Unelma.

Kirjailijaksi voi ryhtyä vain kirjoittamalla.

Viikon paras vinkki, ehdottomasti. Olen suunnitellut tulevan best sellerini julkaisemista. Mutta on niin paljon kaikenlaista hommaa koko ajan, ettei ehdi kirjoittaa. Pitäisi tehdä töitä ja hoitaa asioita. Kirjani on jo melkein valmis, enää ihan vähän tekemättä. Viimeistelyt vain. Olen huomannut, että jopa sen "ihan vähän" tekeminen kestää todella pitkän ajan, jos ei tee ollenkaan.

No, ainakin yksi suurista haaveistani toteutuu ihan pian. Matkaan takaisin Italiaan. Olen odottanut sitä nyt seitsemän kuukautta ja 22 päivää. Tosin silloin arvelin, että muutan Italiaan kokonaan, eikä tarkoitus ollut tulla Suomeen tässä välissä. Suunnitelmat muuttuvat, joskus täysin. Joten, kun syyskuussa viimein matkustan Roomaan, se tarkoittaa vain työn ja loman yhdistettyä viikon matkaa. Muutto saa odottaa ensi vuoteen.

Otin nyt vakavaksi tavoitteeksi oppia italian kielen. Olen myös oppinut tavoitteiden asettamisesta melko paljon, sillä olen sitä opiskellut viime viikolla. Tiesin, että tavoitteellisuus ei ole ollut vahvuuksiani koskaan, mutta oli silti harmillista huomata miten älyttömän huono siinä olen. Toisaalta, se mitä ei osaa ollenkaan, antaa eniten mahdollisuuksia oppia. 

Opin, että tavoitteiden asettamisessakin on sääntöjä. Kuka olisi arvannut! Innostuin tietysti heti. Oikealla tavalla asetettu tavoite on huomattavasti todennäköisemmin saavutettavissa. Uskon tämän olevan totta, koska olen asetellut tavoitteeni aikaisemmin ihan väärin, eikä ole juuri ihmeitä päässyt tapahtumaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tuo italian kielen oppiminen. Asia, joka on tavalla tai toisella ollut mielessäni vuosia. Ensin se harmitti, koska en oppinut kieltä asuessani Italiassa. (Okei, asuin englantilaisten seurassa, meillä ei ollut televisiota ja suomalainen ystäväni hoiti puhumisen, kun joskus harvoin jossain kävimme. Englanninkielen osaaminen nousi kuitenkin huippuunsa tuona aikana.) Sitten harmitti, kun Suomeen muutettuani unohdin sen vähän mitä vahingossa opin. Sitten harmitti, kun en ehtinyt käydä aloittamaani kurssia loppuun. Sitten harmitti, kun matkustin Italiassa ja tajusin, miten paljon helpompaa elämäni olisi, jos oikeasti osaisin kieltä mitä maan asukkaat puhuvat. Paljon harmeja.

Tavoitteen pitää olla tarkka ja realistinen. Haluan oppia italian kielen. Aivan mahdollista, jopa minulle. Motivoiva tavoite kaiken koetun harmin jälkeen, sillä nyt tiedän mistä puhun. (Vaikkakin vielä väärällä kielellä.) Tavoitteen pitää olla mitattavissa ja sillä pitää olla deadline, jonkinlainen aikataulu, joka polttaa pepun alla aina silloin, kun tuntee laiskuuspiston sydämessä. 

Opettelen italiaa nyt netissä olevan ohjelman avulla. Siellä on kokeita ja testejä, ohjelma laskee pisteitä ja osaamisprosentteja. Se rokottaa vääristä vastauksista ja jaksaa toistaa sitä mitä en osaa. Kärsivällisin opettaja mitä minulla on koskaan ollut. Sitä ei haittaa, kun lyön koneen kiinni, jos teen sen saman näppäilyvirheen kuudennen kerran, vaikka tiedän oikean vastauksen. Ohjelma odottaa minua siellä taas, kun olen valmis oppimaan lisää. Ja nyt minulla on myös aikaraja. Rooma. Yltiöpäinen tavoitteeni on osata 80 % siihen mennessä, kun matkustan Roomaan. Nyt osaan 45 %. 40 päivää aikaa, mikä on tosi vähän, mutta tavoitteenasettelun kannalta erittäin oikeaoppista. Minulla on deadline.

Huivipäivä.

