Vuosi 2016.

En tiedä, miten sinun vuosi meni, mutta ainakin minulle tämä on ollut yksi raskaimmista ja samalla parhaista. Koko vuoden ajan tuli viestejä, että nyt on muuten voimakkaita energioita liikkeellä ja sen kyllä huomaa. Ja sen kyllä huomasi. Aikamoista huisketta ja mahdollisuuksia suuriinkin draamoihin. Ikä kai tehnyt sen, etten enää kuitenkaan kovin helposti draamaannu. Tai sitten myllerrykseen alkaa jo tottua. Tässä parhaita paloja minun vuodesta.

Asuin kolmessa tosi mukavassa maassa, Romaniassa, Italiassa ja Pohjois-Irlannissa. Bukarest oli minulle liian suuri ja sen kulttuuri liian kovaa. Mutta nuo seitsemän kuukautta olivat ratkaisevan tärkeät oman henkisen kehityksen kannalta. Se, ja lomamatka Venetsiaan sai kuitenkin silmät avautumaan. Muistin mitä haluan ja olen halunnut jo monta vuotta, nimittäin takaisin Trevisoon. Romania yllätti samanlaisuudellaan, siis verrattuna Suomeen. Paikallinen kieli oli vaikeinta ikinä ja sai ymmärtämään miksi en ole sitä italiaakaan oppinut. Ilmeisesti minä vain olen tosi huono oppimaan kieliä! Osaamattomuudesta aiheutunut kielimuuri otti päähän toisinaan kunnolla. Romanialaisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti. Ja ihmisten hitaus. 

Romanian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Goottikonemusabileet hämyisessä kellarissa
Turmelemani nuori poika metrosta

Toteutunut akvaariounelma ja uusi lempinimi Fishkiller

Vuoriston lehmät tiimikoulutuksessa

Käsiini nukahtanut sohvasurffari Jenkkilästä

Aamulypsy ja vedet silmissä nauraminen töissä

Tuplabanaani

Italiaan pääsin peräti kahdesti. Ensin matka Venetsiaan sai heräämään menneisyydestä. Muistot ovat kyllä kivoja, paitsi silloin kun ne lamauttavat nykyhetken. Myöhemmin toteutin unelmani ja muutin takaisin Trevisoon. Vaikka aika oli lopulta lyhyt, ne päivät olivat suunnattoman merkittäviä. Testasin viimein vaporetton. Nautin rauhasta, ystävistä, auringonlaskuista, hyvästä (jonkun toisen valmistamasta) ruoasta ja viinistä. Uin joessa, järvessä ja meressä. Kävin laguunilla. Vaikka Italiassa olin vain lyhyen ajan, puuhasin enemmän kuin vuoden muina päivinä yhteensä.

Italian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Vierailu vanhassa kotitalossa Fagarèssa

Päivä Buranossa valkoisen afrikkalaismiehen kanssa

Conten perhe ja ihana aika heidän luonaan

Yli 40 km pyöräretki maaseudulla

Jokiseikkailu ja hengissä selvinneet koirat

Sain kirjalleni kunnollisen lopetuksen

Uusi työ vei taas muualle, mutta Belfastista löysin paikan jossa viihdyn ja jota kutsun jo kodiksi. Vaikka tarkalleen ottaen olenkin nyt koditon. Universumi koetteli kestävyyttä, mutta en antanut periksi. En ole vielä valmis lähtemään Belfastista. Työ oli ajoittain haastavaa, myös ihmiset olivat haastavia. Mutta löysin muutaman huippuyksilön. Ja lopulta siis kodinkin, jonne pääsen alkuvuodesta. Olen luottavainen, että se uusi työkin sieltä vielä löytyy.

Pohjois-Irlannin mieleenpainuvimmat kokemukset:

Hullu vuokraisäntä, joka pitää tavaroitani panttivankina edelleen

Ihanat ihmiset, jotka ottivat tuntemattoman kodittoman kotiinsa

Syntymäpäiväni, jonka vietin pyjamassa maalaten ja punkkua nauttien

Pikkujoulut, joista kävelin kotiin ilman kenkiä

Tindermies ja hänen mukanaan tulleet palvelut

Lähtöjuhlat, joissa ymmärsin, että olen tosi pidetty

Huomasin, etten ole kokenut mitään suunnatonta (positiivista) koko aikana Belfastissa. Mutta siellä on ollut sellaista tasaista mukavaa. Kaikki on ollut tosi hyvin, kun katsoo sitä suurempaa kuvaa. Koko vuosi oli vaikuttava. Suurin asia on tietysti listojen ulkopuolelta Suomesta, sillä nyt minun elämässä on aivan ihana vauva! Kiitos siitä tukevalle Emma-ystävälle ja sen miehelle. Tein hyvän uuden vuoden lupauksen, kun täytin pyöreitä, mutta kyllä se sopii näin vuoden vaihteeseenkin: 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni).

Kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten

he kohtelevat minua.  Ja luen enemmän kirjoja.

Lopuksi vielä vuoden 2016 tärkeimmät opit:

1)  Aika kuluu vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään.

2)  Anna niiden asioiden olla joihin et pysty vaikuttamaan.

Romania.

Italia.

Pohjois-Irlanti.

P.S. 

En voi olla mainitsematta, että Murhasta tuli totta joka maassa! Parhautta!

Suomi.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä. Sanalla sanoen, tämä matkani on ollut helevetinvaativa. Olin yllättynyt, että ottaa näin koville. Mutta se on hyvä, koska monestakin syystä. Minäpä selitän, mutta ensin pieni tiivistelmä näistä lomapäivistä.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että tosiaankin olin sitten kuitenkin väärällä portilla. Olin jo koneeseen asti menossa, mutta en päässyt sisään. Näin voi käydä vain minulle. Sitten salamannopeasti etsin sen oikean portin ja ehdin kuin ehdinkin siihen oikeaan koneeseen. Ei siis mitään järkeä, että samaan aikaan lähtee kaksi konetta samaan paikkaan... Lento oli jo kivuttomampi ja laukkuni saatuani menin pikaparkkiin Emmaa etsimään. Ei löytynyt. Olin varmasti noudattanut ohjeita. Ovesta ulos, suojatie, bussipysäkki ja pikaparkki. Ei Emmaa. Lopulta soitin. Kävi ilmi, että olin taas väärässä paikassa. Ohjeet muistin oikein mutta Terminaali oli väärä. Mutta lopulta se Emmakin löytyi ja pääsin viimein halaamaan tukevaa ystävääni yli vuoden tauon jälkeen. 

Matkustin 28 tuntia. Oli sen arvoista. Pääsin nimittäin viimein tapaamaan minun vauvaa! Se oli niin hieno. Hyvin pieni, ei vielä juuri jutellut. Yhden kerran olin lähes kokonaan vastuuvuorossa, koska Emman piti juosta postiin ja me jäätiin kotiin. Selvittiin ilman suurempia traumoja. Me tultiin muutenkin toimeen tosi hyvin. Päätettiin toteuttaa yksi unelmistani yhdessä, me matkustetaan Tazara junalla Afrikan halki. Olinkin miettinyt kenen kanssa matkan voisin tehdä. Kuka olisikaan parempi seuralainen kuin mun vauva? Päätettiin odottaa kuitenkin vielä muutama vuosi, ihan varmuuden vuoksi. Pitäähän sitä rahaakin säästää. Vauva oli jo ihan selvästi miettinyt tätä aikaisemmin, koska sen lelut ja vaatteet oli usein Afrikkahenkisiä. Meillä on yhteinen unelma.

Se ensimmäinen päivä oli siis hyvä. Siitä eteenpäin onkin sitten ollut vähän haasteita. Toisen päivän vietin pääasiassa nukkuen, välillä sohvalla, välillä Emman kylpyhuoneen lattialla. Jet lag ilmeni tosi tehokkaan suolihuuhtelun muodossa. Oksensin kaiken noin 24 tuntia. Kahteen päivään ei voinut syödä mitään. Niinhän siinä usein käy kun menee ulkomaille. Otti vähän koville, mutta lopulta selvisin sen verran, että minut saattoi toimittaa muorin luo Keski-Suomeen. Olisinhan minä tietysti voinut ne harvat päivät Emman seurassa muullakin tavalla viettää, mutta jos kerta pitää vessassa nukkua, niin olin onnellinen, että sain nukkua Emman vessassa.

