torstai 25. elokuuta 2016

Elämä jatkuu.

Luulin jo, että elämä hieman rauhoittuisi, mutta ei.

Oltiin suomalaisen kaverini kanssa Piavella uimassa. Mukana meillä oli kaksi pientä koiraa. Rakennettiin uskomattoman hieno maja oksista ja vaatteista, jotta en käristy kokonaan. (No hyvä on, se oli kaksi oksaa, pyyhe ja mekko... Mutta kyllä se vähän suojasi.) Sitten uitiin taas, sen minkä uskalsi. Vesi oli kylmää, mutta enemmän huoletti se virtaus, joka oli aika vahva. Meillä kävi sellainen ikävä pieni läheltäpititilannekin, kun iso irtokoira säikäytti toisen pikkukoiran joka lähti uimaan pakoon ja viuhahti virran mukana. Hetken verran ehdittiin säikähtää, mutta onneksi virtaus hellitti mutkan jälkeen sen verran, että pikkukoira pääsi takaisin rantaan. Joo eiköhän nää jokiuinnit ole mun osalta sitte tässä.

No jos ei siinä vielä ollut draamaa tarpeeksi, niin seuraavana yönä Italiassa oli maanjäristys. Kuulin tästä vasta aamulla velikullalta Suomesta, koska asun sen verran ylhäällä, että meillä ei heilunut. Mikä on hyvä, koska talo on vanha. Ja ne oli ne vanhat talot jotka siellä sortuivat ja tappoivat ihmisiä. Rankka yö ja rankka päivä. Järistys ei ollut kovin vahva, mutta vanhat talot ovat täällä heikkoja. Pisti vähän miettimään uudelleen sitä haavetta vanhasta talosta jonka sitten remontoin. Sellainen ei välttämättä täällä Italiassa ole se paras ratkaisu. Mutta minulla on siis kaikki hyvin tämän osalta.

Illalla oli sitten ne treffit. Tai no, mentiin uuden tuttavuuden kanssa Jesoloon. Ensimmäisenä merelle uimaan, koska nyt vielä voi. Vesi oli ihanaa, vaikka aaltoja ei ollut paljon ja nousuvesi oli vasta tulossa, joten sai kävellä aivan älyttömän pitkälle ennen kuin sai vettä tarpeeksi alleen. Takaisin tullessa se sitten tietysti unohtui, ja kun oli kaukana rannasta. Alkoi mietityttää omat uintivoimat, kunnes tökkäsin polvella pehmeään hiekkaan. Ainiin, matalikko. Meressä uimiseen en kyllästy koskaan.

Käytiin syömässä hyvät pizzat ja sain jälkiruoaksi lasillisen punaviiniä. Ja voin kertoa, että se oli ihanan kylmää. Suomessa ne kaikkitietävät viini-ihmiset minulle aina nauroivat, kun pistin punkun viilenemään jääkaappiin. Mutta sen kuuluu olla kylmää, ei lämmintä! Tiedoksi vain, se huoneenlämpöinen viini tarkoitti niitä huoneita, joissa ei ollut lämmitystä. 

Käytiin katsomassa sitä paikkaa mihin tuo vierestä menevä Sile-joki päättyy. Sain myös historian oppitunnin; nyt tiedän missä oli Italialaiset sotilaat ja missä saksalaiset ja itävaltalaiset, mihin suuntaan ammuttiin ja mitä missäkin tapahtui. Se oli oikeastaan kyllä aika siistiä. Siis ei sota, vaan se tarinoiden kuuntelu, varsinkin kun sen kuulee niin mahtavalla italialaisella aksentilla. Maailmansodat on täällä jotenkin vieläkin niin lähellä. Ja italialaiset varsinkin pitävät muistoistaan kiinni. Erityisesti nyt, kun veneellä tulee mereltä sen tuhat miestä päivässä tänne sotkemaan kuvioita omilla uskonnoillaan ja kulttuureillaan. Ei jäänyt epäselväksi, että italialaisia vituttaa tämä tilanne. (Pahoittelen kielenkäyttöäni.) Opin myös vallitsevasta ja lähes menneestä Berlusconin politiikasta, ja kuinka ihmiset kalastavat rannalta ihmeellisten pimeässä hohtavien onkimien kanssa. Sitten katseltiin vielä tähtiä, satelliitteja ja aaltoja. Aika ihana ilta.


