Olen tässä miettinyt asiakaspalvelua ja flirttailua. Osittain koska minulla on asiakas, joka ehkä flirttailee. En ole aivan varma. Asiakaspalvelu tuntuu olevan jollain tavoin osa elämääni aina. Ellen tee työkseni jotain asiakaspalveluun viittaavaa, niin ainakin yritän selviytyä elämän haasteista ihmisten avulla. Täällä Belfastissa olen saanut pääasiassa hyvää palvelua. Välillä on vaikeuksia ymmärtää mitä ihmiset puhuvat, ja joitakin se tuntuu tympivän, kun joutuvat toistamaan sanomisensa. Harvoin kuitenkin. Mutta kyllä se varmasti minua tympii enemmän, kun en ymmärrä ensimmäisellä kerralla. Joidenkin aksentti on vain niin vahva. Ja minun ymmärrys heikko.
Töiden puolesta joudun venymään suullisesti jopa epämukavuusalueelle. Ja käytän nyt ihan tietoisesti tuollaista kammottavaa sanaa. Tähän vaikuttaa pääasiassa kulttuurierot. Nimenomaan minun päässä. En tiedä olenko minä sitten yksilönä vain niin juntti, mutta minusta asiakaspalvelu on hyvää silloin, kun minut huomioidaan, mutta jätetään rauhaan, kunnes toisin ilmoitan. Yleensä menen kysymään, jos tarvitsen apua. Mutta maailma ei toimi niin. Aina pitää harrastaa sitä small talkia. Se on kamalaa. Varsinkin puhelimessa. Varsinkin, jos itse on se, jonka pitäisi olla se osaava. Mutta olen oppinut. Pystyn höpisemään jo melkein mitä sattuu hyvinkin sujuvasti samalla kuin teen koneella sitä varsinaista työtäni. Tällainen multitaskaus on aina ollut minulle haastavaa. Minulla on sellaiset miehen putkiaivot.
Mutta putkiaivot tai ei, minä olen ilmeisesti kova flirttailemaan. Mikä on sinänsä hauskaa, koska se on se juttu, jota en osaa. Minulle on myös sanottu, että flirttailua ei voi opettaa, sen joko osaa tai ei. Ja kuten sanottu, minä en osaa. Ja sitten kuitenkin muka teen sitä koko ajan. Ehkä flirttailu on vain sitä, että hymyilee ja on ystävällinen, kysyy ehkä jonkin kysymyksen ja kuuntelee vastauksen. Katsoo silmiin, kun puhuu toiselle. Sitä minä tosiaan teen paljon. Synnynnäinen flirttailija siis. Minä en kyllä tarkoita sillä mitään muuta kuin tavallista ystävällisyyttä.
Minulla on tapana tarkkailla ympäristöä. Ja yleensä ympäristössäni on ihmisiä. Olen esimerkiksi usein tuijottanut vastapäätä istuvaa ranskista, jolla on ihanat korvat, tosin niitä ei näy luurien alta kovin usein. Minua kiehtoo ihmiset ja niiden yksityiskohdat. Tälläkin on niin ihanan ruskeat silmät ja aivan mahtava aksentti. Ranskiksella on myös hymykuopat, joita hän käyttää hyvin säästeliäästi. Jutut on tosi hauskat ja minä niille kyllä repeilen, mutta pöydän toisella puolella pokka pitää. Mietin mitä kaikkea hänen elämässä on tapahtunut. Milloin hän aikoo muuttaa asunnostaan, jossa on hullu mekastava naapuri. Milloin hän on viimeksi nähnyt siskonsa. Onko hän kertaakaan käynyt katsomassa Belfastin nähtävyyksiä. Tällaisia kysymyksiä päässäni pyörii, kun häntä katselen ja ilmeisesti puren alahuultani. Se on lapsuudesta asti ollut tapa, koska olen luonnostani helposti hermostuvaa tyyppiä.
Huulien pureminen on työkaverini Grumpy Tessan mukaan alkukantainen vaisto, jonka tarkoituksena on saada veri kiertämään huulissa, jotta ne muuttuisivat punaisemmiksi, ja näin ollen houkuttaisivat miesehdokkaita. Ja selvästi nykyaikana tämä nyt siis katsotaan flirttailua.
Jos kaikki tällainen minulle tavallinen käytös tulkitaan flirttailuksi, missä menee se sallitun raja? Ja miten asiakkaani voisi sen tietää, kun on vain puhuttu puhelimessa ja lähetetty sähköpostia? Annanko minä ihmisille vääriä käsityksiä tahtomattani? Enkä nyt puhu niistä kavereista joilta saan humalaviestejä, vaan ihan yleisesti. Saanko minä edelleen olla oma itseni? Tämä on nyt niitä kysymyksiä mihin en ole löytänyt kunnon vastausta. Kun yhdelle kumartaa niin toiselle pyllistää. Onko ajatuksia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti