Ujo piimä.

Törmäsin taas viisaisiin sanoihin.

Ujoilla ihmisillä on paljon annettavaa ihmiskunnalle. Maailma olisi parempi paikka, mikäli he vain oppisivat hallitsemaan pelkojaan niin, että kykenisivät toimimaan. Luonteenpiirteenä ujous on lähisukua myötätunnolle, tarkkanäköisyydelle, intuitivisuudelle ja herkkyydelle - eikä niitä ominaisuuksia totisesti kannata ujostella.

Tuo oli hyvä uusi näkökanta siihen, mikä toisinaan on mieltä painanut. (Kiitos vain Positiivareille.) Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että olisin rohkeampi. Nyt mietin, että ehkä on ihan hyvä olla vähän ujo välillä. Se on minun luonne, ja luonnetta ei voi muuttaa. Ihminen voi kehittyä, oppia asioita ja poistaa huonoja tapojaan, mutta se mikä on ominaista, se pysyy. Asioita voi yrittää peittää, mutta siellä ne silti ovat. Arkuus on minun mukana aina, vaikka harjoittelen rohkeaksi ja teen pelottavia asioita. Minä toimin silloin kyllä erityisen rohkeasti, mutta olen silti ujo.

Olen koittanut miettiä voiko arkuudelle olla joku toinenkin syy kuin luonne. Onko minut kasvatettu pelkäämään? Ainakaan autoa en uskalla ajaa, koska äitini pelkää ajamista ja muisti sen kertoa joka kerta, kun ratin taakse joutui. Mutta sitten toisaalta, isäni ajoi rallia ja viihtyy hyvin kuskin paikalla. Ehkä isän malli ei ole tarttunut, koska isä ei ole juuri osallistunut kasvatukseeni. Ei hän ole ollut mallia näyttämässä, ainakaan yhtä voimakkaasti kuin äiti. En tiedä. Käännyn yhä enemmän sen puoleen, että arkuus nyt vain on osa luonnettani. Hyvä osa.