Työsunnuntai.

Menin viikko sitten sunnuntaina töihin, ihan niin kuin tänäänkin ja ihan niin kuin pitikin. Ja voi, mikä yllätys minua odottikaan… (Tuo kuulosti kyllä ihan siltä vanhalta Toblerone-mainokselta, joka jatkui: ”Tobleronea on ihan jokaisella R-kioskilla ja nyt voin unelmissani matkata Sveitsiin aina milloin haluan.” Muistaako joku sen? Sanokaa, etten ole ainoa joka osaa kasarimainoksia ulkoa.) Pöydällä oli odottamassa suuri paketti! Äiti oli lähettänyt sen Suomesta, voi riemua! Että voi ihminen tulla pienestä onnelliseksi, tosin tämä ei ollut pientä ollenkaan. Sain monta tavaraa, joita Maltalta ei löydy ja joita olin pyytänyt, hurjasti herkkuja, sekä muutama bonusyllätyksen. Äipästä tuli kyllä heittämällä syyskuun suosikkihenkilö!


Paketissa
oli niin paljon herkkuja, että illalla tuli ihan paha olo. Tietysti, kun piti mättää heti koko pussillisen suomalaista karkkia suomalaiseen naamaan suomalaisella tahdilla. Hetimullekaikkitännenyt ja ähkykuvotus kaupan päälle. (Ihme juttu.) Kyllähän minä tiesin ihan kokemuksesta, että karkin syönti ei ole hyvä juttu, ja että paha olo tulee – varsinkin kun en ollut saanut niitä ”kunnollisia” karkkeja (eli salmiakkia) niin tosi pitkään aikaan. Mutta kun olivat niin hyviä! Ehkä silti pienimuotoinen virhearviointi meikäläisen osalta. Vaan enpä ole yksin tämän ongelmani kanssa. Kuka tietää korvikkeen karkille? Siis, millä tällaisen himon ja yltiöpäisen mätön saisi taltutettua? Jotain sen verran globaalia, että sen löytäisi jopa täältä kehitysmaasta.

Tänään ei ollut niin hyvä päivä, kuin viikko sitten. Mutta eräs tärkeä ihminen antoi minun tämänhetkiselle elämälleni teeman: Savisuon läpi. "Vaikka kuinka hitaasti, mutta kunhan marssii. Jossain vaiheessa tulee sadekuuro ja se muuttuu sen verran veteläksi, että kulku alkaa helpottua." Se oli hieno neuvo. Olen muutoksessa nyt, tein viikonloppuna suuria päätöksiä, otin alustavia askelia, sellaisia pelottavia, kun ei ole varmuutta, että miten tässä nyt käy... Alku aina hankalaa. Savisuo.

Suosikkikirjani. Yhä.