Joulu sujui sitten jo vähän paremmin. Kinkku ja muut joulueväät pysyivät sisällä, tuoden uusia ongelmia. Tämä suomalainen ruoka kun ei edelleenkään sovi minulle. Ihan sama mitä syö, maha on kuin kivinen rantapallo. Sain kuitenkin tyhjennettyä koko alakerran varaston tavaroistani, mikä oli se varsinainen syy tänne tuloon. Olin tosi reipas. Se otti koville jo senkin takia, että tämä ilma täällä on niin hemmetin kuivaa. Toisin sanoen olen täydellisen allerginen aika lailla kaikelle. Hengittäminen on työlästä, kun on täysin tukossa. Ja tästä johtuen nukkuminen on vaikeaa. Joten näin tiivistetysti ihmisen ne perustarpeet - ravinto, uni ja happi - jää minulta täällä aina vähän heikolle. Ja tässä siis syy miksi minä EN asu enää Suomessa. Koskaan. Ja tämä on nyt siis se syy miksi nämä koettelemukset otan hyvänä asiana. Tuli täydellinen varmuus siitä, etten tänne enää tule. Pakkaan tavaroitani nyt muuttomatkaa varten, toiseen maahan. Se on vapauttava tunne, yksi suuri asia on varmaa. Ja se taas auttaa kaventamaan tulevaisuuden suuntahaitaria. Ja nyt on ihana mennä takaisin kotiin.

Muuten täällä on mennyt ihan kivasti. Tosin muorilla on puheripuli. Sen suu käy aivan tauotta. Hän sanoikin, että kun näkee ainoata lastaan niin harvoin, niin nyt on sitten sanottava kaikki kerralla. Eli minun oma moka. Täytyy käydä vierailulla useammin. 

Matkapäivä.

Olen matkustanut aamusta iltaan. Kello seitsemän haki taksi pihasta ja sanoin hyvästit tilapäiskodille ja Puusepälle. Taksi vei johonkin expreskauppaan, josta kävin ostamassa aamupalaa. Sitten kävelin yhdelle kujalle odottamaan bussia. Odotin niin pitkään, että aloin jo epäillä paikan oikeellisuutta. Mutta koska olin edellisiltana käynyt varmistamassa, että bussi tosiaan lähtee ihan siitä oopperan sivusta, en siitä sen enempää ressannut. Kunnes sitten viimein kysyin yhdeltä vastaantulijalta, että onkohan tämä nyt sittenkään oikea paikka. "Ei... Se pysäkki on tuolla seuraavalla kujalla." Voi ny helvetti! Ilmankos bussi ei tullut. Sen ei kuulunutkaan tulla sinne missä pojotin. Kuski siellä jo sulki auton tavaralaatikoita, kun huutaen ja huitoen rynnistin kohti autoa. "Ihan sitten viime minuutille päätit jättää." Jep... Note to self: Kun tarkistat ennen lähtöä mihin mennä, muista myös sitten mennä siihen samaan paikkaan. Ja käytä silmälaseja.

Katselin usvaisia niittyjä pari tuntia. Pimeä muuttui hämäräksi ja lopulta aurinkoiseksi päiväksi. Maisemat oli niin kauniita, ettei malttanut räpyttää silmiä. Vihreitä niittyjä, joulukuussa. Näin sen osan Irlantia, jonka halusinkin muistaa.

Sellainen hassu sattumakin tapahtui. Istuin kaikessa rauhassa kirjoittamassa portillani, kun näin että tuttu lippispäinen hahmoke juoksee laukkunsa kanssa, kiertää ne laiskan liukulinjat ja tulee minua kohti. Se oli (nyt siis entinen) työkaverini Maikki, jonka lento sattumalta lähti täsmälleen vastapäätä minun porttiani, lähes samaan aikaan. Päätimme yhteistuumin, että se oli hyvä enne. Ihmisiä ympärillä hymyilytti, kun ei me kovin hiljaisella äänellä halattu sitten kuitenkaan. Ihana yllätys. Pakkoselfie ja menoksi.

Ja sitten, tässä huippuidea kaikille lentoyhtiöille! Ihan vapaasti käytössänne. Perhelennot! Vähän parempaa ja spesial palvelua koko perheelle, jossa ajatellaan myös perheen pienimpien etua. Ja vaikka jotain ryhmäalennuksia. Olisi jo aika alkaa panostaa tähän, eikä vaan laskuttaa erikseen jokaisesta laukusta ja leivän kannikasta. Parempaa palvelua, kiitos. Nyt joku ihmettelee, että miten minä nyt tällaistä kirjoitan, ei ollenkaan minun tapaista. Noh, tässä tulee sitten se minun huippuidean toinen puoli. Tämän uuden palvelun lisäksi tarjolle tulisi tietysti myös K-13 lennot. Johon siis pääsevät vain 13 vuotta täyttäneet. Tämä palvelu on suunnattu perheettömille ja niille, jotka muuten vain haluavat matkustaa ilman lisähäiriötä. Kuten _koko_ matkan ajan kirkuvaa kakaraa siinä parin penkkirivin päässä. Niin, ei itkevää, vaan kirkuvaa. Minä tunnetusti en ole se lapsirakkain henkilö, mutta ei minulla oikeasti ole mitään niitä pikku kullanmuruja vastaan. Minulla on vaan aika paljonkin vastaan niitä idioottivanhempia, jotka eivät kasvata niitä kullanmurujaan. Säännöt ja edes jonkinlainen kuri on rakkautta. Jos ollaan siinä tilanteessa, että lapsi saa jo taaperona tahtonsa läpi kirkumalla, niin kannattaisi varmaankin jatkossa käyttää kondomia.

Onneksi olin sen verran viisas, että otin korvatulpat mukaan tälle matkalle. Vieressäni istuva mies näytti silmin nähden kärsivältä. Hänkin muistaa korvatulpat varmasti ensi kerralla. Tähän koneeseen kuin sattui nyt sitten vielä ennätysmäärä kakaroita. Note to self: lennä vain yöllä. Ja vältä koneen vaihtoja Arlandassa.

Aamulla mietin, että olispa hauska olla vaikka puoli vuotta töissä Ruotsissa, ihan vain että oppisi sen kielen. Ja muutenkin, kokemus! Mutta muutin mieltä hyvin pian. Oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun koneesta tulin ulos ja tepastelin Arlandan kentälle. Ruotsalaiset osaavat. Heillä on IKEA. Ja selvästi lentokenttä noudatti samaa kaavaa. Oli lintuääniä visertävää kasviseinää ja sisustuksia. Mietin, että tämä on varmasti kiva paikka olla töissä. Sillä tavalla söpöä ja... No, ruotsalaista. Koko seikkailurata on käytävä läpi ennen kuin olet perilla, ihan niin kuin IKEAssakin. Ja sehän on just tosi kiva, jos on tiukka aikataulu ja koneen vaihtoja. Eli ei.

Kun tulin koneesta, huomasin että Helsinki lähtee Terminaalista kaksi. Käpöttelin siis koko kentän toiselle puolelle. Tarkistin vielä porttia ja nyt seinällä lukikin Helsinki Terminaali 5. No voi ny helvetti. Taapersin elämysradan takaisin sinne toiseen päähän, mistä olin juuri lähtenyt. Taulussa lukee edelleen Helsinki Terminaali 2. Nyt jumalauta. Pysäytin neidon ja kysyin neuvoa. Sain suuntaa antavan vastauksen "Joo, tämä se varmaan on" (sillä sellaisella mitä-sää-nyt-tuut-siihen-kyseleen äänellä). Minä jotenkin kuvittelin, että juuri ruotsalaiset on meistä pohjoismaalaisista ne iloisimmat ja ystävällisimmät. Olin tosi väärässä. En tiedä missä olisin saanut yhtä huonoa palvelua viimeksi. Täällä työtänsä tekevät ihmiset olivat suorastaan töykeitä, työstä riippumatta. Olin todella yllättynyt. No, ehkä niillä on kiire. Ja ottaa päähän, että vaikka ovat lentokentällä päivittäin, eivät pääse täältä pois.

Että sellaista avautumista tällä kertaa. Mutta sainpahan aikani kulumaan. Odottelen konettani nyt siis vähän sekavin fiiliksin täällä Arlandassa. Hyvillä mielin silti, olenhan ihan kohta Suomessa, vuoden tauon jälkeen. Vuosi on pitkä aika. Niin pitkä, että vähän jännittää. Ihaninta kaikessa on se, että muutaman tunnin kuluttua (klo 23) minun ihana Emma on kentällä vastassa. Melkein pääse iloitku jo ihan siitä ajatuksesta. 

Suomi.

