Tipu.

Hullun rankan viikon jälkeen on voimat aika vähissä. Saattaa hyvinkin olla, etten tee yhtään mitään tänäkään viikonloppuna. Huomenna tulee uusi nettiasentaja käymään, koska se edellinen poisti kaikki TV-kanavat viime kerralla. En tiedä miksi se edes haittasi, koska minulla ei ole ollut telkkaria tosi pitkään aikaan muutenkaan, ja täällä ei telkusta todellakaan tule mitään katsomisen arvoista.

Tällä hetkellä elämäni suurin ilonaihe on tossut. Kyllä! Sellaiset sisälipokkaat. Löysin viimein tossut, jotka kehtasin ostaa. Ne ovat kyllä oranssit, mutta minua kehotettiin löytämään värejä elämääni. Nämä tossut on kyllä sellainen asia, jota ilman ei täällä pärjäisi, koska kaikkialla on jäätävän kylmät lattiat, ja minua ärsyttää kulkea kengät jalassa kotona. Olkoon oranssit, ainakin ne toimivat. Ei ole varpaita paleltanut sen jälkeen. Käsittämätöntä, miten pieni asia voi tehdä niin valtavan muutoksen päiviin. Tossut tekevät ihmisestä onnellisen.

Olen myös innostunut kukista. Minulla on ollut jonkinlaisia kituvia kasveja kyllä aina Suomessakin, mutta olen nyt ottanut ihan asiakseni tämän kodin laitoin ja kukat ovat siihen kyllä tosi suuri apu. Nyt minulla on niitä jo kaksi. Toisen nimi on Peace flower (suomennettu tylsästi Viirivehka), joka sopii mielestäni tähän uuteen rauhalliseen elämääni* todella hyvin. Toisen nimeä en enää muista, en tainnut muistaa edes kysyä. Molemmissa on valkoiset kukat. Valkoinen on minun juttu. Otin ne samat hankintakriteerit tänne, joita seurasin jo Suomessa, tosi täällä minulta puuttuu tosi paljon kaikkea elintärkeää, eli melkein kaiken haluamansa voi ihan hyvällä omatunnolla hankkia.

Olen tutustunut tuon kukkakaupan rouvaan. Kauppa on pysäkkini vieressä, joten olen odotellut siellä sisällä usein bussiani. Nainen on oikein mukava. Hinnat ovat pahasti yläkanttiin, niin kuin on aika monen asian kohdalla täällä. Sekin oli ihan hullu harhaluulo, että täällä olisi halpaa. Kuka näitä juttuja on minulle kertonut? Maksaahan se, kun kaikki tuodaan jostain muualta. Mutta asiat nyt vain on näin, minkä sille mahtaa.

Kävin keskiviikkona kaupan perällä, koska rouva sanoi, että siellä on hänen rakkauslintunsa. Pitihän sitä käydä morjestamassa. Nimen jo unohdin, koska suureksi yllätyksekseni tipu istuikin häkkinsä katolla, eikä siellä sisällä. Rouva sanoi, että se ei lennä, koska sen siivet on rikottu. Se on kai täällä ihan tavallista. Aika kammottavaa, mutta silti. Joten menin vähän lähemmäksi katsomaan. Linnut ovat minusta jotenkin epäilyttäviä, joten jätin ihan suosiolla huomattavan turvavälin. Ja sitten tuo tipu vain otti ja lensi olkapäälleni. Jähmetyin kauhusta. Tajusin ihan oikeasti pelkääväni tuota pientä vihreää lintua. Mutta se tuli ihan liian lähelle. Ja eihän sen pitänyt osata lentää! Rouva tuli paikalle ja sanoi, että kyllä se vähän matkaa lentää, mutta ei karkaa. "Laita se takaisin vain kun kyllästyt" hän sanoi, ja katosi taas kaupan puolelle. Minä pulestani seisoin tyrmistyneenä perähuoneessa, korvaa ja hiuksiani nyppivä lintu olkapäällä. Yritin siirtää tipua pois, mutta se vain tarrasi nokallaan sormestani. Menin lähemmäksi häkkiä, ja koitin saada tipun irtoamaan, mutta kesti tosi kauan ennen kuin se suostui päästää irti olkapäästäni.

Juu, yhä pidän enemmän kaloista.

(*Uusi rauhallinen elämä ei ole alkanut ihan niin kuin kuvittelin, koska en ole vielä ehtinyt olla yhtään rauhassa... Mutta ehkä huomenna?)