Minä tein kevään vapaaehtoistyötä Monikulttuurikeskus Gloriassa. Vähemmän kuin haluasin, mutta kuitenkin. Olen itse asiassa toiminut siellä virallisesti vapaaehtoisesti vasta Suomeen tuloni jälkeen puoli vuotta sitten, mutta olen ensimmäinen virallinen "hengaaja". Olin somistamassa sitä ihan ensimmäistä Gloriaa, maalasin seiniä (ja järjestin elämäni ensimmäisen taidenäyttelyn Glorian tiloissa) ja jotenkin vain jäin sinne olemaan. Rakastuin niihin ihaniin ihmisiin ja siihen paikan rentouteen ja tietysti monikulttuurisuuteen. Ja ne ihmiset kai rakastuivat minuun, mikä oli tietysti parasta kaikessa. Paikka on vaihtunut, ihmisiä on tullut lisää, ja käyn siellä yhä harvemmin maastamuuttomatkailuharrastuksestani johtuen, mutta joka kerta minut otetaan avosylin vastaan. Siis oikeasti. Jos joku ei halaa, kun menen Gloriaan käymään, niin rasti seinään. (Seinä on yhä tyhjä.) Sen paikan energia on pelkkää rakkautta. Siksi minä siellä hengailen, niin kuin moni muukin nykyään. Kesäloma alkoi, mutta ensi syksynä kannattaa kyllä tutustua Gloriaan. 

Antaminen on se elämän paras asia, jos ajattelee vain itsekkäästi. Koska mikään muu ei tuota vastaavaa mielihyvää niin pitkäksi aikaa kuin se, että autat tai ilahdutat jotakuta toista ihmistä. Tämä ei ole mitään minun hippijuttuja, vaan ihan tutkittua faktaa, olen kuullut sen monella luennolla. Perustin joskus kauan sitten iloa.-ryhmän Facebookiin ihan sitä varten, että voisi kerätä näitä toisten ilostuttamisia sinne, jolloin voidaan kaikki yhdessä jakaa se oma hyvänolontunne myös muille. Ei se oikein ottanut tulta munille (en tiedä miksi sanoin noin, siellä on melkein kaikki naisia), mutta pistän sinne silti toisinaan linkkejä, jotka saattavat innostaa ilotekoihin. 

Jos joku ystäväni on masentunut, neuvon aina kaksi asiaa. Ensinnäkin, katso peiliin ja itseäsi silmiin, ja sano ääneen "Minä rakastan sinua". Kovin moni ei pysty siihen. Mutta ne, jotka pystyvät ja jatkavat tätä, sanovat sitten paljon myöhemmin, että se kyllä mullisti koko elämän. Koska se todellakin mullistaa koko elämän. Tiedän sen kokemuksesta. Toinen neuvoni on se, että tee joka päivä yksi hyvä asia ja kirjoita se ylös. Olkoon se ihan kuinka (omasta mielestä) mitätön asia tahansa. Jos teit sen, jos toinen ilahtui, kirjoita se ylös. Sekin on yllättävän vaikeaa meille suomalaisille. Mutta sekin toimii, todella hyvin. Ja toivoin, että ihmiset jakaisivat näitä pieniä ilostuttamisia myös siellä Facebook ryhmässä.

Vähän aikaa sitten Gloriassa oli Huivipäivä. Siellä oli huivinäyttely, luento huiveista ja niiden historiasta, toinen luennontapainen Iranista ja heidän hävyttömästi tilanteestaan naisten oikeuksien puolesta (jos et ymmärrä miten tämä liittyy huiveihin, kannattaa googlettaa), huivin solmimisen opastusta, valokuvausta erilaisten huivien kanssa, huivien myyntipiste, sekä erilaisia huivitanssiesityksiä. Se oli aika hieno tilaisuus. Olin siellä tietysti itsekin, pääasiassa nauttimassa. Gloria on aina täynnä kulttuureja. Vähän politiikka tulistutti tätäkin päivää (sivistyneesti), mutta pääasiassa minulle jäi vain sellainen tunne, että onpa ihana olla osa tätä. Ja sitten myöhemmin minua ilahdutti nimenomaan se, kun tajusin, että minä OLEN osa tätä. Minä olen yksi heistä. 

D on huono T.

Se on jännä miten asiat yleensä kiertävät ympyrää. Nuorena minä fanitin kovasti Don Huonoja. Heillä oli jotenkin sana niin erityisen hauskasti hallussa. Ainakin silloin tuntui siltä. Elämän ja meidän väliin pääsi vähän hometta, nyt siellä kasvaa pieniä sieviä sieniä. Eikä haitannut, että se Aholan poika näytti teinitytön silmiin jumalalta. Ei niinkään hengellisesti, vaan sellaselta, josta nähdään kuumia unia. Minulla oli kunnia nähdä heidät livenä kerran. Se on maininnan arvoista, koska en juuri koskaan käy missään livekonserteissa. Mietin, että olipa kiva, kun löysin tämän musiikin taas. Jotenkin sopivaa, kun olen joutunut käsittelemään vanhoja juttuja uudelleen. Ympyrä sulkeutuu ja sen jälkeen alkaa uusi kierros. Uusia pieniä sieviä sieniä.

Yllätyksekseni huomasin, että pojat ovat tehneet ihan uuden biisin viime vuonna. Mitä ihmettä? Okei, en ollut täällä Suomen maisemissa, mutta silti. Tämä uutinen tuli aivan puskista. Tässä linkki uuteen biisiin. Olin hämmentynyt. Kun se kuulostaa jotenkin samalta, mutta silti erilaiselta. Aikuiselta. Mietin, että ehkä se johtuu minun korvista, jotka ovat jo reilut kaksikymmentä vuotta vanhemmat. Kuuleeko ihminen aikuisena jotenkin eri tavalla? Sitten tajusin, että taisi ne bändin pojatkin ikääntyä samaan aikaan. Ehkä se vaikuttaa asiaan.

Ja kaikki tämä johti siihen ajatukseen, että hyi kamala miten vanha minä yhtäkkiä olen. Mihin se aika katosi? Ei ainakaan perheen perustamiseen tai uraputkeen. Mitäs minä oikeastaan olen saanut aikaan? Liian vähän. Tai liian merkityksetöntä. Tuli todella kammottava olo. Joku toinen voisi olla eri mieltä. Kun olen matkustanut ja asunut monessa maassa ja tehnyt kaikenlaista. Elänyt ja kokenut, ollut rohkeampi kuin keskiverto tavis. Totta se on. Mutta jos on aina ollut palo tehdä jotain suurta, tuollainen ei nouse kovin korkealle saavutusten listalla. En tunne, että olisin elänyt mitenkään erityisen enemmän. Tuntuu, että jokin on pidätellyt minua koko elämäni. No, sille ei varsinaisesti enää voi mitään, joten sillä ei ole väliä. Pääasia kai, että ymmärtäisin nyt päästää irti, ihan vaikka kaikesta. 

Hyvä suunnitelma.

Pretty in Pink.

Siitä on nyt täsmälleen puoli vuotta, kun kirjoitin viimeksi. Halusin pitää taukoa. En ollut lainkaan tyytyväinen elämääni ja tarvitsin muutosta. Ja muutosta sain, ihan koko rahan edestä. Ei ehkä niin kuin suunnittelin, mutta rehellisesti sanottuna, en minä kovin hyvin ollut edes suunnitellut. Enkä usko, että minun mielikuvituksella olisi saatu tällaisia muutoksia aikaan. Ihan muut Universumin voimat sen tekivät. Todellisuus on niin paljon ihmeellisempää.

Jätin kodin, työn, poikaystävän, muutaman ihan kelpo kaverin ja maan jossa asuin. Se oli hyvä päätös. Malta on kyllä ehdottomasti kamalin maa jossa olen koskaan joutunut asumaan. Euroopan oma kehitysmaa. Siellä on niin hirvittävän rumaa ja huonosti tehtyä kaikki. Ja meluisaa. Mutta ei siitä sen enempää, ettei joku taas hengitä herneitä väärään rööriin. Toiset tykkää, mutta tykätköön minun puolestani. Nyt katsotaan vain eteenpäin!

Nykytilanne on kovin toisenlainen, kuin elämäni vuosi sitten. Katson isosta ikkunastani parvekkeen edessä kasvavaa suurta puuta. Se on täynnä pinkkejä kukkia. Mykistävä. Minun asunto on selvästi paras koko talossa. En tiedä mikä puu toimii tuolla tavalla, mutta nautin sen kauneudesta silti. Se on puu, täynnä vihreää ja pinkkiä, eli jotain mitä ei viime vuonna vastaan tullut. Entisenä kellariasukkina voin sanoa, että jo pelkkä suuri ikkuna olisi ollut bonus, mutta minulla on myös suurehko parveke. Se projekti on vielä vähän kesken, mutta uskon siitä tulevan vielä melko onnistunut lisätila. Lisätilaa tarvitsenkin, sillä koti itsessään on komeron kokoinen. Mutta ainakin minulla on oikea koti.