Nautiskeltiin tuota majakkaa vastapäätä, joen toisella puolella.


P.S. Kuvasta ei erotu, mutta se Piave-joki laskee tuonne toiselle puolelle Jesoloa, senkin opin eilen. Ja ne sotajutut eivät siis olleet treffikaverini muistoja, vaan aikaisempien sukupolvien. Ihan vain selvennykseksi. :)

maanantai 22. elokuuta 2016

Elämää.

Pahoittelen hiljaiseloa. Tosin mikään täällä ei ole ollut kovin hiljaista. Tässä on vietetty elämäni puuhakkaimmat pari viikkoa. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut niin paljon, etten itsekään uskoisi ellen olisi ollut mukana. 

Lyhyt versio:
Näin Alpit, valtavia vesimyyriä, laivojen hautausmaan, kädestä syövän joutsenen, oikeita italialaisia sotilaita, laguunin, lähes aidon merirosvolaivan, huoria, vaahtobileet, vuoristotunneleita, hippifestarit, punaisen täysikuun, vuoristoaaseja, upean maaseudun, vihaisen skorpioonin ja ihania vanhoja italialaiskyliä. Uin joessa, järvessä ja meressä, juhlin 87 v. synttäreitä, kiipesin vuoren huipulle ja poljin pyörällä yli 40 kilometriä (yhden päivän aikana). Melko paljon kaikenlaista.

Pidempi versio:
Kaikki alkoi siitä, kun Susanna kysyi haluanko lähteä hänen mukaansa fillaroimaan Fagarén kylälle. No joo, why not. Matka oli pitkä mutta kaunis. Varastettiin evästä suoraan omenapuista ja ihailtiin maisemia, jotka ei kuvissa kyllä näytä ollenkaan samalta. Mutta jos joskus haluat lähteä pyöräilemään Pohjois-Italian maaseudulle, niin todellakin kannatan ajatusta.


Unelmien pinkki talo.


Perille päästyä yllätin itseni ja todellakin uin jääkylmässä Piave-joessa. Kyllä. Minä! Menin virtaavaan veteen ja sukelsin. Monta kertaa. Halusin välttämättä mennä joen yli ja hakea sieltä toiselta puolelta kiven mukaan muistoksi. Helpommin sanottu kuin tehty, virta oli mielettömän voimakas, vaikka vettä oli alle vyötärön. Pohjan kivet oli kivuliaita ja jalka ei koskaan osunut sinne minne suunnittelin. Mutta minä tein sen. Ja nyt minulla on kaksi kiveä joen toiselta puolelta. Ja sitten poljettiin takaisin. 4 km ennen Trevisoa Susanna viimein kertoi, että ollaan poljettu jo 40 kilometriä... En minäkään voinut sitä uskoa. Enkä varmasti olisi matkaan lähtenyt, jos olisin tiennyt matkan pituuden aamulla.

Seuraavana päivänä käytiin vuorilla. Tuolla jossain korkealla on muutama pieni jäisen kylmä järvi, jotka muodostuivat, kun vuorien reunat sortuivat Piave-joen päälle vuosia sitten. Joki muutti muualle, järvet vain jäi. Minä menin ja uin yhdessä niistä. Se oli mukavan rauhallinen päivä. Tapasin myös aaseja, jotka pitivät kovaa meteliä. Kipusin vuoren huipulle, ihan vain koska... No miksi ei? Oltiin jo valmiiksi niin korkealla. Halusin ottaa valokuvan maisemista. Ja jos kerran vuodessa ottaa selfien, niin se kannattaa ottaa vuoren huipulta. Tarkkaavainen huomaan tuolta taustalta pilvien seasta Alppien huiput. 