Olen miettinyt suomalaisuutta. Se on ollut vähän teemana jo ehkä koko vuoden ajan, mutta erityisesti nyt viimeaikoina. Romaniassa suomalaiset oli vähissä, ja Italiassa asuva ystäväni on kyllä jo enemmän italialainen kuin mitään muuta, mutta Belfastissa tutustuin muutamaan suomalaiseen ihan sieltä parhaasta päästä. Se oli virkistävää niin monen kuukauden jälkeen. Töissä kyllä periaatteessa sai puhua suomea asiakkaiden kanssa, mutta vähissä oli nekin. Kun ei tapaa ollenkaan suomalaisia, sitä huomaa paljon selvemmin mitä suomalaisuus on, varsinkin sitten kun maamiehiä tulee taas vastaan. Ei ne stereotypiat aivan tuulesta ole temmattuja, mutta sekin on totta, että ulkomaille muuttaa yleensä ne suomalaiset, jotka eivät ole kotimaassa aivan täysin kotonaan. Egotrippi sen osasi pukea sanoiksi niin hienosti kappaleessa Matkustaja. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, tiesin täsmälleen mistä tässä puhutaan.

Yöllä linja-autossa

Yksi väsynyt matkustaja

Huuruisesta ikkunasta

Katsoo vaihtuvat maisemat

Laskee vastaantulijat

Pysäkit kun ohi vilahtavat

Tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla

Se oikea

Asemalta kaikuivat kuulutukset

Kutsuna jota pakoon ei pääse

Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina

Aina matkalla jonnekin

Minne ikinä päätyykin

On puolitiessä jostain

Tietää sen varsin hyvin itsekin

On olemassa asioita

Niin kipeitä ja vaikeita

Ettei niistä puhumalla selviä

Asemalta kaikuivat kuulutukset

Kutsuna jota pakoon ei pääse

Nouset kyytiin kerran

Oot kyydissä aina

Aina

Aina

Aina

Meillä oli Belfastissakin aito suomalainen itsenäisyyspäivä. Mentiin porukalla syömään hienostoravintolaan, siis pelkästään me suomalaiset. Tapasin useimmat heistä ensimmäisen kerran, vaikka suurin osa olikin töissä samassa firmassa. Siideripissis kertoi törmänneensä yhteen heistä jo aikaisemmin päivällä ja sain kuulla, että he tunsivat minut jo peremmin kuin arvasinkaan. Joku oli tylsyyksissään lukenut tämän minun koko blogin alusta loppuun! Siinä on jo sitoutumista. (Lähtöjuhlissa sain myös palautetta, kun olin laiminlyönyt yhden tärkeän aiheen, mutta sitä virhettä tässä nyt korjailen. Nöyrimmät pahoittelu.) Ensitapaamiset on aina niitä pahimpia, mutta varsinkin jos joku tietää jo etukäteen kaikki toilailuni viimeisen kuuden vuoden ajalta... Oli siis mahdotonta antaa hyvä ensivaikutelma. Toisin sanoen, peli oli menetetty ennen aloitusvihellystä.

En nähnyt linnan juhlia tai Tuntematonta sotilasta, niin kuin en koskaan muinakaan vuosina. Luin jälkeen päin, että saamelaisasua oli paheksuttu. Siinäpä kai tärkeimmät sitten. Mutta pääasia kuitenkin, että saatiin edes vähän suomalaisuutta siihen päivään. Se tuntui omituisen tärkeältä. Juhlistin päivää vielä illalla monikulttuurisesti Tindermieheni luona, koska olen suomalaisuuteni lisäksi niin pirun kansainvälinen. Joka tapauksessa, ensi vuonna valmistaudun paremmin. Suomen lippu mukaan ja juhlavermeet. No, ainakin se lippu. Onko Belfastin väki messissä?

Suuria muutoksia.

Juhlin perjantaina viimeistä työpäivää. Mentiin siihen omituiseen baariin, johon ihastuin neljä vuotta sitten ja jonka vieressä asustin ensimmäiset päivät tänne tultuani. Ensinnäkin, tosi moni työkaveri tuli paikalle. Olin jo siitä iloisesti yllättynyt. Mutta sitten, kun myöhemmin menin Tindermiehen luokse ja luin Perhoskirjasta mitä he olivat minulle kirjoittaneet, niin itkuhan se siitä sitten tuli. En ollenkaan arvannut, että olen niin pidetty. Tuijotin ikkunasta Belfastin valoja ja tunsin omituista haikeutta. (Tindermies asuu yhdeksännessä kerroksessa - kyllä täällä on todistettavasti ainakin yhdessä talossa yhdeksän kerrosta.) Yhtäkkiä oli tosi selvää, että lähden pois. Ja vaikka tulenkin takaisin, tämä on vahvasti yhden aikakauden loppu. 

