Toive.

Hullu idea ilmestyi taas päähäni. Minä haluan virkata torkkupeiton! Ja sinä voit nyt auttaa sen toteutumisessa. Tämä homma vaatii nyt vähän vaivaa ja pienen sijoituksen, mutta teko on täysin vapaaehtoinen. Ja silti äärettömän arvokas minulle. Mutta ensin kerron mistä on kyse.

Kaikki alkoi siitä, että minua paleli täällä koko ajan niin per***eesti. Sitä on kestänyt koko tämän kuukauden, oikeastaan se jatkuu edelleen. Joten on ihan ehdottoman tärkeää, että saan lämpimän torkkuviltin. Ja koska olisi suorastaan väärin ostaa sellainen, haluan virkata sen itse. Tämä projekti ei tietenkään auta millään tavoin tähän nykyiseen olotilaan, sillä talvi ilmeisesti loppuu parin viikon kuluttua, enkä ole ihan niin nopea virkkaaja. (Pilkunviilaus rajoittaa tahtia.) Mutta tämä on sitä innokasta ennakointia tulevaa vilukautta varten.

Ja sitten iski 70-luku. Katsoin sitä Bergeracia (joka on kyllä tehty kasarilla) ja mietin lapsuuttani ja jotenkin päädyin fiilistelemään menneiden aikojen ihanuuksia. Olen aina rakastanut niitä outoja kuoseja ja malleja. Ajatuksia ja hulluutta. Mutta ne kaikki värit oli jotenkin liikaa, joten yleensä vain tyydyin tylsään ja tavalliseen nykyaikaan. Nyt päätin, että alan seurata sydämeni ääntä ja otan menneisyyden takaisin elämääni. Mutta teen sen omalla tyylilläni, ilman sinapinkeltaista ja ruskeaa ja oranssia. Siitä tulee minun mustavalkoinen lukuni. 

Minulla on tietynlainen ruudukkokuvio valmiina, ja ajatuksena on tehdä jokainen ruutu erilaiseksi, eri värillä. Siitä tulee sekava mutta hillitty, eli ilonamainen torkkuviltti. Kuva on jo päässä ja hienolta näyttää. Nyt tulee sinun vuorosi, joten olepa tarkkana. Jos haluat osallistua tähän projektiin, lähetä minulle itsesi näköistä harmaata/valkoista lankaa. Kerro miksi sen valitsit, eli miksi se näyttää sinulta. Suosin villaista, mutta se ei ole niin ehdotonta, kuin väri. (Langan paksuuden tulisi olla 4-6 koukkulle sopivaa.) 

Mutta miksi ihmeessä sinä tekisit tämän? Noh, syitä on monia. Ensinnäkin olen huomannut, että toista ilahduttamalla tekee samalla myös itsensä iloiseksi. Joten nyt annat itsellesi mahdollisuuden iloisuuteen, koska voin vannoa, että minua tämä kyllä ilahduttaa huomattavasti. Toiseksi, kuinka usein olet määrittänyt itsesi lankakerällä? Tekee ihan hyvää välillä miettiä, että minkälainen kerä sitä onkaan. Saat myös olla osallisena jotain melko hienoa projektia, joka ihan varmasti valmistuu. Nyt kun teen tästä "yleistä ja virallista" niin uskon, että se antaa minulle mukavan ulkoisen paineen suoritukseen. Ja se taas toimii hyvänä harjoituksena, koska en ole sitä maailman kärsivällisintä sorttia. Huh. Kaikkea minäkin lupailen. Miltäs kuulostaa? Jos haluat osallistua tähän vilttiprojektiin, niin laita minulle Facebookiin viesti tai tekstiviesti numeroon: +35679641178, niin saat osoitteeni. Palkitsen osallistujat yllätyksellä. Laitan tähän loppuun vielä muutaman herkkupalan, joilla voidaan kaikki fiilistellä ennen tositoimia. Kiitän jo etukäteen. 

 

Haavereita.