Jäinen järvi.

Allekirjoittanut suosion huipulla.


Seuraavana päivänä oli taiteilijamummon syntymäpäivä, jota juhlimme merellä. Vanhin ystäväni on elänyt tällä pallolla jo 87 vuotta. Minusta se on aika kunnioitettava määrä vuosia. Näistä juhlista johtuen päädyin Italian armeijan yhä suljetulle sotilasalueelle, joka nykyään on varattu vain sotilaskaravaanareille. Totta se on, en voisi keksiä tällaista. Täytyy sanoa, etten ole koskaan aikaisemmin joutunut niin tarkkaan syyniin mentyäni leirintäalueelle. Mutta ranta oli aivan mieletön, lilluin aalloissa tunteja, otin aurinkoa ja nautin elämästä. Tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Rannassa kävi merirosvolaiva, ja ylisuloinen tumma poika järjesti hiekkalinnakilpailun, sekä jonkinlaisen tanssiohjelman, jonka osallistujista 95 % oli nuoria hyväkehoisia miehiä. Ihailin heitä vähän etäämpää alloista. Myöhemmin meille järjestettiin vaahtobileet. Kaikki tämä siis hämmentävästi sotilaallisesti vartioidulla alueella.


Vaahtobileet. Mummo odotti asuntovaunussa.

Merirosvot ja hiekkakrokotiilit.


Jos ui joessa, järvessä ja meressä, niin vaihtoehdot on aika lailla käytetty. Mutta pääsin kokemaan vielä laguunin. En uinut siellä, koska se on laguuni, mutta näin harvinaisia lintuja. Ihmeellinen paikka. Eniten ihmetytti miksi se on niin ihmeellinen, kun eihän siellä ole juuri mitään nähtävää, mutta onhan se erikoinen luonnon pala. Ja se miten ihmiset voivat elää ja asua tuollaisessa on varsinkin mysteeri, jota en ymmärrä. Mutta niin se vaan on.


Aitoja laguuni-ihmisiä.


Pari pävää tämän jälkeen lähdin kavelylle ja eksyin, kuinkas muutenkaan. Mutta aina kun eksyy, löytää jotain uutta ja ihmeellistä. Tällä reissulla näin kaloja ja sorsia syömässä samaa pullaa hylättyjen laivojen luona. Se oli mystinen paikka. Ymmärtääkseni jonnekin rakennettiin siltoja ja paatit eivät enää päässeet jokea pitkin pois. Tai veden pinta laski tai jotain sellaista. Joka tapauksessa, ne laivat vain jätettiin kuolemaan. Ja sitä ne ovat tunnollisesti tehneet jo vuosia.


Menneisyyttä.

Kaikenlaista siis tapahtunut. Olen koittanut elää. Nauttia jokaisesta päivästä. Koska näitä päiviä täällä Italiassa ei ole enää kovin montaa. Niin, taas olen menossa. Jonnekin uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Tänään eksyin taas. Ja myöhemmin kotiin tullessa otin kuvia niistä jättimäisistä vesiotuksista. Ja sen seurauksena minulla on perjantaina treffit. Ihmeellistä tämä elämä. Lupaan kirjoitella kuulumisia useammin tästä eteenpäin.

Tähän loppuun on pakko lisätä teinivuosien lempparileffan lainaus:



perjantai 29. heinäkuuta 2016

Se aika vuodesta.

Tämä kaupungissa asuminen muutti elämääni kaiken kaikkiaan ei yhtään mitenkään. Sain kyllä oman huoneen ja oma rauhan (tavallaan) ja sain laittaa osan vaatteista kaappiin ja pääsin kauppaan. Mutta herään yhä kello neljä kukon kiekumiseen. Niin, en minäkään sitä oikein voi käsittää. Ilmeisesti täällä ihan keskustan tuntumassakin on aivan normaali pitää kanoja. Ja sitä pirun kukkoa. Kun kukko viimein hiljenee, talon hännätön alzheimer-kissa herää ja hätääntyy, kun on aivan keskenään ja häntäkin puuttuu, joten hän tulee huutamaan oveni taakse kunnes avaan sen, ja näytän naamani. Kissa katsoo minua kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt, ja poistuu hämmentyneenä paikalta. 
 
