Pause.

Ei sitten kyllä tanssittu. Aamuilon jälkeen hymy pyllyssä avasin ulko-oven kömpiäkseni ulos kellarista kohti työmaata, ja sitä riemua riittikin aina siihen asti. Sain leipäveitsen kokoisen puukon silmään, kuvainnollisesti. Migreeni iski itsensä takaisin, takaraivoon saakka. Perkeleen Suomi ja kevätaurinko ja lumen kirkkaus. Siellä sitä sitten istuin töissä aurinkolasit päässä "kouluttamassa" uutta Veeraa. Onneksi olin sen verran ennakoiva, että otin myrkyt mukaan töihin. Niiden avulla selvisin iltaan. Vähän ehkä saattoi kieli sammaltaa, mutta mitään sen suurempaa syntiä ei ilmeisesti tapahtunut.

Uusi aamu toi uuden toivon, joka kyllä hyytyi sitten sitä mukaa, kun aurinko kirkasti sisätilaa. Lampsin suosiolla piikille työmatkalla. Ihan sitä tainnutusta en ottanut, sillä oli tosiaan päästävä vielä töihin sen jälkeen. Ja oltava työkykyinen ihan iltaan saakka. Nauratin työkavereita istumalla coolisti arskat päässä sisätiloissa. Onneksi asiakkaat eivät näe meitä. Tämä on ehdottomasti yksi niistä työni parhaista puolista. Kuinka monella työpaiklla voi olla pyjamassa tai silloinkin, kun "tukka on kuin kissan imeke" kuten työkaveri sen niin kauniisti kerran muotoili? Meillä voi olla. Joka tapauksessa, näistä aurinkoisista oireista johtuen koko elo on nyt ollut vähän pausella.

Eilen kävin pomon kanssa kehityskeskustelun. Pimeässä, mutta kuitenkin. Se oli hyvin kehittävä. Mukavia uusia muutoksia tiedossa. Mukavia siis vain siinä tapauksessa, että pitää muutoksista. Olin jollain lailla valmistautunut tähän puheluun jo etukäteen, mutta siitä huolimatta se sai miettimään tulevaa enemmän. Kaikki oli jo ihan selvää ja tiedän mitä haluan, mutta silti sain nyt ihan hyviä varasuunnitelmia, tai ainakin niiden aiheita. Jostain syystä kaikki viittaa nyt siihen, että minun unelmat toteutuvat yksi toisensa jälkeen. Oli jo aikakin.