Tämä kuva on nyt omistettu Annalle, jonka selkä meni ihan rikki, ja nyt on iso leikkaus edessä. Sellainen voi olla pelottavaa, paitsi ei varmasti niin järki-ihmiselle. Kuitenkin, minä rakastan kaloja ja Annalla on konna. Joten tämä kuva edustaa sitä, että olen täällä henkisesti nyppimässä kipuja pois selästä. Ja levää ja muuta nöyhtää.

Toisella kaverilla meni käsi rikki, kun sattui pieni tapaturma. Sitäkin operoitiin. Sellainen on - erityisesti kädentaitajalle - aina todella kurjaa. Toivottavasti rapylä toipuu pian. Tämä kuva on omistettu piirtäjälle, joka auttoi minua löytämään värejä. Kuvan tarkoitus on kertoa, että jumppaan täällä henkisesti mukana. Ja että niistä upeiden värikkäiden ajatusten ansiosta ymmärsin miten paljon rakasta harmaata ja mustavalkoista. Se on "mun juttu" ja oman jutun löytyminen on aina melko suurta.

Eipä kahta ilman kolmatta... Tämä on se kaikista surullisin tarina. Joillekin kun tapahtuu, niin sitten tapahtuu ihan kerralla isommin. Sotilaani meni tavattoman pahasti rikki. (Syystä en voi kertoa.) Ihmeen kaupalla lääkärit saivat kaverin kursittua kasaan. Tyyppi on hengissä, se tietysti pääasia. Haluaisin sanoa muutamia valittuja sanoja - siis ihan erilaisia, kuin nämä valitut sanat - mutta jätän nyt väliin, koska syyllisen kivittämisajatukset eivät auta ketään. Sen sijaan sanon, että totta se on - naiset tykkää arvista.

Bussi 35.

Minulla on ollut tapana hypätä raitiovaunuun vieraassa kaupungissa ja matkustaa minne sattuu. Se on mukava tapa tutustua ympäristöön, teen sen aina ihan vain nähdäkseni miltä mikäkin alue näyttää. Mutta koska täällä Maltalla ei ole kiskoja, olen tyytynyt busseihin. Kun ensimmäisen kerran kokeilin onneani, löysin uuden kaverin. Joku bussissa alkoi jutella ja kävi ilmi, että olimme naapurit. Myöhemmin kävin ilmi, että oikeastaan hän kyllä tiesi sen jo aikaisemmin, eikä se samaan bussiin menokaan kai ihan sattumaa ollut. Istuimme päivän Vallettan kärjessä aaltoja kuunnellen, laivoja katsellen ja elämästä jutellen. Ja hillittömästi nauraen.

Toisella kerralla bussi kurvasi jonnekin ihan uuteen suuntaan. Katselin ihania vihreitä niittyjä, kunnes päädyin maaseudun jälkeen kauniiseen pieneen kaupunkiin. Tietenkään en voinut sinne jäädä vielä sillä kertaa, koska olin vain tappamassa aikaa ennen jääkiekkopeliä. Maisema oli kaunis, kummallinen sekoitus Italian kivitaloja ja Irlannin niittyjä. Paikka pääsi heti To do -listalleni. Kuski pysäytti auton jossain vaiheessa ja kysyi: "Mihin olet menossa, madam?" En oikein mihinkään... (Tämä on se nolo osuus random bussimatkailusta. Joskus käy näin.) Kuskia nauratti. Hän sanoi, että pitää viiden minuutin tauon ja meni tupakalle. Minäkin menin ulos. Ensin kuski alkoi kysellä, sitten hän kertoa alueen historiasta, eri paikoista mihin minun kannattaa ehdottomasti mennä käymään. En minä mitään matkaopasta täällä tarvitse, kun nämä paikalliset tietävät kaikki hyvät kohteet ja minä tapaan heitä tuon tuosta. Hirmu hauska mies, vaikka hänkin vaikutti aluksi kovin jurolta. 

Vartin päästä jatkoimme matkaa. (Se paikallinen viisi minuuttia.) Hetken kuluttua hän huusi minulle: "Katso vasemmalle!" Siellä oli huikeat näkymät, kallioden välistä näkyi merelle saakka. Vähän ajan päästä hän pyysi minut sinne eteen. "Se paikka josta mainitsin... Tässä on se pysäkki missä sinun pitää sitten jäädä pois." Selvä. Kuski jatkoi matkaa vasta, kun olin kirjoittanut pysäkin nimen ylös. Hän pysähtyi seuraavaan risteyksen keskelle ja alkoi osoitella eri suuntiin kertoen mistä pitää sitten kävellä ja minne. Matka jatkui vasta, kun takana oleva auto tööttäsi. Kuten olen jo sanonut, maltalaiset ovat todella ystävällisiä ja mukavia.

Busseissa on yleensä eturenkaiden kohdalla sellainen korkeahko paikka tavaroille. Istuin sen päälle, kun kirjoitin paikkojen nimiä ylös ja kuuntelin kuskia. Jäin siihen kököttämään vielä matkan ajaksi, puristin rautatankoja että pysyin mutkissa mukana. Siinä oli hauska istua, näki parhaiten maisemia ja muutenkin, tuntui ihana huvipuistolaitteelta. Purin huulta, kun alkoi hymyilyttää, se oli niin hauskaa. Yhtäkkiä päästäni kuului kritisoiva ääni, joka teki selväksi, että ei tämä ole ollenkaan soveliasta käytöstä minun ikäiselle! Seuraavalla pysäkillä sanoin kuskille, että varmaan parasta mennä istumaan tuonne taakse, ja hyppäsin alas. "Ei tarvitse, istu siinä vain..." Mutta en enää kehdannut kiivetä sinne takaisin. 

Kuka piru kehtasi pilata minulta tuon hauskan kokemuksen?! Kenen ääni päässäni kritisoi? Mitä väliä iällä muka on, jos jostain asiasta nauttii? Jälkeenpäin oikeasti suututti. Olen yrittänyt harjoitella kuuntelemaan sitä sisäistä ääntäni, ja jättää muiden mielipiteet huomiotta. Olisi vaan ensin pitänyt varmistaa, että se sisäinen ääni on oma. Päätin sillä samalla hetkellä, että niin kauan kuin kinttuni nousevat edes sen verran ylös, että olen kykeneväinen kipuamaan mihin haluan, niin ihan takuuvarmasti sen myös teen, enkä kuuntele minkäänlaista arvostelua keneltäkään. En edes omasta päästä.

(Steve Jobs)

Bergerac.

Kun olin pieni, äiti katsoi aina "Perkerakkia". Se oli selvästi suosikkisarja. Muistan, että siinä oli etevä poliisi, joka ratkaisi murhia jollain saarella ja ajoi vanhalla autolla. Oli niin jännä ohjelma, etten saanut edes kysellä mitään sen aikana. (Minä kai kyselin pienenä paljon. Minä kyselen kyllä vieläkin paljon.) Tuo kaikki tuli nyt mieleeni vuosien jälkeen. Googlettelin vähän aikaa ja löysin kuin löysinkin sen aidon ja oikean Bergeracin - monta jaksoa! Kaikki näytti niin ihanan nostalgiselta. Ei ollut tietokoneita, vaan raportit kirjoitettiin iskemällä voimakkaasti kirjoituskoneen näppäimiin, kiikareilla katsottaessa maisema näkyi kahden pallon sisältä, puhelimet olivat kiinni seinässä ja numerotkin veivattiin pyörittäen. Oi niitä aikoja... Jäin aivan menneisyyden koukkuun. 