Olen nyt vakavasi harkinnut ruutiinien hankkimista. En ole ihan vielä sellaisia löytänyt. Kirjoittaminenkin on jäänyt, koska ei todellakaan ole sellaista hyvää työpistettä. Tässä minipöydän äärellä pystyy naputtamaan juuri ja juuri tunnin, ennen kuin alkaa särkeä jokapaikkaa. En valita, vaan otan sen selvänä merkkinä siitä, että pitää hyppelehtiä ja jumppailla tosi usein.

Nämä aikaiset aamun ovat saaneet miettimään kanajuttuja. Kun Suomessa oli aina niin tosi tärkeää ostaa niitä vapaan kanan munia. En tiedä oliko ne sen paremman makuisia, mutta tuntui, että kanoilla on kivempaa elellä sillä tavalla. Nyt en tiedä mitä ajatella, kun olen nähnyt hyvin läheltä mitä ne vapaat kanat sitten puuhastelevat. Sattumalta todistin kuinka jättiläismäinen kukko raiskasi siipirikkoa kanaparkaa, joka huusi kuin päätä leikattais. Muut kanat vain kaakattivat siinä vieressä. Miehet... Ei ollut vapaana eläminen tuolle kanalle ainakaan eduksi. Vai oliko se vapaa alun perinkään? Ei ole helppoa elää hirviömiehen kanssa, jolla on muita naisia häkki täynnä.

Tänään on taas tulossa hellepäivä. Istun sisätiloissa, koska jopa tämä kuuma huone on viimeämpi kuin ulkotila, ainakin tällä hetkellä. Mainittakoon vielä, että istun Neste Rally Finland T-paita päällä. Ostin sen muutama vuosi sitten, kun vietin ihanaa aikaa tukevan Emma-ystävän seurassa ja yhdessä nautittiin paikallisesta rallihuumasta. Kuuntelen ralliradiota. Tämä on se ainoa aika ja syy, joka saa kerta toisen jälkeen kaipaamaan takaisin Suomeen ja vanhalle kotikylälle. Ensi kesänä en jätä tätä väliin, en varmana.

Ainiin, venetsuelalainen ystäväni leikkasi minulle kesätukan. Sellaisen hyvin vähänhiuksisen ja siilimäisen. Suomessa se tuntuisi varmasti vähän oudolta näin elokuun kynnyksellä, mutta täällä on kesä vielä muutaman kuukauden, joten katsoin aiheelliseksi. Jotain muutosta oli saatava. Kun ei tiedä mitä tehdä, täytyy tehdä muutos. En ole vieläkään ollenkaan varma, että haluan jäädä Italiaan. Halusin tänne niin pitkään ja nyt sitten viimein tänne tulin... Tuntuu, kuin se ns. tavoite olisi nyt täytetty. Monien mutkien kautta viimein toteutin haaveeni. Mutta mitäs nyt sitten?

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Pieni paikanvaihdos.

Jos tänään on tiistai, niin minä olen ollut jo viikon verran täällä maalla. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun tuntui edes vähän tavalliselta... Varmaankin, koska lähes kirkkaalta taivalta porottava aurinko nostatti lämpötilan reippaasti yli kolmen kympin ja piti pääasiassa istua sisätiloissa, koska tämä talo on mukavan viileä. (Mukavan nyt - talvella käyttäisin eri termiä.) Istuin aamulla pihalle virkkaamaan ja viidessä minuutissa alkoi nahkaa punottaa. Tätä minä tein täällä 15 vuotta sitten, istuin pihalla ja virkkasin. Se oli tänään ihan yhtä ihanaa kuin silloin.

