Valintoja.

Tämän viikonlopun teemana taisi olla vanha nainen hunningolla. Ei pahasti, vaan hyvästi. Tarkoitus oli selvittää suunta elämälle tänä viikonloppuna. Sideripissis tuli istumaan iltaa perjantaina töiden jälkeen ja päätettiin yhteisuumin ja viinien avulla mihin suuntaa elämät jatkuvat. Paperit täyttyivät ja selkeys löytyi. Pientä pyllähdystä lukuun ottamatta me selvittiin illasta tosi hienosti. Järjettömän komea tumma mies haki yöllä, vei Siideripissiksen kotiin huilaamaan ja minut jatkoille. Taksi toi kotiin lauantaiaamuna klo 12. Oli hyvät jatkot. En moiti Tinderiä enää ikinä.

Olen joutunut miettimään valintoja. Onneksi löysin tuon samanmielisen toverin, sillä asioiden pohtiminen yhdessä on paljon mielekkäämpää. Kaikista täällä tapaamistani ihmisitä Siideripissis on se ainoa, joka tuntee Belfastin energian yhtä voimakkaan positiivisesti. Meistä voisi tulla hyvä tiimi. Minun hullut ideat ja luovuus yhdistettynä Siideripissiksen harkittuun järkevyyteen ja tomeraan toteutukseen. Oikeassa seurassa minäkin saan aikaan lähes ihmeitä. 

Valintoihin liittyen en voi olla suosittelematta  tätä  upeaa artikkelia, jonka Mentorini jakoi. Kun unohtaa kaiken sellaisen ahdistavan ja ärsyttävän mitä elämässäni on tällä hetkellä, huomaan, että kaikki loput onkin sitten aika mahtavasti. Minä sain raapustettua paperiini kaksi asiaa, jotka haluan. Kirja ja mies. Siinä lukee kyllä "miesten mies" mutta laitan sen punaviinin piikkiin. Ja kun on järkevä seuralainen, toteutuskin on yksinkertainen. Ensin pitää kirjoittaa, sitten julkaista. Sillä tavalla kirja valmistuu. Ensin pitää laittaa viesti, sitten mennä treffeille. Sillä tavalla saa miehen. Olen selvästi ajatellut, että tämä olisi jotenkin hirveän paljon vaikeampaa. Mutta se onkin aivan yksinkertaista.

Löysin tällaisen linkin pitkästä aikaa. Se oli yhtä valloittava kuin ensimmäisen kerran. Nauti!

Viaton idealisti kadoksissa.

Työkaverini Siideripissis lukee aikansa kuluksi blogiani töissä, kun meillä on välillä tosi hiljaista. (Siis linjassa, ranskikset ja britit kyllä pitävät huolen siitä, että talossa riittää mekkalaa.) Hän aloitti sen ihan alusta ja sai minutkin innostumaan ajatuksesta. Lueskelin omia höpinöitäni seitsemän vuoden takaa ja mietin, että mihin ihmeeseen tuo aika katosi? Ja mihin katosi se viaton sielu, jolla oli niin suuria suunnitelmia? (No, en minä varmaan kovin viaton enää siinä vaiheessa ollut, mutta kuitenkin.) Tuntuu, etten ole saanut oikein mitään aikaan. Ehkä minä suunnittelen väärin. Pitäisi tehdä sellaisia aikataulutettuja tavoitteita sen sijaan, että vain haaveilee mitä sattuu ja ryntäilee minne milloinkin. 

Löysin listan, jonka tein seitsemän vuotta sitten. Olin suunnitellut ja mietin mitä haluan elämältä. Siellä oli aika randomisti asioita, kuinkas muutenkaan. Listani oli tällainen:

Tahdon…

rakastua silmittömästi

oppia uuden kielen

kirjoittaa hyvän kirjan

valmistua koulusta

järjestää Perhosjuhlat ystäville

viettää uusi vuosi tanssien varpaisillaan hiekkarannalla kevyessä mekossa

tehdä jotain kestävää ja upeaa, mikä jää ihmisille pysyvästi

tehdä lähtemätön vaikutus johonkin uuteen ihmiseen

matkustaa Tazara-junalla radan päästä päähän

löytää merkitys elämälle

käydä Afrikassa safarilla kuvaamassa seeproja

koskettaa ja/tai kuvata:

Uluru

Eiffel-torni 

Pisan torni

Niagaran putoukset

Kiinanmuuri

Vapaudenpatsas

Colosseum

Jotenkin tosi viattoman tuntuista, sellainen “olispa kiva sitten joskus”-lista. Muutaman halun onnistuin jo toteuttamaan. Valmistuin koulusta, järjestin ystäville Perhosjuhlat, kuvasin ja kosketin Colosseumia. En tiedä kuinka montaa noista asioista oikeasti palavasti halusin toteuttaa ja oliko kaikki edes kovin järkeviä haaveita. Tanssin myös varpaisillaan hiekkarannalla (tosin shortseissa), kun juhlin Thaimaassa kiinalaista uutta vuotta, joten sekin on melkein koettu. Ja hyvän kirjankin kirjoitin - julkaisemisestahan tuossa ei ollut mitään mainintaa.

Nyt kun mietin, niin ei ne vuodet ehkä ihan hukkaan menneet, vaikka hetken ajaksi lista lamaannuttikin. Olen minä kuitenkin jo aika paljon kokenut seitsemän vuoden aikana. Tavannut huikeita ihmisiä (myös muutaman huonon). Asunut ja matkustanut Suomen lisäksi Italiassa, Irlannissa, Thaimaassa, Malesiassa, Maltalla, Romaniassa ja nyt täällä UK:n puolella Pohjois-Irlannissa. Syönyt monenlaisia herkkuja. Uinut merissä, järvessä ja joessa. Koskeakin kelkkailin alas. Olen maalannut seiniä Malesiassa, Italiassa ja Suomessa. Kuvannut ja kirjoittanut. Saanut työpaikkoja. Ja vaikka se kirja on edelleen julkaisematta, se on kuitenkin jo kirjoitettu ja se jos mikä oli kamalan suuri urakka. Olen taputtanut norsua ja silittänyt apinaa. Löytänyt uusia ystäviä. Oppinut ajamaan mopolla. Maalannut tauluja. Saanut vauvan. (Tai Emma sen kyllä sai, mutta kuitenkin. Elämässäni on nyt vauva.) Olen elänyt. Niin, ja rakastunut silmittömästi. 

Missä menee flirttailun raja?

Olen tässä miettinyt asiakaspalvelua ja flirttailua. Osittain koska minulla on asiakas, joka ehkä flirttailee. En ole aivan varma. Asiakaspalvelu tuntuu olevan jollain tavoin osa elämääni aina. Ellen tee työkseni jotain asiakaspalveluun viittaavaa, niin ainakin yritän selviytyä elämän haasteista ihmisten avulla. Täällä Belfastissa olen saanut pääasiassa hyvää palvelua. Välillä on vaikeuksia ymmärtää mitä ihmiset puhuvat, ja joitakin se tuntuu tympivän, kun joutuvat toistamaan sanomisensa. Harvoin kuitenkin. Mutta kyllä se varmasti minua tympii enemmän, kun en ymmärrä ensimmäisellä kerralla. Joidenkin aksentti on vain niin vahva. Ja minun ymmärrys heikko.

Töiden puolesta joudun venymään suullisesti jopa epämukavuusalueelle. Ja käytän nyt ihan tietoisesti tuollaista kammottavaa sanaa. Tähän vaikuttaa pääasiassa kulttuurierot. Nimenomaan minun päässä. En tiedä olenko minä sitten yksilönä vain niin juntti, mutta minusta asiakaspalvelu on hyvää silloin, kun minut huomioidaan, mutta jätetään rauhaan, kunnes toisin ilmoitan. Yleensä menen kysymään, jos tarvitsen apua. Mutta maailma ei toimi niin. Aina pitää harrastaa sitä small talkia. Se on kamalaa. Varsinkin puhelimessa. Varsinkin, jos itse on se, jonka pitäisi olla se osaava. Mutta olen oppinut. Pystyn höpisemään jo melkein mitä sattuu hyvinkin sujuvasti samalla kuin teen koneella sitä varsinaista työtäni. Tällainen multitaskaus on aina ollut minulle haastavaa. Minulla on sellaiset miehen putkiaivot. 