En muistanut tuosta sarjasta yhtään mitään, edes sen saaren nimeä, mutta kiinnostuin. Jersey. Hassu sekoitus korrektia britteyttä, veroparatiisiutta, rentoa ranskalaisuutta ja surffailua. Haluan ehdottomasti mennä käymään Jerseyn saarella joku päivä, vaikka nuo asiat eivät kyllä mitenkään liity minuun. Siellä on varmasti yhtä mahtava sää kuin Irlannissa, mutta eihän sinne kokonaan tarvitse muuttaa, vaikka saari onkin kyseessä. Ja kesällä pitäisi olla mukavan lämmin. Kuulostaa melkein suunnitelmalta. Kuka lähtee mukaan John Nettlesin jäljille?

Kiireettömyys.

Ei riitä, että ryntäilet ympäriinsä, aloitat kaikenlaista
ja olet koko ajan kiireinen. Hyvin käytetty aika on sitä,

että viet päätökseen sen minkä olet aloittanut.

(Eknath Easwaran)

Löysin lipaston laatikosta lankaa ja virkkauksia. Olin kokonaan unohtanut ne. Unohtanut! Olen onnistunut tekemään itsestäni niin kamalan kiireisen, etten muistanut virkata. Selkeästi en ole käyttänyt aikaani oikein. Sairaana maatessa tällaiset jutut huomaa paljon helpommin. Onneksi minulla on nyt aikaa toteuttaa ideoitani (ja mahdollisesti suorittaa ne loppuu). Keho ei sopeutunutkaan tähän kosteudesta johtuvaan kylmyyteen. Flunssapöpö ei lähtenyt, vaan siirtyi keuhkoihin. En tietysti sitä huomannut heti, koska kehon viestit ei aina tule minulle saakka. Joten en tajunnut pysähtyä. Vaan nyt on viesti vastaanotettu.

Nyt on ilmeisesti myös aivan ihanteellinen aika tehdä unelmistani totta. (Astrokalenteri kertoi.) Intuitiosi pelaa aivan käsittämättömällä draivilla ja lähes taianomaisesti olet pistämässä lusikkaasi aina oikeaan soppaan. Muut tulevat leimaamaan sinut vähintään suljetun osaston arvoiseksi hulluine ideoinesi, mutta älä anna sen häiritä.

No enpä anna, en. Hulluna taitavat pitää jo valmiiksi. Mutta jos kerta saa mahdollisuus toteuttaa ratkaisevia muutoksia elämässä ja löytää itsestään kokonaan uusia kykyjä, niin varmaankin kannattaa vähän testata rajojaan. Kaikkein kahjoimmat käärivät suurimmat voitot. Jos seuraa enemmän omia tuntemuksia kuin muiden reaktioita, pitäisi päästä pitkälle. Vaistoon luottamista ja sen sellaista. Tosi vaikeaa. Pitäisi kai olla hirmu spontaani ja rohkea, että saa tästä ihmeellisestä ajasta kaiken irti. Damn. 

    

Mater Dei.

Kun näin tämän kuvan, mietin heti, että onpa ihastuttava ajatus! Wow! Minä alan kyllä noudattaa tuota ohjetta. Sitten tuumailin, että minnekäs sitä voisi mennä tänä vuonna... Kunnes tajusin, että minähän menin jo. Menin tänne. En ollut koskaan ennen käynyt Maltalla, joten minä tein tuon jo. Höh. Mitäs seuraavaksi? 

Huomasin, että minähän menen joka viikko jonnekin, missä en ole koskaan ennen käynyt. Yleensä koska eksyn, mutta kuitenkin. Eksyminenkin on taitolaji. (Ei se kyllä ole, keksin tuon ihan omasta päästä.) Tänään eksyin TÄÄLLÄ. Hiukan on suuri ja monimutkaisen sokkeloinen tuo paikallinen sairaala. Mutta olin kyllä älyttömän vaikuttunut. Systeemi toimii, vaikka odotinkin kaksi tuntia vuoroani. Aamuruuhkan aikaan sattuu ja tapahtuu, joten ne ambulanssilla tuodut kaverit tarkastetaan ensin. Irronnut jalka menee flunssan edelle. Ihme juttu. Noiden kahden tunnin aikana ensiapuun tuli ainakin neljä ambulanssia, enkä ollut siinä aulassakaan ensimmäisenä. 

Tutustuin tosi mukavaan paikalliseen pariskuntaan. Jutellessa aika kului huomattavasti nopeammin. Sain hyviä vinkkejä uusista paikoista, jossa voin käydä eksymässä. Nämä Maltan ihmiset ovat niin ystävällisiä ja mukavia. Aluksi melkein jokainen paikallinen vaikuttaa äreältä ja kiukkuiselta, mutta sitten kun vaihtaa muutaman sanan, niin huomaa heti, että se on vain paikallinen tyyli. Ominaisuus, niin kuin suomalaisten näennäinen töykeys. Nämä ihmiset ovat uskomattoman sydämellisiä ja mukavia. Ja hauskojakin.

Satunnaisia huomioita sairaalaseikkailulta 
Turvamiehiä pojottaa jokaisessa aulassa ja käytävien kulmissa. Useimmat tulevat automaattisesti neuvomaan mihin mennä, ilmeisesti se on heidän pääasiallinen tehtävänsä. Ensiavussa sen sijaan voi ihan vapaasti harhailla ilman, että kukaan tulee sanomaan mitään, vaikka paikalla olisi useita poliiseja. (Tai ehkä juuri siksi.) Kuume mitataan omituisella minulle täysin vieraalla suuhun tungettavalla sähkömittarilla. (Jota uskoakseni silti nimitetään kuumemittariksi, vaikka laite olikin isohko ja kiemuran piuhan päässä.) Korvaani kiinnitettiin epäilyttävä asia, en tiedä mitä se mittasi. Lääkäri todellakin tutki minut. Ei ole kukaan koskaan ennen kuunnellut keuhkoja niin pitkään ja tarkasti. Kieltäydyin röntgenistä, jonne minut olisi laitettu seuraavaksi syyniin. Täällä siis todellakin hoidetaan potilaita, eikä vain kirjoiteta reseptiä ja siirrytä seuraavaan. Kun resepti sitten lopulta kirjoitetaan, se on vain ihan tavallinen kauppalapun näköinen paperi allekirjoituksella. Ehkä tärkein huomio tuosta sairaalareissusta on kuitenkin se, että tämä ei maksanut minulle yhtään mitään. Meillä on täällä ilmainen ihmishuolto. Siistiä!

Tauko.

Olen saanut melko vahvoja kehotteita blogin kirjoittamisen jatkamiseen. En minä koskaan lopettanut, minä vain... Pausetin. Oli sellainen writers block. Syitä on monia. Halusin nyt joka tapauksessa sanoa, että ihania olette. Lupaan kirjoittaa pian. Lohdutukseksi päätin muuttaa blogin ulkoasun kokonaan. Aloitin tietysti dramaattisista muutoksista, sitten pikkuhiljaa hioin näkymää miellyttäväksi kunnes huomasin, että jahas. Ollaan melkein siinä mistä lähdettiin... Ei vissiin kannata korjata ehjää. Mutta minä muutin tätä nyt kuitenkin vähän. Hyvin vähän. 

Toivotan iloista ja leikkimielistä päivää kaikille!

   

Random ajatuksia.

Kävin eilen ostamassa maalia. Haaveilin siitä jo Suomessa. Olen kerännyt roskia (eli materiaalia) tuolla kulkiessani jatkuvasti, koska tiesin, että joku lähiaikojen päivä alan taas työstää taidetta. Sitä vartenhan minä tänne tulin, herättämään Huone 13. Se oli vakaa aikomukseni ja melkein ensimmäisenä tehtävälistalla. Koska kaikki ihanat matskulaatikot jäivät Suomeen, minä aloitin alusta. Vähän toisella tavalla tietysti. Eihän samoja kahdesti tarvitse. Jossain siellä taustalla oli ajatus, että saisin tavarani vielä siirrettyä tänne Suomen varastosta. Mutta sitä odotellessa teen muuta. Olen nyt yhden illan vain tuijottanut tuota taulupohjaa ja maalituubeja. Aloittaminen on aina vaikeinta. Olisiko Riitta-siskolla antaa jotain apuja tähän?

