppuivat vasta sitten, kun yksi päivä en vain avannut ovea, vaikka kotona olin. Suomalainen mies on oppiva otus. 

Ja juuri tämän ominaisuuteni vuoksi oli hyvin erikoista, että ihan itse otin yhteyttä tähän täysin tuntemattomaan sohvasurffariin, joka etsi majapaikkaa Bukarestista. Olen ollut CouchSurfer jo vuosia, mutta minä en ikipäivänä tee mitään sellaista. Pyyntöihin vastaan kyllä myöntävästi, jos vain mahdollista, mutta että itse yllyttäisin kylään... Ennen kuulumatonta. Kun näin sen lyhyen viestin ja pipopäisen parrakkaan hahmon kuvassa, jostain syystä tuli valtavan voimakas tunne siitä, että minun on aivan ehdottomasti tavattava tämä ihminen. Itse asiassa en varsinaisesti tarjonnut yöpaikkaa, kirjoitin vain, että olisi kiva tavata, mutta jotenkin hän sitten itse kutsui itsensä sohvalleni. Sain töistä vapaata ihan sitä varten, että voin kierrellä vieraani kanssa edes yhden päivän. 

Yksityiskohtiin menemättä (koska syyt ovat niin henkilökohtaisia - ei minulle, vaan hänelle) tuo 24 tuntia parrakkaan vieraani seurassa mullisti aika lailla koko kaiken elämässäni. Muutama vaikuttava keskustelu, nukahtaminen, ja se suunnattoman voimakas tunne. Ja sitten ne satunnaiset kommentit ja tapahtumat, jotka (ehkä hänen tietämättään) osui ja upposi. Olin todella hämmentynyt. Silmät aukesivat. Se oli varmasti opettavaisin vuorokausi pitkään aikaan. Nyt on vaikea miettiä tuota ilman, että pala nousee kurkkuun, mutta samalla sain valtavan voiman ja selkeyttä omaan elämääni. Ja osittain tästä syystä Italian matkasta tuli aivan toisenlainen, kun odotin. Yhtäkkiä tajusin, että minun pitää käydä sanomassa hyvästit Marcolle ja Venetsialle, päästää irti muistoista, jotka jarruttavat minua jatkuvasti. Oli pelottava huomata miten paljon joku voi hallita elämääni olematta enää elämässäni. Oli aika ottaa valta takaisin. Tämän minä ymmärsin tuon lyhyen vierailun aikana. Ja uskoakseni onnistuin tavoitteessani aika hyvin. Povero Marcon valtakausi on loppunut. Ehkä minä nyt pystyn kirjoittamaan sen kirjan loppuun. Ja käymään vaikka ihan oikeilla treffeillä.

Kun saatoin tyypin rautatieasemalle, tuntui kuin rakas ystävä olisi lähtenyt. Hän ei ottanut minulta mitään pois, mutta palautti valon ja äänen. (Myös kirjaimellisesti, sillä hän vaihtoi kylppäriin lampun ja korjasin soittimen.) Ihana ihminen. Ja kun seuraavana päivänä matkasin Italiaan, tein sen aivan uudella asenteella.

Sinne meni. Toivon todella, että nähdään vielä uudestaan.