Mutta putkiaivot tai ei, minä olen ilmeisesti kova flirttailemaan. Mikä on sinänsä hauskaa, koska se on se juttu, jota en osaa. Minulle on myös sanottu, että flirttailua ei voi opettaa, sen joko osaa tai ei. Ja kuten sanottu, minä en osaa. Ja sitten kuitenkin muka teen sitä koko ajan. Ehkä flirttailu on vain sitä, että hymyilee ja on ystävällinen, kysyy ehkä jonkin kysymyksen ja kuuntelee vastauksen. Katsoo silmiin, kun puhuu toiselle. Sitä minä tosiaan teen paljon. Synnynnäinen flirttailija siis. Minä en kyllä tarkoita sillä mitään muuta kuin tavallista ystävällisyyttä. 

Minulla on tapana tarkkailla ympäristöä. Ja yleensä ympäristössäni on ihmisiä. Olen esimerkiksi usein tuijottanut vastapäätä istuvaa ranskista, jolla on ihanat korvat, tosin niitä ei näy luurien alta kovin usein. Minua kiehtoo ihmiset ja niiden yksityiskohdat. Tälläkin on niin ihanan ruskeat silmät ja aivan mahtava aksentti. Ranskiksella on myös hymykuopat, joita hän käyttää hyvin säästeliäästi. Jutut on tosi hauskat ja minä niille kyllä repeilen, mutta pöydän toisella puolella pokka pitää. Mietin mitä kaikkea hänen elämässä on tapahtunut. Milloin hän aikoo muuttaa asunnostaan, jossa on hullu mekastava naapuri. Milloin hän on viimeksi nähnyt siskonsa. Onko hän kertaakaan käynyt katsomassa Belfastin nähtävyyksiä. Tällaisia kysymyksiä päässäni pyörii, kun häntä katselen ja ilmeisesti puren alahuultani. Se on lapsuudesta asti ollut tapa, koska olen luonnostani helposti hermostuvaa tyyppiä. 

Huulien pureminen on työkaverini Grumpy Tessan mukaan alkukantainen vaisto, jonka tarkoituksena on saada veri kiertämään huulissa, jotta ne muuttuisivat punaisemmiksi, ja näin ollen houkuttaisivat miesehdokkaita. Ja selvästi nykyaikana tämä nyt siis katsotaan flirttailua.

Jos kaikki tällainen minulle tavallinen käytös tulkitaan flirttailuksi, missä menee se sallitun raja? Ja miten asiakkaani voisi sen tietää, kun on vain puhuttu puhelimessa ja lähetetty sähköpostia? Annanko minä ihmisille vääriä käsityksiä tahtomattani? Enkä nyt puhu niistä kavereista joilta saan humalaviestejä, vaan ihan yleisesti. Saanko minä edelleen olla oma itseni? Tämä on nyt niitä kysymyksiä mihin en ole löytänyt kunnon vastausta. Kun yhdelle kumartaa niin toiselle pyllistää. Onko ajatuksia?

Jännä käänne, osa 3.

Sunnuntaina sain viestin, että voisin mennä katsomaan asuntoa melko läheltä keskustaa. Puuseppä tarvitsi kämppistä. Pakistanilainen lupasi kuskata minut takaisin Belfastiin. Kerta kaikkiaan mahtava yksilö. Kävin tarkistamassa asunnon. Se oli tosi siisti, pieni mutta avara, ja makuuhuoneessa oli runsaasti kaappitilaa. Puuseppä vaikutti normaalilta, joten arvelin, että tämä on ihan hyvä. Kokeillaan kuukausi ja katsotaan sitten jatkoa. Koska kaikki tavarani olivat jo autossa, päätin jäädä siltä seisomalta. Se oli nopein muutto koskaan, sellaisella "tuumasta toimeen" periaatteella.

Vaikkakin osa tavaroistani on edelleen panttivankina Hullun talossa, olen kotiutunut melko hyvin. Siihen nähden, että koko elämä heitti taas kärrynpyörää. Työmatka lyheni, mikä on hyvä asia. Kämppisten lukumäärä väheni, mikä on hyvä asia. Lähikauppa ei myy alkoholia, mikä ketuttaa, mutta on silti hyvä asia. Naapurissa on musta kissa, joka vierailee ajoittain. Tiistaina se oli ovella odottamassa, kun tulin kotiin ja vaativasti ilmoitti halunsa päästä sisälle. Sitten se omistajan elkein kävi haistelemassa paikat läpi, tutustui uusiin tavaroihin ja lopulta poistui takaovesta. Aivan kuin se olisi tietoisesti tullut tutustumaan ja tekemään tupatarkastuksen. 

Elämä rauhoittui vähän, onneksi. Asiat tuntuvat sujuvan taas, ainakin osittain. En saa tavaroitani ulos, koska Hullu vaihtoi lukon myös vanhan huoneeni oveen, joten edes ihana entinen kämppis ei saa niitä minulle salakuljetettua. Mutta ajattelen asian niin, että nyt minulla on lämmin varasto tavaroille, joille ei vielä ole uutta paikkaa, vieläpä aivan ilmaiseksi. Ja kyllä ne sieltä sitten poliisin kanssa ulos saadaan, jos tarvitsee. 

Uusi asunto on oikeastaan aika kiva, tai siis se ON todella kiva. En vain ole varma haluanko alkaa rakentaa siitä kotia, koska viimeaikaiset tapahtumat ovet saaneet kyseenalaistamaan koko maan. Kaupunki on minusta edelleen ihana, enkä haluaisi lähteä, mutta eräänlainen tarjous tuli myös Romanian suunnalta, siitä kaupungista josta todella pidän. Ei vaan millään jaksais taas vaihtaa maata, vaikka tuntuukin, että olisin ollut täällä jo hyvinkin pitkään.

Sellainen jännä käänne kaikkien muiden lisäksi, että tässä kaiken keskellä sain hajotettua selkäni. Ensin se tyhmä työpaikan tuoli aiheutti kipuilua ja lopulta jättiläismatkalaukun nostaminen oli selälleni liikaa. Täydellinen ajoitus. Mutta löysin paikallisen kiropraktikon. Joka on kyllä kanadalainen, ja jonka isä on suomalainen. Mutta näiden kahden käynnin perusteella minä olen ollut hyvin rikkinäinen yksilö. Ensimmäinen kerta oli tuskainen ja se rutinan määrä oli käsittämätön. Heti jo kerran jälkeen jalat menivät saman mittaisiksi ja olkapäät samalle korkeudelle. Mutta miten vielä toisellakin kerralla kuului niin järkyttävä rutina ja rakse, se on yhä mysteeri minulle. Ensi tiistaina menen taas väänneltäväksi. Se sattuu taatusti, mutta se lähitulevaisuudessa häämöttävä kokonaiskuva auttaa kestämään tuskan.

Niin. Ei päästä Belfast helpolla. Mutta kaikesta tästä huolimatta täällä on tosi kiva asua. Seuraavaksi teen elämänhaltuunottosuunnitelma. Koska nyt pitää tehdä suuria päätöksia. Lähteä vai jäädä, siinä vasta pulma.

Jännä käänne, osa 2.

Välillä on hyvä pitää ihmisiä jännityksessä. Ei kuitenkaan äitiä. Oli taas verenpaineet nousussa, kun lapsen seikkailuista kävi lukemassa. Mutta nyt siis odoettu jatko-osa. Alkaen siitä mihin jäätiin.

Perjantaina menin töihin samoissa vaatteissa. Manageri oli erittäin auttava ja antoi kaikenlaisia lakineuvoja. Puhuin huippumukavan konstaapelin kanssa ja kerroin versioni tapahtuneesta. Jota ei oikeastaan siis ollut, koska en tiennyt asiasta mitään. Hän ei saanut ystävääni kuulustella, vaikka mielellään lähtisikin Maltalle lomalle. Puhuin ties kuinka monen viraston ja lakimiehen kanssa. Kaikki olivat erittäin ymmärtäväisiä ja auttavia. Ei, tämä ei ole normaalia täällä Belfastissa. Kukaan ei ollut uskoa todeksi tapahtunutta.

Kävin töiden jälkeen katsomassa yhtä asuntoa. Jäin istumaan puheliaan kissanaisen lämpöiseen kotiin melko pitkäksi aikaa. Odotin, että mukava kämppikseni tulee viimein kotiin ja päästää minut sisälle, kun Hullu ei ollut enää paikalla, jotta saisin pakattua tavarani. Sen tein. Syötiin ja juotiin vielä viimeisen kerran, se viimeinen ateria. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja ennen kaikkea haikea. Sitten otin jälleen Uberin ja matkasin takaisin ranskalaisen naisen luokse. Tyhjensin auton ja odottelin oven takana kaikkien laukkujeni ja pussukoiden kanssa. Tavaraa oli paljon, sillä pakkasin kiireellä, ja koska en ollut suunnitellut muuttavani ihan vielä, nyt piti vain tunkea kaikki roina miten sattuu muovipusseihin. Pääasia, että sain ne ulos Hullun talosta.