Parasta uudessa elämässäni tähän mennessä:

Ihana Conten perhe, jonka luona olen saanut olla
Maaseudun rauha (mikä tosin ei tarkoita hiljaista täällä Italiassa)
Huippuhyvä ruoka, jota olen syönyt aivan liikaa
Ihanan kostea ilmasto, jossa on helppo hengittää
Ystävälliset ja avuliaat ihmiset
Italian kielen oppimista, vaikka paikalliset puhuvatkin vain Veneton murretta
Yöt ja unet, jotka vievät yksi kerrallaan kauemmaksi Romanian huolista

Tänään vaihdan toiseen paikkaan. Siirryn tuonne kaupunkiin, sain sieltä huoneen pariksi viikoksi. Eli ostin itselleni lisäaikaa päättää mihin suuntaan haluan tästä jatkaa. Kun sekin on vielä vähän epäselvää. Mutta ei ollenkaan yllättävää.

Paikan vaihdon hyvät puolet:

Saan oman huoneen ja oma rauhan
Saan laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää enää matkalaukusta
Pääsen lähelle keskustaa ja kauppaan, josta voin ostaa sitruunaa ja soodaa
Voin aloittaa rutiinimaisen elämän ja jatkaa kirjoittamista

Ja siitä tulikin mieleen - tein takuuluotettavan testin internetissä. What career were you actually meant for? Eli minkälainen ura minulle on tarkoitettu. Ja tässä syy miksi tiedän testin olevan 100 %:sesti luotettava ja oikeassa - sain vastaukseksi: Writer.

You have an unmatched skill for creating vast worlds both through facts and pure imagination. Your mind is full of creativity, artistry, and expression. You heart gracefully guides your hands as you work to bring what is truly your spirit to life. You were truly meant to guide the world with your words.

Siinä se nyt sitten tuli, sanojen voima. Seuratkaa, oi uljaat opetuslampaani! 

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Erikoinen alku.

Olen ollut Italiassa nyt viisi ja puoli päivää. Noiden päivien aikana olen ollut mukana baptistikirkon monikulttuurisessa illanviettokokoontumisessa, jossa oli edustaja Italiasta (pohjoisesta ja etelästä), Venetsuelasta, Brasiliasta, Romaniasta, Modlovasta, Venäjältä, Norsunluurannikolta, sekä minä tietysti Suomesta. Olin sinfoniaorkesterin ulkoilmakonsertissa, jossa tähtenä oli Michail Ryssov. Ja eilen olin vielä koko tämän pienen kyläalueen entisten asukkaiden vuosijuhlissa (vieraat olivat niitä, jotka ovat asuneet täällä lapsena ja tietysti heidän perheensä). Kaikki tämä tapahtui hyvin yllättäen. Luulin, että tulen tänne maalle vähän lepäilemään. Se ei nyt oikein onnistunut. 

Olen syönyt säännöllisesti ja paljon. Juonutkin vähän huippuhyvää viiniä. Eilen maistoin pinkkiä kuplivaa viiniä, joka yllätyksekseni oli mielettömän hyvää. Sitten minut esiteltiin sille miehelle, joka oli pullon tuonut mukanaan. Hiusten ja silmieni väristä johtuen se ensimmäinen kysymys liittyy aina jollain tavoin siviilisäätyyni. Viiden minuutin jälkeen hän pyysi minut kahville, tässä joku päivä. Kävi ilmi, että hän oli tuon kyseisen viinitilan omistaja, eli ihan itse tehnyt sen juoman mitä kädessäni pitelin. Kieltäydyin haparoiden, italia ei vielä suju täysin. Paperillahan tämäkin taas kuulostaa hyvältä, mutta kun herra oli isääni vanhempi, niin ajattelin jättää väliin.

