Bussi 35.

Minulla on ollut tapana hypätä raitiovaunuun vieraassa kaupungissa ja matkustaa minne sattuu. Se on mukava tapa tutustua ympäristöön, teen sen aina ihan vain nähdäkseni miltä mikäkin alue näyttää. Mutta koska täällä Maltalla ei ole kiskoja, olen tyytynyt busseihin. Kun ensimmäisen kerran kokeilin onneani, löysin uuden kaverin. Joku bussissa alkoi jutella ja kävi ilmi, että olimme naapurit. Myöhemmin kävin ilmi, että oikeastaan hän kyllä tiesi sen jo aikaisemmin, eikä se samaan bussiin menokaan kai ihan sattumaa ollut. Istuimme päivän Vallettan kärjessä aaltoja kuunnellen, laivoja katsellen ja elämästä jutellen. Ja hillittömästi nauraen.

Toisella kerralla bussi kurvasi jonnekin ihan uuteen suuntaan. Katselin ihania vihreitä niittyjä, kunnes päädyin maaseudun jälkeen kauniiseen pieneen kaupunkiin. Tietenkään en voinut sinne jäädä vielä sillä kertaa, koska olin vain tappamassa aikaa ennen jääkiekkopeliä. Maisema oli kaunis, kummallinen sekoitus Italian kivitaloja ja Irlannin niittyjä. Paikka pääsi heti To do -listalleni. Kuski pysäytti auton jossain vaiheessa ja kysyi: "Mihin olet menossa, madam?" En oikein mihinkään... (Tämä on se nolo osuus random bussimatkailusta. Joskus käy näin.) Kuskia nauratti. Hän sanoi, että pitää viiden minuutin tauon ja meni tupakalle. Minäkin menin ulos. Ensin kuski alkoi kysellä, sitten hän kertoa alueen historiasta, eri paikoista mihin minun kannattaa ehdottomasti mennä käymään. En minä mitään matkaopasta täällä tarvitse, kun nämä paikalliset tietävät kaikki hyvät kohteet ja minä tapaan heitä tuon tuosta. Hirmu hauska mies, vaikka hänkin vaikutti aluksi kovin jurolta. 

Vartin päästä jatkoimme matkaa. (Se paikallinen viisi minuuttia.) Hetken kuluttua hän huusi minulle: "Katso vasemmalle!" Siellä oli huikeat näkymät, kallioden välistä näkyi merelle saakka. Vähän ajan päästä hän pyysi minut sinne eteen. "Se paikka josta mainitsin... Tässä on se pysäkki missä sinun pitää sitten jäädä pois." Selvä. Kuski jatkoi matkaa vasta, kun olin kirjoittanut pysäkin nimen ylös. Hän pysähtyi seuraavaan risteyksen keskelle ja alkoi osoitella eri suuntiin kertoen mistä pitää sitten kävellä ja minne. Matka jatkui vasta, kun takana oleva auto tööttäsi. Kuten olen jo sanonut, maltalaiset ovat todella ystävällisiä ja mukavia.

Busseissa on yleensä eturenkaiden kohdalla sellainen korkeahko paikka tavaroille. Istuin sen päälle, kun kirjoitin paikkojen nimiä ylös ja kuuntelin kuskia. Jäin siihen kököttämään vielä matkan ajaksi, puristin rautatankoja että pysyin mutkissa mukana. Siinä oli hauska istua, näki parhaiten maisemia ja muutenkin, tuntui ihana huvipuistolaitteelta. Purin huulta, kun alkoi hymyilyttää, se oli niin hauskaa. Yhtäkkiä päästäni kuului kritisoiva ääni, joka teki selväksi, että ei tämä ole ollenkaan soveliasta käytöstä minun ikäiselle! Seuraavalla pysäkillä sanoin kuskille, että varmaan parasta mennä istumaan tuonne taakse, ja hyppäsin alas. "Ei tarvitse, istu siinä vain..." Mutta en enää kehdannut kiivetä sinne takaisin. 

Kuka piru kehtasi pilata minulta tuon hauskan kokemuksen?! Kenen ääni päässäni kritisoi? Mitä väliä iällä muka on, jos jostain asiasta nauttii? Jälkeenpäin oikeasti suututti. Olen yrittänyt harjoitella kuuntelemaan sitä sisäistä ääntäni, ja jättää muiden mielipiteet huomiotta. Olisi vaan ensin pitänyt varmistaa, että se sisäinen ääni on oma. Päätin sillä samalla hetkellä, että niin kauan kuin kinttuni nousevat edes sen verran ylös, että olen kykeneväinen kipuamaan mihin haluan, niin ihan takuuvarmasti sen myös teen, enkä kuuntele minkäänlaista arvostelua keneltäkään. En edes omasta päästä.

(Steve Jobs)