Keitin kahvia ja istuin koneelle, kupit korvilla. Kirjoitin vielä iltavuoron jälkeen, joten ajattelin aloittaa nämä vapaat aamut vanhan kaavan mukaan, koska oli tuo hyvä kirjoitusvire päällä. Ei tämä ole kuitenkaan yhtään samanlaista, sillä israelilaismies nukkuu nyt tuossa vieressä. Olen miettinyt tätä jo tovin. En tuota miestä, vaan ylipäätään kirjoittamista ja muuttunutta arkea tässä uudessa elämässäni. Testailen itseäni. Keskittymiskykyä ja sen sellaista. Haittaako unissaan pyörivä olento minua enemmän kuin tietokonetta naputtava minä häntä? Osaanko minä keskittyä enää, vaikka minua häiritään? Pystynkö kirjoittamaan, vaikka minä häiritsen ja tiedän häiritseväni, mikä tietysti häiritsee minua itseäni kaikista eniten. Tämä on yksi niistä asioista, joihin pitää nyt vain tottua. Ja kun katsoo mitä saan vaihtarina, niin totun ihan mielelläni.
Käytiin messuilla. Rakentaminen ja talotekniikka. Kuulostaan miesmessuilta, mutta nikkaroiva tilasomistaja minussa innostui. Messut olivat sellaiset kuin Suomessa ja pienessä kaupungissa messut ovat. Näyttävyys ja se sellainen ihmisten innostaminen puuttuu aina. Mutta sellaiset jutut eivät taida toimia täällä Suomessa. Luulen, että me suomalaiset haluamme meissuillakin liikkua ihan omaan tahtiin rauhassa, katsella ja tuumailla. Melkein tympii, jos joku tulee puhumaan. Yleensä minä innostun kaikesta hullusta, messuilen innosta piukeana. Siis tietenkin vain sivusta katsellen, kun muut kokeilevat outoja juttuja, mutta silti. Nyt minulla kuitenkin oli suomalainen olo ja ehkä juuri siksi pidin näistä latteista messuista. Ei ollut mitään överiä.
Matka lähestyy. Olen hirmu innoissani, mutta samalla jotenkin hirvittääkin. Ihana nähdä ystävää, ihana nähdä Marcoa, ihana nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä... Mutta silti. Ehkä tämä on ihan normaalia jännitystä. Menen nyt kirjoittamaan listaa asioista, mitä tarvitsee ottaa mukaan. Lista auttaa aina.
Käytiin messuilla. Rakentaminen ja talotekniikka. Kuulostaan miesmessuilta, mutta nikkaroiva tilasomistaja minussa innostui. Messut olivat sellaiset kuin Suomessa ja pienessä kaupungissa messut ovat. Näyttävyys ja se sellainen ihmisten innostaminen puuttuu aina. Mutta sellaiset jutut eivät taida toimia täällä Suomessa. Luulen, että me suomalaiset haluamme meissuillakin liikkua ihan omaan tahtiin rauhassa, katsella ja tuumailla. Melkein tympii, jos joku tulee puhumaan. Yleensä minä innostun kaikesta hullusta, messuilen innosta piukeana. Siis tietenkin vain sivusta katsellen, kun muut kokeilevat outoja juttuja, mutta silti. Nyt minulla kuitenkin oli suomalainen olo ja ehkä juuri siksi pidin näistä latteista messuista. Ei ollut mitään överiä.
Matka lähestyy. Olen hirmu innoissani, mutta samalla jotenkin hirvittääkin. Ihana nähdä ystävää, ihana nähdä Marcoa, ihana nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä... Mutta silti. Ehkä tämä on ihan normaalia jännitystä. Menen nyt kirjoittamaan listaa asioista, mitä tarvitsee ottaa mukaan. Lista auttaa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti