Jännä käänne, osa 2.

Välillä on hyvä pitää ihmisiä jännityksessä. Ei kuitenkaan äitiä. Oli taas verenpaineet nousussa, kun lapsen seikkailuista kävi lukemassa. Mutta nyt siis odoettu jatko-osa. Alkaen siitä mihin jäätiin.

Perjantaina menin töihin samoissa vaatteissa. Manageri oli erittäin auttava ja antoi kaikenlaisia lakineuvoja. Puhuin huippumukavan konstaapelin kanssa ja kerroin versioni tapahtuneesta. Jota ei oikeastaan siis ollut, koska en tiennyt asiasta mitään. Hän ei saanut ystävääni kuulustella, vaikka mielellään lähtisikin Maltalle lomalle. Puhuin ties kuinka monen viraston ja lakimiehen kanssa. Kaikki olivat erittäin ymmärtäväisiä ja auttavia. Ei, tämä ei ole normaalia täällä Belfastissa. Kukaan ei ollut uskoa todeksi tapahtunutta.

Kävin töiden jälkeen katsomassa yhtä asuntoa. Jäin istumaan puheliaan kissanaisen lämpöiseen kotiin melko pitkäksi aikaa. Odotin, että mukava kämppikseni tulee viimein kotiin ja päästää minut sisälle, kun Hullu ei ollut enää paikalla, jotta saisin pakattua tavarani. Sen tein. Syötiin ja juotiin vielä viimeisen kerran, se viimeinen ateria. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja ennen kaikkea haikea. Sitten otin jälleen Uberin ja matkasin takaisin ranskalaisen naisen luokse. Tyhjensin auton ja odottelin oven takana kaikkien laukkujeni ja pussukoiden kanssa. Tavaraa oli paljon, sillä pakkasin kiireellä, ja koska en ollut suunnitellut muuttavani ihan vielä, nyt piti vain tunkea kaikki roina miten sattuu muovipusseihin. Pääasia, että sain ne ulos Hullun talosta.

Ylläri pylläri, ranskalainen ei ollutkaan vielä kotona. Soitin ovikelloa, ja ovelle ilmestyi mies punaisessa kylpytakissa. Hän oli alakerran asunnon asukki. Pahoittelin, koska kello oli jo lähes puoliyö, enkä tiennyt mikä ovikello oli oikea. (Ilmeisesti sama ovikello soi molemmissa asunnoissa.) En ollut herättänyt kuitenkaan, mikä lohdutti vähän. Sanoin odottavani yläkerran asukasta, hän on tulossa pian. Hän kehoitti minua siirtämään tavarani talon sisäpuolelle ja niinpä kannoin kimpsuni käytävään. Hetken kuluttua kylpytakkimies ilmestyi uudestaan asuntonsa ovelle. "Okay, we feel sorry for you, please come inside to wait. It's just me and my girlfriend here." Wow. Menin miehen perässä. Juttelimme niitä näitä. He tarjosivat lasit, minulla oli punaviiniä matkassa. Siellä me sitten istuimme juttelemassa ja viettämässä iltaa aivan kuin tavalliset ihmiset. Kerroin mitä oli tapahtunut, selittääkseni ilmestymiseni oven taakse. "Do you smoke?" No. "Well, you should after all this." hän sanoi ja sytytti savukkeensa. Lopulta ranskalainen tuli ja päästi minut sisälle. Kannoin rojuni yläkertaan ja hän palasi takaisin juhliinsa. Talossa ei ollut edelleenkään lämmitystä, mutta sänky oli mukava ja peittopinkan alla tarkeni mukavasti. 

Aamulla jatkoin asunnon etsintää, mikä ei kyllä edennyt ollenkaan, koska kukaan ei vastannut lauantaina. Olin edelleen koditon - julma tosiasia. Kävelin keskustaan ja ohitin kerjäläisen. Hän istui maassa ja heilutti mukia edessäni. Sanoin että, sori, minäkin olen koditon. "Oletko romanialainen?" Ööö... En, mutta olen asunut siellä. Yhtäkkiä hän osasikin englantia. Yhtäkkiä minäkin osasin romaniaa. Keskustelu muuttui. Katsoin tuota tyyppiä, joka näytti puhtaammalta kuin minä. Hän ei enää ollut kerjäläinen, vaan työtään tekevä mies. Olen nähnyt niitä oikeita romanialaisia köyhiä, ja selvästi tuo mieskin ymmärsi, että minua hän ei voinut huijata.

Olin sopinut tapaamisen yhden miehen kanssa, jolla oli huone vuokralla. Se oli liian kaukana, mutta hänen kävi kai minua sääli, joten hän ajoi Belfastiin ja tarjosi minulle yöpaikan edes viikonlopuksi. Tuntui, että minulla on sellainen kestopalelu päällä, joten otin tarjouksen vastaan. Kirjoitan tätä siis toisessa kaupungissa, jonka nimen jo unohdin, jonkun pakistanilaisen miehen sohvalla katsomassa leffaa. Kuuntelen minulle vierasta kieltä (urdu), koska hän puhuu puhelimessa. Älä kysy miten tähän päädyin, en todellakaan osaisi selittää miten tässä näin kävi. Mutta koko omaisuuteni on nyt hänen autossa. Ja ensi yön minä saan nukkua lämpimässä. Sekin on jo jotain.