Nenä.


Minulla on aivan käsittämättömän tarkka nenä. Se johdattaa minut aina jos vaikka minkälaisten vainujen perään. Suosikkihajujani ovat Jean Paul Gaultierin Le Male ja nestemäinen Bio Luvil, se voimakas perinteinen, jota myytiin tölkissä. Nyt minulla on myös inhokkihaju. 

Ensimmäisen kerran haistoin sen Kuola Lumburissa, kun sohvasurffasin erään erittäin miellyttävän nigerialaismiehen luona. Mutta se asunto… Se ei ollut niinkään miellyttävä. Tämä haju oli ilmeisesti joku pesuaina, minulle ei koskaan selvinnyt tuon lemun aiheuttajaa. 



Nyt se kammohaju tuli vastaan täällä Maltallakin. Kallen uusi kämppis on nigerialainen, ja kun kävin pitkästä aikaa entisillä kotihuudeillani, oli lounas tulla syliin. (Kallehan oli siis naapurini, kun tavattiin.) Kämppistytön koko huone haisi sille samalle aivan kamalalle. Yhä arvelen hajun tulevan pesuaineesta. Toissapäivänä se haju tuli nenääni bussissa. Viereeni istahti sellainen pulleahko hyvin ruskettunut nainen. Huomattavasti lievemmin tuoksahti tämä neito kuin ne asunnot, mutta haju oli selvä. Ulkonäön perusteella sanoisin, että myös tämä henkilö oli samaa alkuperää. Joten näiden kolmen kokemuksen perusteella johtopäättelen, että inhokkihajuni on 'nigerialainen'.

Lähden nyt nuuhkimaan uusia tuoksuja ihan jonnekin muualle. 

Barcelona - täältä tullaan!

Mitä tämä tarkoittaa?

Olen jo pitkään haaveillut venetalosta. Siis että voisin asua paatissa. Se on jostain syystä ajatuksena älyttömän kiehtova, vaikkein osaisi sellaisella seilata. Tuossa naapuritalossa on hedelmäkauppa, jonka pikkuruiseen omistajaukkeliin olen tutustunut. Hän maistattaa minulla aina jotain outoja asioita. (Hedelmiä.) Viime yönä hän tajosi venekyydin kovin kiikkuvassa pikkupaatissa, joka hörppi vettä aalloista, mutta ilmapallon tavoin aina pompsahti pinnalle takaisin. Ukkeli itsekin putosi mereen pari kertaa ja nauraa käkättäen yllättävän kerrerästi kipusi aina takaisin kyytiin. Hän halusi käydä vaihtamassa vaatteet kotonaan, joka oli matkan varrella. Tyyntä kirkasta vettä oli sellaiset reilu puoli metriä, kun hän hyppäsi kyydistä ja veti venettä kohti jättiläistammea muistuttavaa puuta, joka kasvoi merestä. Minä nostin lahkeita ja hyppäsin perässä, koska puussa oli aivan älyttömän hieno talo. Meren pohja oli silkinpehmeää hiekkaa, mutta kaikkialla uivat minikalat vähän hirvitti. Kipusin ukkelin perässä puun rungossa olevia tikkaita pitkin ylös taloon. Se oli mahtava, näytti pieneltä omakotitalolta. Ihastellen katselin esineitä ja valokuvia. Hän kertoi, että tämä on parempi kuin venetalo, koska puun juuret on vahvasti merenpohjassa, ei keinu vaikka joskus vähän aallokkoja olisikin. Lisäksi hän huomautti, että muutti mieltään ja aikoo nyt lisätä myös tyttärensä perinnönsaajaksi, kaksi poikaa kuitenkin vain tappelisivat puumajatalosta. Naisellinen kolmas ääni toisi selvästi tasapainoa ja rauhaa.

Haaveeni.

Uneni (lisää kuvaan meri).

Todellisuuteni (tunnista kuorittu ja haukattu hedelmä).

Puheaikaa.

Tämä maa ei lakkaa hämmästyttämästä. Olen ihan tosissani yrittänyt löytää asioita joista pidän täällä - monta olen löytänytkin - mutta sitten tulee taas vastaan jotain, joka ihan oikeasti pistää miettimään että mikä näitä ihmisiä vaivaa? Tämä ei nyt ole edes pahimmasta päästä, mutta haluan jakaa siitä huolimatta. Pieni juttu, mutta iso silti.

Yritin tänään käydä lataamassa puhelimeen lisää puheaikaa, koska soitin Suomeen ja sinne upposi kaikki roposet. Se kone, jota yleensä käytän, oli kadonnut. Sitä ei vain enää ollut siinä kadulla. Kävin kysymässä kaupasta sisältä, että mistä on kysymys. Heillä oli nyt sellainen toisenlainen kone, josta ei kylläkään voinut ladata puheaikaa, mutta saattoi kuitenkin ostaa puheaikakortin, josta saa koodin, jonka voi näppäillä soittaessaan johonkin numeroon. Okei. Otetaan sitten yksi sellainen. Ensinnäkin tämä kortin ostaminen maksoi 20 centtiä, mikä ei ole paljon, mutta outo lisää siihen nähden, että ennen kortin on voinut ladata ihan ilmaiseksi. Kone sylkäisi pelikorttipakettia muistuttavan pikkulaatikon. Whaaat...?

Myyjätär selitti, että se kortti on paketin sisällä. Okei, tämä selvä. Minusta se oli silti omituista. Kotona avasin paketin ja kyllä siellä sisällä olikin yksi puheaikakortti odottamassa. Sellainen pikkuruinen, jossa luki kaikki tarvittavat tiedot, eli ei kovin paljon mitään.

Haluaisin nyt ihan oikeasti tietää, että olikohan tuo paketti tuon kortin ympärillä nyt ihan varmasti välttämätön? Uskoisin, että olisin saattanut ymmärtänyt kortin tarkoituksen ilman pahvikuoriakin, varsinkin kun ihan varta vasten sitä puheaikaa menin hakemaan, eikä siitä koneesta muuta voi ostaa. Onneksi on kuitenkin luontoystävällisyys otettu huomioon täällä Maltallakin, sillä tuossa kortissa luki teksti: "Save the environment, top up online."

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että ostan puheaikani jatkossa muualta.

Huomio.

Saan Leo Guran videoita sähköpostiini. Tällä kertaa aiheena oli myrkylliset ihmiset. Tiedät ehkä tyypit; kaverit jotka valittavat aina ja näkevät kaikessa vain negatiivista. Tai sitten ne masentuneet pessimistit. Tai ne, jotka tietävät vain sen yhden tavan asioille ("minun tapa"). Sitten vielä ne dramaqueenit. Ja rikolliset. Nyt pitäisi laskea aika. Kuinka monta tuntia viikossa vietän aikaani kenenkin seurassa. Sitten ottaa se top 5 tyyppiä. Koska mieli on kuin pesusieni (rakastuin just tuohon kielikuvaan) nuo viisi kaveri on ne joista "imet itseesi" eniten vaikutteita. Ei siis kannata hengailla myrkyllisten ihmsten seurassa kovin paljon. Leon ratkaisu ongelmaan: "CUT". Poista nämä tyypit elämästäsi. No, sitä on ennenkin kokeiltu.

Tuo kaikki kuulosti aluksi tosi hienolta ja viisaalta ja jopa ihan minunkin järkeen käyvältä. Mutta. Huomasin kaksi kamalaa seikkaa. Ensinnäkin, viimeisen kuukauden aikana minä olen viettänyt aikani tasan yhden ihmisen kanssa. Minun. Töissä istun kupit korvilla, vaihdan ehkä muutaman sanan jonkun kanssa tauolle mennessä. Töiden jälkeen en mene mihinkään, tai jos joskus menenkin, niin en varmasti kenenkään kanssa. Kukaan ei käy minun luona. Minä en käy kenenkään luona. Se suunniteltu koteloituminen on ihan selvästi alkanut jo aikaa sitten. Minulla ei ole niitä viittä ihmistä, joiden kanssa vietä eniten aikaa. Minulla on tietokone. Fuck. 

Ja sitten toinen seikka, ja tämä on huomattavasta enemmän huolestuttava. Tunnistin itseni kaikista noista asioista, jotka Leo listasi myrkyllisen ihmisen ominaisuuksiksi. En ole tainnut muuta tehdä, kuin valittaa miten perseestä täällä Maltalla kaikki on. (Koska yleisesti ottaen se on totta.) Olen ajoittain masentunut ja ärettömän itsepäinen. Ja olen kyllä saanut välillä aikamoista draamaakin aikaan... Ihan kamalaa! Rikollinen olen kuitenkin vain ja ainoastaan siksi, että olen töissä nettipelialalla. Sellaista ei oikein voi kovin rehelliseksi sanoa. (Mutta tämä on vain väliaikaista... Lieventävä asianhaara.) Iski hetkellinen lamaannus. Miten minä poistan itseni elämästäni? No, tähän on tietysti monia tapoja, mutta jos nyt kuitenkin ajatellaan, että jäisin itse vielä nauttimaan elämästäni tällä pallolla sen jälkeenkin.

Okei, ehkä minä en kuitenkaan ole ihan pahimmasta päästä. Ja ainakin yritän koko ajan kehittää itseäni. Oppia lisää. Tämä varsinkin oli erityisen hyvä huomio. Näihin asioihin pitää nyt kiinnittää huomiota enemmän. Tee sinäkin niin. Anna heti palautetta, jos tuntuu, että teen jotain tuon listan asioista. (Toivon, ettei siihen ole tarvetta.)

P.S. Leon videoon pääset tästä.

Liikaa tyhmää.

Afrikan suunnalta tulee yleensä hiostavaa kuumuutta. Ja Saharasta hiekkaa. Ne ei silleen välttämättä ole minun mieleen. En ole helteen (enkä hiekkasateen) ystävä. Pohjoisesta tuulee kylmää, tosin tänne asti ei ihan se pakkanen yllä. Kosteus tekee siitä lämpimästä pohjoistuulesta kuitenkin aika ikävän. Idästä puhaltaa arabivaikutteita, joihin alan olla kyllä jo aivan täysin kyllästynyt. (Tämä on katolilainen arabimaa, afrikkalaisella vähän-sinne-päin asenteella. Jee.) Ja jos täältä menee länteen, vastaan tulee taas Afrikka. Ja Euroopan pohjamaat. Jossain siellä kaukana häämöttää suuri Amerikka. Mutta niin kaukana, ettei sieltä kyllä mitkään tuulet tänne saakka yllä. Mitä siihen sitten jää? Pahantuulisuus.



Päätin ottaa huonosta tilanteesta parhaan irti. Valitsin muutoksen tuulet. Muutos tuntuu olevan se ainoa pysyvä asia elämässäni. Tein pari isoa päätöstä. Ensinnäkin päätin suhteen, joka ei johtanut mihinkään. Katkaisin siis ankkurin köyden. Tein uuden suunnitelman. Muistan menneestä, että kerran sellainen iso tavoite täyttyi, kun päätin koteloitua kuukausiksi (vähän kuin karhu talviunille, mutta nukkumisen sijaan ahkeroin kuin muurahainen). Sitten järjestin ne Perhosjuhlat. Se oli mahtavaa. Juhlatkin, mutta ennen kaikkea se onnistuminen. Sain hommat hoidettua, valmistuin, iloitsin ystävien seurassa ja sitten matkustin Italiaan. Haluan sen tunteen takaisin.
Onnistumisen riemun. Ja ikäväkseni huomasin, että niin kauan kuin Kalle roikkuu mukana, minä en tule onnistumaan missään. Se ihminen vie kaiken energiani. (En anna viedä enää.)

Pääsen toivon mukaan syntymäpäivänäni muuttamaan uuteen minikotiini. Viimeksi kun laskin, siihen oli 40 päivää. Nyt vähän vähemmän. Odotan muuttoa enemmän kuin Barcelonan matkaa, johon on enää 15 päivää aikaa. (Hmm. Pitäisi varmaan alkaa valmistautua siihenkin.) Mutta nyt koittaa koteloituminen. 

Jatkoin heti rakkauskurssia ja lupasin itselleni, että en varmana ota yhtään kaksilahkeista sotkemaan elämääni enempää ennen kuin olen tuon kurssin suorittanut kunnialla loppuun. Kuinka monta kertaa ihminen voi reputtaa rakkauskurssin?! Tämä on jo naurettavaa. Otin varman päälle ja aloitin myös yhden online kurssin: The science of happiness. Ei voi mennä pieleen. (No voi... Mutta pitäkää peukkuja ja kirjoitelkaa tänne kannustavia sanoa. Sellainen aina puree minuun.) 

Laitan tähän loppuun vielä kuvan, joka naurattaa minua aina vain. Stupidity of the human race. Katso kuva tästä.

Työsunnuntai.

Menin viikko sitten sunnuntaina töihin, ihan niin kuin tänäänkin ja ihan niin kuin pitikin. Ja voi, mikä yllätys minua odottikaan… (Tuo kuulosti kyllä ihan siltä vanhalta Toblerone-mainokselta, joka jatkui: ”Tobleronea on ihan jokaisella R-kioskilla ja nyt voin unelmissani matkata Sveitsiin aina milloin haluan.” Muistaako joku sen? Sanokaa, etten ole ainoa joka osaa kasarimainoksia ulkoa.) Pöydällä oli odottamassa suuri paketti! Äiti oli lähettänyt sen Suomesta, voi riemua! Että voi ihminen tulla pienestä onnelliseksi, tosin tämä ei ollut pientä ollenkaan. Sain monta tavaraa, joita Maltalta ei löydy ja joita olin pyytänyt, hurjasti herkkuja, sekä muutama bonusyllätyksen. Äipästä tuli kyllä heittämällä syyskuun suosikkihenkilö!


Paketissa
oli niin paljon herkkuja, että illalla tuli ihan paha olo. Tietysti, kun piti mättää heti koko pussillisen suomalaista karkkia suomalaiseen naamaan suomalaisella tahdilla. Hetimullekaikkitännenyt ja ähkykuvotus kaupan päälle. (Ihme juttu.) Kyllähän minä tiesin ihan kokemuksesta, että karkin syönti ei ole hyvä juttu, ja että paha olo tulee – varsinkin kun en ollut saanut niitä ”kunnollisia” karkkeja (eli salmiakkia) niin tosi pitkään aikaan. Mutta kun olivat niin hyviä! Ehkä silti pienimuotoinen virhearviointi meikäläisen osalta. Vaan enpä ole yksin tämän ongelmani kanssa. Kuka tietää korvikkeen karkille? Siis, millä tällaisen himon ja yltiöpäisen mätön saisi taltutettua? Jotain sen verran globaalia, että sen löytäisi jopa täältä kehitysmaasta.

Tänään ei ollut niin hyvä päivä, kuin viikko sitten. Mutta eräs tärkeä ihminen antoi minun tämänhetkiselle elämälleni teeman: Savisuon läpi. "Vaikka kuinka hitaasti, mutta kunhan marssii. Jossain vaiheessa tulee sadekuuro ja se muuttuu sen verran veteläksi, että kulku alkaa helpottua." Se oli hieno neuvo. Olen muutoksessa nyt, tein viikonloppuna suuria päätöksiä, otin alustavia askelia, sellaisia pelottavia, kun ei ole varmuutta, että miten tässä nyt käy... Alku aina hankalaa. Savisuo.

Suosikkikirjani. Yhä.

Välipäivä.

Löysin taas lapun, johon olin raapustanut (jonkun toisen) viisaita sanoja. 

Ennen kuin yrität tehdä asian paremmin, mieti tarvitseeko sitä tehdä ollenkaan. Tee se mikä on tärkeää, eikä sitten paljon muuta. 

Aivan älyttömän hyvä neuvo! Tämä selkeästi liittyy stressin poistoon ja aikaansaamiseen. Juuri aiheesta kirjoitin. Olen vakuuttunut, että juuri tuolla tavalla pitääkin toimia. Sitten hiotaan ja tehdään, kun ehtii. Kiireessä ei tarvitse tehdä kaikkea, tällä tavalla saa paljon enemmän aikaan. Mutta tämä on vähän sama kuin joulusiivous. Jotkut ottavat siitä niin pirusti stressiä, koska siitä tulee kokonaisvaltainen projekti. Kaikki pitää olla niin tosi tip top sen parin päivän ajan, liinavaatekaapeista lähtien. Aivan kuin jouluna ei muutenkin olisi liikaa hommaa… Selasin kerran jotain Marttojen aiheeseen liittyvää kirjaa ja siellä oli aivan mahtava vihje heti etusivulla. En muista sanatarkasti, mutta ajatus meni jotenkin niin, että on erittäin tärkeää siivota kaikki kaapit perusteellisesti ennen joulua, jos aikoo viettää joulunsa kaapeissa. I rest my case.


Samaisella lapulla sanottiin myös, että keskittyminen on häiriötekijöiden poistamista. Eli jos ei saa meluja hiljenemään, voi itse mennä jonnekin rauhalliseen paikkaan ja eristäytyä melulta. Se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin jos pitää tehdä töitä tai asua Maltalla. Minä ratkaisin ongelman superhyvillä kuulokkeilla. Aivan sama mitä räpättävät vieressä, minä kuulen vain valitsemiani sulosointuja. 