Ylläri pylläri, ranskalainen ei ollutkaan vielä kotona. Soitin ovikelloa, ja ovelle ilmestyi mies punaisessa kylpytakissa. Hän oli alakerran asunnon asukki. Pahoittelin, koska kello oli jo lähes puoliyö, enkä tiennyt mikä ovikello oli oikea. (Ilmeisesti sama ovikello soi molemmissa asunnoissa.) En ollut herättänyt kuitenkaan, mikä lohdutti vähän. Sanoin odottavani yläkerran asukasta, hän on tulossa pian. Hän kehoitti minua siirtämään tavarani talon sisäpuolelle ja niinpä kannoin kimpsuni käytävään. Hetken kuluttua kylpytakkimies ilmestyi uudestaan asuntonsa ovelle. "Okay, we feel sorry for you, please come inside to wait. It's just me and my girlfriend here." Wow. Menin miehen perässä. Juttelimme niitä näitä. He tarjosivat lasit, minulla oli punaviiniä matkassa. Siellä me sitten istuimme juttelemassa ja viettämässä iltaa aivan kuin tavalliset ihmiset. Kerroin mitä oli tapahtunut, selittääkseni ilmestymiseni oven taakse. "Do you smoke?" No. "Well, you should after all this." hän sanoi ja sytytti savukkeensa. Lopulta ranskalainen tuli ja päästi minut sisälle. Kannoin rojuni yläkertaan ja hän palasi takaisin juhliinsa. Talossa ei ollut edelleenkään lämmitystä, mutta sänky oli mukava ja peittopinkan alla tarkeni mukavasti. 

Aamulla jatkoin asunnon etsintää, mikä ei kyllä edennyt ollenkaan, koska kukaan ei vastannut lauantaina. Olin edelleen koditon - julma tosiasia. Kävelin keskustaan ja ohitin kerjäläisen. Hän istui maassa ja heilutti mukia edessäni. Sanoin että, sori, minäkin olen koditon. "Oletko romanialainen?" Ööö... En, mutta olen asunut siellä. Yhtäkkiä hän osasikin englantia. Yhtäkkiä minäkin osasin romaniaa. Keskustelu muuttui. Katsoin tuota tyyppiä, joka näytti puhtaammalta kuin minä. Hän ei enää ollut kerjäläinen, vaan työtään tekevä mies. Olen nähnyt niitä oikeita romanialaisia köyhiä, ja selvästi tuo mieskin ymmärsi, että minua hän ei voinut huijata.

Olin sopinut tapaamisen yhden miehen kanssa, jolla oli huone vuokralla. Se oli liian kaukana, mutta hänen kävi kai minua sääli, joten hän ajoi Belfastiin ja tarjosi minulle yöpaikan edes viikonlopuksi. Tuntui, että minulla on sellainen kestopalelu päällä, joten otin tarjouksen vastaan. Kirjoitan tätä siis toisessa kaupungissa, jonka nimen jo unohdin, jonkun pakistanilaisen miehen sohvalla katsomassa leffaa. Kuuntelen minulle vierasta kieltä (urdu), koska hän puhuu puhelimessa. Älä kysy miten tähän päädyin, en todellakaan osaisi selittää miten tässä näin kävi. Mutta koko omaisuuteni on nyt hänen autossa. Ja ensi yön minä saan nukkua lämpimässä. Sekin on jo jotain.

Jännä käänne, osa 1.

"Voisitko jo kirjoittaa uuden blogijutun, kun jäi niin jännään kohtaan?" Tämän viestin sain sen jälkeen, kun avauduin tuossa joku aika sitten siviilissä tapahtuneista elämän käänteistä. Jännä kohta tosiaan. Voisin pari sanaa jatkaakin, koska tilanne tunnetusti elää. Alkuviikosta valitin työkaverille, kun elämä on nykyään niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Virhe. 