Kerroinko jo, että kaikki suomalaiset ja ranskalaiset kollegat saivat potkut? Niin, ei ollut välttämättä ne parhaat fiilikset toimistolla viime viikolla. Ja sitä suuremmalla syyllä oli aivan mahtavaa, että niin moni tuli minun lähtöjuhliin. Koska lähdössä onkin nyt yllättäen aika moni muukin. Mietin jo, että tämä on taas joku merkki, että ei kannata väkisin tänne jäädä. Mutta miksi täällä sitten viihtyy niin hyvin? Emmätajuu.

Aamulla sanoin sitten vielä yhdet hyvästit. Tindermies vei minut kotiin kaksipaikkaisella mustalla ratsullaan. Sain autossa puhelun ja iloinen naisääni kyseli olenko vielä koditon. Olin laittanut ilmoituksen nettiin silloin, kun asuntoa vailla olin. Se jotenkin unohtui, kun löysin tämän kodin Puusepän luota. Ja koska tämä oli tarkoitettukin vain tilapäiseksi asunnoksi, annoin sen ilmoituksen olla. Nyt sitten suunnitelmien muuttuessa se koko juttu unohtui. Olen siis lähdössä lomalle ensi tiistaina. Ensin matkaan Dubliniin, sitten Tukholman kautta Suomeen. Tulen takaisin vasta tammikuun puolella. Se tosiasia, että minulla ei ollut paikkaa minne palata ensi vuonna, jotenkin jäi näiden yllärijoukkopotkujen varjoon. Joka tapauksessa, kävin nyt katsomassa asuntoa. Pidin omistajasta, talosta ja kämppiksestä, joten nyt voi vetää yhden ongelma pois hoidettavien listalta. 

Enää on jäljellä yksi kysymys: Miksi ilma on täällä joskus niin paksun väristä?

Pikkujoulut.

Firman pikkujoulut on aina sellainen pelottava aihe. Olin valmistautunut tilaisuuteen etukäteen ostamalla asioita, kuten kengät, hameen, paidan, piilolinssit, koruja, laukun ja alusvaatteet. Höyhenetkin kynittiin uudelleen, mutta ei siitä paljon apua ollut. Kampaus oli vähän sinne päin, vaikka se onkin pääasia.

Päästiin töistä vasta kuudelta, mikä jätti valmistautumisaikaa tasan puoli tuntia. Vein jo aamulla tavarat Siideripissiksen asuntoon, jotta voidaan sitten mennä sinne heti töiden jälkeen laittautumaan. Lähempänä kuin oma koti. Hirveällä vauhdilla hepeneet päälle ja maalit naamaan. Taksi vei upeaan Titanicin juhlapaikkaan, joista jäi mieleen vain hissiportaat, jouluvalot ja epäilyttävät pikkupurtavat. Juttelin yhden ruotsalaisen kanssa, jolla oli sydämentahdistin ja erittäin voimakkaat mielipiteet. Ja sitten juttelin yhden italialaisen fyysikon kanssa, joka ei ollut töissä meidän firmassa, mutta käy kuitenkin näissä firman pikkujouluissa joka vuosi. Menimme yksille vielä Kellariin yhden 23-vuotiaan kollegan kanssa. En ole aivan varma, mutta luulen, että hän yritti aluksi ehkä iskeä minua. Annetaan anteeksi, sillä hän luuli, että olen 25-vuotias. Honest mistake. 

Kaiken kaikkiaan minulla oli aika tylsä ilta. En pidä juhlista, enkä todellakaan ymmärrä miksi piti nähdä niin paljon vaivaa tämän kaiken eteen. Ei ollut taaskaan sen arvoista. Olen tehnyt saman virheen ennenkin. Jospa nyt opin. 

Juhlapettymyksen kruunasi se tosiasia, että kävelin kotiin ilman kenkiä.