Listasin muistikirjaani eilen keskeneräisiä asioita, joita voin sitten saada valmiiksi ja esitellä täällä. Se oli oikeasti hyvä idea. Päätä kiristi niin kamalasti jo, olin ahdistunut. Arvelin, että nyt pitää viettää yksi päivä tekemättä yhtään mitään. Se oli eilen. Minä kyllä kävin kaupassa, kokkasin ja virkkasin, mutta pääasiassa vain katsoit telkkaria. Ja arvaa mitä? Ei auttanut yhtään. Ihan samalla tavalla ahdistunut olin illallakin. Se ei toiminut. Luulen, että parempi tapa on olla tekemättä puoli tuntia. Ja sitten loppuajan keskittyä siihen mitä tekee niin hyvin, että sen saa valmiiksi. En puhu kokemuksesta. Aion kuitenkin kokeilla tätä seuraavaksi.

Toiveita vai toimintaa.

Minä olen todella hyvä aloittamaan asioita, ja useimmiten tekemäänkin. Mutta se lopettaminen on kyllä pirun vaikeaa. Pää on täynnä ideoita ja usein alan toimia jo ennen sitä tuumaa, mutta sitten into laantuu. Ehkä siksi minusta on kiva siivota (vaikka en siitä itse siivoamisesta niin välitä) ja listata ja tehdä inventaariota, koska sillä tavalla saa aina selkeyttä kaikkeen keskeneräiseen. Niinpä päätin taas tehdä listan kesken olevista asioita ja projekteista, että voin sitten yksi kerrallaan saada asioita valmiiksi. Tämä blogi on varmasti pitkäaikaisin projekti, jota olen jaksanut ja ennen kaikkea halunnut tehdä jo kohta viisi vuotta. Viisi! Se tuntuu käsittömän isolta aikamäärältä. Ja noihin viiteen vuoteen mahtuu kyllä suunnaton määrä aloitettuja juttuja, osa sellaisia, jotka ihan oikeasti lopulta valmistuivatkin.

Voisin aloittaa (hehe) sellaisen uuden listan, jossa esittelen jonkin saamani idean ja tekemäni asian, josta tuli oikeasti valmista. Se voisi kohottaa mieltä ja saada itsenikin ymmärtämään, että kyllä - minä saan valmista aikaan jatkuvasti. Sellainen olisi tosi mukavaa. Mutta jos nyt kuitenkin ensin jatkan yhtä aloitettua, mutta ei ollenkaan unohdettua projektia. Uskoakseni jäätiin tähän.

Miksi pidän Maltasta, no 31:

AAMUT. Ne ovat ihanan hiljaisia ja rauhallisia täälläkin. Varsinkin, jos herää puoli viideltä, niin kuin minä tänään. Muut ihmiset eivät ole vielä hereillä. Koska ylikansoitus on tämän saaren yksi suurimmista ongelmista, ja melu tulee luonnollisesti maan asukkaista, niin onneksi nukkuessaan maltalaiset ovat melko hiljaa. Kuulin kuitenkin aasin huutoa, hän on jo herännyt. 

Miksi pidän Maltasta, no 30:

NÄPERTELY. Minä puuhastelen täällä(kin) koko ajan jotain. Varmaankin, koska täällä ei ole oikein mitään tekemistä: baarissa juokseminen ei kiinnosta, enkä iltaisin oikein käy missään aikaisesta herätyksestä johtuen. Mietin jopa salikortin hankkimista, sen verran tylsää täällä on. Mutta. Minä osaan viihdyttää itseäni näpertelemällä koko ajan jotain.

Miksi pidän Maltasta, no 29:

KOLO. The hole in the wall. Se on pieni baari, hyvin lähellä työpaikkaani. Käymme siellä toisinaan keittolounaalla. Paikka on sopivasti piilossa (niin kuin ihan kaikki Maltalla), mutta hyvästi sijoitettu. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta riittää, että astun sisällä Koloon, niin tiskille nousee välittömästi keltainen jääkylmä CISK töilkki. 

Miksi pidän Maltasta, no 28:

PAULINA. Hän on minun ensimmäinen virallinen kaverini täällä, siis ilman sitä yhdistävää tekijää nimeltä työpaikka. Paulina on puolalainen ja minun ensimmäinen oma tiimiläiseni täällä Maltalla. Olen tästä asiasta iloinen ja ylpeä. Hän ymmärsi heti ihmeaineiden mukana tulevan mahdollisuuden ja päätti innostua. Ja innosti samalla minuakin. Lisäksi hän on opettanut minut kiroilemaan puolaksi.