Parasta kuitenkin on, että minulla on uusi suunnitelma. Tämän puolen vuoden aikana olen kouluttautunut paljon. Olen niin sanotusti kirkastanut tavoitteeni. Hyvin loistaa. Olen saanut ideoita ja pääasiassa jättänyt ne toteuttamatta. (Ei niin hyvä asia.) Mutta olen onnistunut jakamaan aikani paremmin ja elän nyt täysin stressitöntä elämää. Tai ainakin hyvin lähelle täysin stressitöntä. Sellainen on niin ihanaa! Ja moinen järjestelmällisyys saa väkisinkin hymyvirneen kasvoille. Minua pyydettiin järjestämään juhlakonsertti tänä kesänä. Ja afrofestarit ensi kesänä. Ja kirjoittamaan kirja paikallisesti tunnetusta ihmisestä. En osannut sanoa ei, tietenkään. Mihinkään niistä. Mutta, nyt minulla on systeemi. Ja suunnitelma. Ja pinkkinä kukkiva puu.

Että näin.

Elämä menee tosi harvoin niin kuin suunnittelee. Ja joskus kaikki heittää häränpyllyä. Nyt on pistetty kokolailla kaikki sekaisin tässä elämässä ihan Universumin toimesta, jopa minä olen sanaton. Niinpä jätän tämän blogin, ainakin hetkeksi. 

Joten... Hyvää joulua.

222.

Reilu viisi vuotta sitten tein Perhoskalenterin. Se oli minulle jonkinlainen kannustin, että saisin asioita hoidettua. Saat sitä mitä mittaat. Siitä tuli huomattavasti tärkeämpi juttu kuin osasin silloin arvatakaan. Sain rästihommat hoidettua ja kaikki epäselvyydet selväksi, aloin kirjoittaa tätä blogia ja lopulta kalenterin voimalla myös valmistuin. Sitten järjestin ne perhosjuhlat ja matkustin Italiaan. Ja sehän on jo vanha juttu nyt. Mutta olen kaivannut Italiaan takaisin siitä saakka vähintään joka toinen päivä. Se oli elämäni upein kesä. Toistaiseksi.

Päätin muuttaa elämääni. Ja paras tapa muuttaa elämää on luvata itselle palkinto. Jokin asia, jonka todella haluaa. Jotain minkä eteen on valmis tekemään töitä. Minun on ihan turha väittää itselleni, että oluen juonti on pahaksi terveydelle. Terveys on ihan liian absurdi käsite. Toki tiedän, että pitää syödä terveellisesti ja liikkua, ja että alkoholikin on pahasta. Mutta se ”tieto” ei näy millään muotoa elämässäni. Tuollainen ajattelu ei motivoi. 

Kuuntelin Andy Shawn koulutusta viime viikolla. Yksi hyvä pointti oli juuri tuosta tietämisestä. Tarkemmin sanottuna tietämisen ja tiedostamisen tasoista. En ollut koskaan ajatellut asiaa noin. Minulle asia on ollut paljon mustavalkoisempi. Sitä joko tietää jonkin asian tai sitten ei. Mutta nyt opin, että tietäminen – siis se aito tietämisen korkein muoto – on elämäntapa. Esimerkiksi, kun opettelet jotain asiaa, kestää pitkään harjoitella niin, että se on arkinen automaatio. Asiaa ei tiedosta täydellisesti heti. Pienillä askelilla siis. 

Minä aion ottaa nyt 222 pientä askelta, yhden joka päivä. Selvitin itselleni haaveen, ja askartelin uuden Perhoskalenterin. Se on hyvin erinäköinen kuin ensimmäinen. Mutta tämä on ehkä enemmän käytännöllinen. Ja nyt pääsen oikeasti mittaamaan tekemisiäni. Kalenterini alkaa tänään ja ohjaa matkaani seuraavat seitsemän kuukautta. Muistuttaa unelmasta. Kaiken lisäksi tuo kalenterin alkaa maanantaista. Tuollaiset selkeästi rajatut jutut miellyttävät minua. Joka tapauksessa, kesäkuun lopussa minä olen ihan muualla, tekemässä ihan muuta. Tämä unelma on nimeltään Capanna Felice. 

Tässä vielä tuumailtiin.

Ja sitten nauratti, kun jälki on viisivuotiaan tekeleen näköinen... 

Mutta hei, ajatus tosiaankin on nyt tärkeintä!

P.S. En voinut uskoa silmiäni, kun laskin päivät yhteen. 

T ä y d e l l i n e n   n u m e r o.