Yksi nainen ehdotti, että toisin taulujani hänen kehystämöön. Hän siis halusi minun tauluni näyttelyyn. Tämä olisi tietysti kunnia, ellei se olisi ollut niin omituinen randomajatus. Nainen ei ole nähnyt yhtään tauluani tai ylipäätään mitään tekelettäni. Mutta silti. Kerroin vain millä tavalla aion taulun toteuttaa. Erikoista. Ja nyt tuskailen, koska se tosiaan pitää siis toteuttaa.

Mutta sen sijaan päätin siivota vierashuoneeni. Koska en siellä koskaan vietä aikaa. Nyt huone on niin hieno, että haluan itse nukkua siellä. Toki puuttuu vielä vaikka mitä, mutta hankin vähän myöhemmin. Vielä yksi kuukausi persaukista kiituuttamista, sitten helpottaa. Ajattelin, että tuo vierashuone voisi olla myös hoitohuone. Eikä tarkoita randommiehiä, vaan mahdollisia reiki-asiakkaita. Arvelin myös, että voisin tehdä siitä kirjaston. Ja lukuhuoneen. Sellaisen hyvän energian työhuoneen, jonne ei tietokoneella ole asiaa. Selkeästi minulla on liikaa vapaa-aikaa. (Ei ole oikeasti.)

Aloitin erään kurssin. Olen siitä vähän ihmeissäni, koska tämä menee nyt heittämällä maallisen ymmärrykseni yli. Mutta katsotaan kuinka tässä käy. Harjoittelen ja kerron sitten kuinka homma edistyy. Toivon mukaan tämä kurssi auttaa minua toteuttamaan kaikki haaveet ja suunnitelmat, joita Huone 13 pitää sisällään. Ja niitähän riittää. Joka tapauksessa, annoin itselleni tammikuun aikaa kotiutua ja sopeutua maahan. Tänään alkoi helmikuu. Että se siitä sitten. Olen sopeutunut. Ja nyt aletaan tositoimiin. Tässä vielä muutamia mainitsemisen arvoisia random kuvia sopeutumisajalta. (Tai näyttämisen. Tai miten nyt ikinä.)

Tämä tässä on aivan ensimmäinen ottamani kuva Maltalla. Nämä vahvasti häiriintyneenoloiset lentävät hahmot löytyvät lentokentältä. Päätin ottaa paljon kuvia joka päivä. Toteutin tuota päätöstä vakuuttavasti juuri tämän kuvan verran. Sitten se vähän unohtui. Toinen heilahtanut ja julkaisukelvoton kuva seuraavasta seinästä pitää sisällään tekstin: "Tomorrow will be nothing like today." No ainakin se meni oikein.

Tässä paras mahdollinen esimerkki siitä, mitä sana "maamerkki" ei tarkoita. Ensinnäkin, kyseessä on joulukuusi. Jopa minun aivoilla sellainen luokitellaan kausituotteeksi. Ei kovin pysyvä enää tammikuussa, edes optimisteille. Ja tässä tapauksessa aivan turha merkki myös siitä syystä, että painoin tämän kuusen mieleeni juuri kun olin päättänyt mennä väärään suuntaan. (Luulin toki suuntaa oikeaksi vielä tässä vaiheessa, ja ainakin puoli tuntia kuvan ottamisen jälkeen.) Note to self: Ei näin.

Hevonen kodin ja bussipysäkin välillä. Polle pojottaa blogissani vain siitä syystä, että Seppo sanoi ne kuuluisat sanat: "Kuvia tai ei tapahtunut!" Herra on hyvä vain ja tulee tänne haistelemaan näitä lähiöitä. Todellista on.