Pieni pohjustus: Minulla oli vieras Suomesta pari viikkoa sitten käymässä. Tai itse asiassa vieras tuli kyllä Maltalta, vaikka suomalainen onkin. Meillä oli hauskat pari päivää, oli mukavaa nauraa niin paljon. Sellaista rentoa oleilua, olutta ja Netflixiä. Jättiläinen antoi kaverilleni nimen Fluffy Head, mikä kyllä sopii, kun toisella on sellainen itsepäinen afropallo. Haikeaa oli sitten viimein, kun oli aika lähteä kotiin. Kerroin tämän pienen yksityiskohdan vain siksi, että Universumi koettelee taas.

Keskiviikkona menin kotiin ja sen jälkeen ei mikään ole ollut normaalia. Talossa asuva vuokraisäntäni tuli kertomaan, että meillä on ongelma. Pari viikkoa sitten vieraillut ystäväni oli varastanut telkkarin hänen komerosta. Että mitenkä? Ensin nauroin päin naamaa. Paljon. Mutta tyyppi tuntui olevan tosissaan. Aloin hermostua, sanoin etten ole eläissäni kuullut mitään yhtä älytöntä. Että nyt voit lopettaa tuollaiset järjettömyydet. Menin huoneeseeni ja suljin oven, etten sano mitään harkitsematonta. 

Aamulla lähdin töihin normaaliin tapaan. koska oletin, että asia oli loppuun käsitelty. No eipä ollut. Kun iltapäivällä lähdettiin Jättiläisen kanssa töistä, puhelimessa oli liuta viestejä. Hän oli soittanut poliisille, olen nyt syyllinen television katoamiseen, koska se oli minun kaveri, joka töllön varasti. Minä en enää saanut lähestyä taloa, lukot oli vaihdettu. Että mitenkä? Minun pitää maksaa televisio ja kolmen viikon vuokra asuntoon, jonne en nyt siis päässyt enää sisälle edes omia tavaroitani hakemaan. 

Semishokissa tuijotin viestejä ja koitin ymmärtää tilanteen. Soitin muutaman puhelun, en saanut ketään kiinni. Niinpä menin palauttamaan neuleen, niin kuin alunperin olin suunnitellut. Jättiläinen ei voinut käsittää, että tällaisessa tilanteessa mietin jotain paitaa. Mutta hän ei tunne minua. En miettinyt paitaa. Se vain oli ainoa asia, johon pystyin sillä hetkellä vaikuttamaan. Joten köpöttelin kauppaan ja palautin paidan. Tunsin olevani normaali edes hetken. Sen jälkeen soitin poliisille itsekin, saisin antaa lausunnon tähän varkauteen seuraavana päivänä.

Belfastissa alkaa olla jo talvi, joten ulkona on kamalan kylmä. Menin tuttuun kellaribaariin, koska tiesin, että siellä on oikea takkatuli ja ihanan lämmin. Pöytääni istui kolme opettajaa, italialainen ja kaksi saksalaista. He lainasivat nettiä ja auttoivat etsimään yöpaikkaa. Meillä oli itse asiassa ihan älyttömän hauskaa. Irkkubändi aloitti keikkansa, niin kuin joka ilta. Sitten sain viestin tuttavalta, että hänellä on joku ranskalainen kaveri, jonka luokse voin mennä yöksi. 

Otin Uberin. Vastassa on nainen pyjamassa. Hän oli kovin vähäsanainen, mutta toivotti minut tervetulleeksi. "I'm messy." Ei haittaa. "I'm drinking." Hyvä! En ehtinyt vielä edes alas istua, kun alaerrasta marssi sisään äänekäs nainen. Hän tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes ranskalainen tuli paikalle ja selitti, että hän on juuri saanut yövieraan. Jatkoimme jutustelua juomien kanssa. Talo oli jäätävän kylmä, sillä kaikki ikkunat olivat auki. Tupakansavu täytti silti asunnon, tosin ikkuna taisi olla auki lähinnä kissaa varten. Keskustelu kävi paikoittain hyvinkin kiivaaksi. Sain kahdenlaisia neuvoja kirjan kirjoittamiseen, myymiseen ja markkinointiin. Itse lähinnä kuuntelin hämmentyneenä. Sivusilmällä seurasin, kuinka kissa työnsi päänsä kenkääni. Sain kuulla, että sllä on kenkäfetissi.

Belfast ei päästä helpolla.