Onneksi tänään on viimein rauhallinen päivä. Katselen Kauniita ja Rohkeita hurmaavasti italiaksi dubattuna. Ihmettelen, kuinka Steffy kaipailee Liam rakastaan, mutta harrasti silti seksiä hänen veljen Wyattin kanssa. Ja samaan aikaan Liam harrasti seksiä veljensä äidin kanssa, koska on menettänyt muistinsa, ja Quinn valehteli olevansa hänen vaimo. Ja kuinka Caroline on naimisissa Ridgen kanssa, mutta odottaa lasta miehensä pojalle Thomasille. Kuka ikinä näitä juonenkäänteitä keksiikään, on ehdottomasti idolini.

Näihin tunnelmiin, voi hyvin!

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Lopullistat.

Pieni hiljaiseloni on johtunut useasta asiasta. Tai oikeastaan vai kolmesta. Ensinnäkin, ihana sikso oli täällä lomailemassa viikon. Sitten heti perään meillä oli team building reissu jossain vuorilla. Ja sitten seuraavalla viikolla muutin Italiaan. Kaikenlaista pientä tässä on siis ollut.

Tällä hetkellä olen siellä vanhassa kotikylässä, jossa vierailin pari kuukautta sitten, mutta mikään ei ole mennyt niin kuin suunnittelin. En tiedä mihin olen menossa. Huilaan tässä vielä pari päivää ja mietin uudestaan. Olen vapaa menemään minne sielu halajaa. Sielun päätöksiä odotellessa, kirjoitin pari listaa.

Asioita, joita en tule ikävöimään Romaniasta:

Jättiläishyönteiset
Ihmisten käsittämätön hitaus, erityisesti metroasemilla
Mauton ruoka
Piața Romanan jälkeen tuleva haju metrotunnelissa
(tai sitä ennen, riippuu tietysti mistä suunnasta matkustaa)
Paikallisten kylmäpäinen väkivaltaisuus
Jatkuva melu ja huutaminen
Toimiston intialaiset naiset, jotka eivät osaa käyttää vessanpönttoä
Likaisuus ja asioiden rikkinäisyys, ja se ettei ketään kiinnosta korjata
Vaaralliset ja nälkäiset irtokoirat
Metrojonot ja tungos
Ihmisten välinpitämättömyys
Kirkkaanpunainen huulipuna ja keltainen blondaus
Kodittomat ja kerjäläiset
Katteettomat lupaukset
Tukahduttava kuumuus
Tilannetajuttomuus*

(*En keksi sille parempaa sanaa, mutta se sellainen ajattelemattomuus, joka saa pysähtymään ja halaamaan tuttavaa ja vaihtamaan kuulumisia, vaikka seisoo keskellä oviaukkoa ja monta muutakin ihmistä yrittää päästä siitä kulkemaan.)

Asioita, joita tulen ikävöimään Romaniasta:

Paikallisten ystävällisyys ja avuliaisuus
Hugo, Picu ja Jorge, selviytyjäkolmikkoni (kaloja)
Virolainen kollega
Turkkilainen kollega
Tanskalainen kollega
Ranskalainen kollega
Portugalilainen kollega
Hiuksia tanssittava paineilma, joka tulee juuri ennen metroa
Hollantilainen, se ensimmäinen kaveri
Tanskalainen, se haavoittunut
Norjalainen, se kusipää
Paikallinen twinsista ja vedet silmissä nauraminen
Lääkärit ja hoitohenkilökunta (erityisesti se superhottis röntgenhoitaja)
Suosikkibaarini ja niiden henkilökunta
Entinen pomo

Saatan päivittää tuota listaa ihan omaksi iloksi ja muistoksi. Opin Romaniassa paljon, taas varsinkin itsestäni. En kadu hetkeäkään, että reissuun lähdin. Huikea paikka, varsinkin Bukarestin ulkopuolella. Suosittelen kaikille, aivan ehdottomasti. Olen myös aika varma, että palaan Romaniaan vielä joku päivä. Mutta nyt oli aika tehdä muuta.

P.S. 
Jos haluat töihin Romaniaan, niin ota yhteyttä. Siellä on suomalaisille aina hommia, ja voin auttaa.